Karjalan evakoiden jälkeläiset, oletko käynyt siellä mistä sukulaisesi lähtivät?

Jatkosodan aikana rakennettu väliaikainen sauna/asunto oli/on tallella.



Ensimmäisen kerran kävin 90-luvun alussa ja silloin oli vielä paljon suomalaisten rakentamia taloja tallella, ränsistyneenä, mutta niistä aisti sotaa edeltäneen tunnelman. Viimeksi olen käynyt pari vuotta sitten ja nyky-venäläisyys=raha on hävittänyt sen vanhan suomalaisuuden.



Isoäidiltä olisin halunnut pyytää anteeksi lapsuuden epäuskoa että niin kaunis ol Karjala, oli se, vaikka ei se mitään erityisiä tunteita minussa herätä.

Isäni oli viimeisen kerran Karjalasta lähtiessään 3,5 vuotias eikä paljoa muista matkasta.

Eipä tuolla ole mitään jäljellä, ainoastaan navetan kivijalka + talon osittainen kivajalka.



Käytiin muuten tuolla hautausmaalla ja isäni kilahti todellakin, kun isovaijan hautakivi oli heitetty hevon vittuun ja löytyi metsästä. Venakot oli röyhkeästi ottaneet haudat uusiokäyttöön ja vintanneet ne suomalaisten kivet ties minne/rikkoneet niitä ;( Eli ei mitään kunnioitusta.

Isäni oli jääsken poikia.

Hän on sen verran iäkäs, ettei jaksa enää myöhemmin varmaankaan lähteä sinne rämpimään. Mitään rakennuksia ei ole jäljellä mutta todella kauniit paikat on ukkini omistanut. Nyt kun itsellä on talo ja tontti, voi hyvin kuvitella miten kauheaa on ollut jättää kaikki mitä oli ehtinyt hankkia ja minkä eteen oli tehnyt työtä. Meille on jäänyt perintönä täydellinen juurettomuus, isovanhempani ja vanhempani eivät ikinä viihtyneet sillä paikkakunnalla mihin päätyivät ja meille lapsille sanoivat aina, että kannattaa pyrkiä pois sieltä. Eli vaikka se on meidän syntymä- ja kotiseutua, kovin suurta tunnesidettä ei ole. Asummekin nyt aikuisina satojen kilometrein päässä sieltä.

He ovat joutuneet lähtemään kaksi kertaa. Ensimmäisen lähdön jälkeen saivat välirauhan aikaan palata ja jatkosodan aikaan lähtö oli lopullinen. Mummoni on ikuisesti katkera kohtalosta, eikä halua edes ajatella entistä kotiseutuaan. Myös minuun on kasvatettu ryssäviha. Minulla ei ole mitään kunnioitusta ryssiä kohtaan, vääryydellä veivät meiltä ison osan maata. Ja turha sanoa, että eihän tämä sukupolvi tms. Kyllä ne kaikki samanlaisia epärehellisiä paskoja ovat. Ajatus "Karjala takaisin" on ihan ok, kunhan alueen ryssät ovat poissa. Eli voitte vaan arvata, etten ole Karjalassa käynyt, mutta voisin käydä, tosin yöksi en jäisi mistään hinnasta.

sinä joka vihaat venäläisiä, tiedoksi että monet karjalan suvuista ovat alunperin venäjältä:) mm minun sukuni joka tosiaan joutui karjalasta sitten lähtemään... eli jos se geeneistä on kiinni, niin samoja epärehellisiä paskoja monet evakot oli;)

eräs sukulainen on käynyt niillä main, ja suurinpiirtein tietää paikan. Sinne jäi iso maatila ja hyvä tulevaisuus, valitettavasti omat sukulaiseni eivät oikein muutosta kestäneet, varsinkaan vähän vanhempina kotinsa jättäneet:( Vielä sen itsekin huomaa, miten tietyt ajatusmallit ja asiat ovat siirtyneet ja vaikuttaneet vanhempien sukulaisten toimintaan. Toivottavasti negatiivisen perinnön ketjun onnistun katkaisemaan ennen omille lapsille siirtymistä.



Senkin takia haluaisin käydä siellä, en niinkään katsomassa sitä, mitä paikka on nyt, vaan katsomassa sitä isovanhempien kotia, josta minulle on kerrottu.

Myös anoppini on Impilahdelta ja lähtenyt 2 kertaa.

Pappani on nykyrajan takaa Tervajoelta.

"En oo koskaa käyny siel, mut kyl mie viel joskus meen sinne."

Isäni on käynyt siellä lähistöllä, mutta ei ilmeisesti aivan niillä nurkilla.

mutta isoisältä on jäänyt perinnöksi kartta, johon on merkitty hänen ennen evakkoa maahan kaivamansa sepän välineet.

Oman mummini koti jäi vain 3km rajan väärälle puolelle ja siksi paikkojen näkeminen vaatii venäläisen rajavyöhykeluvan ja on vähän vaikeampaa.



Tänä kesänä ollaan kyllä kierretty muualla menetetyssä karjalassa ja kyllä ne matkat ovat nostaneet tunteet pintaan. Niin paljon olen tuntenut pahaa mieltä, sääliä ja avuttomuutta siitä, mitä isovanhempieni sukupolvi on joutunut kokemaan.

mutta isoisältä on jäänyt perinnöksi kartta, johon on merkitty hänen ennen evakkoa maahan kaivamansa sepän välineet.

Niin liikuttavia, karmivia tarinoita. Niiden ei saisi antaa unohtua!

"Kertokaa, lapsenlapsille lauluin..."

En tosin ollut tarkoituksella sinne menossa, vaan ajoimme seurueemme kanssa ko. paikan ohi. En edes tiennyt sen olevan matkan varrella, enkä tiennyt paikasta mitään - minulle ei ole mummo kertonut tarinoita lapsuuskodistaan, olin kuullut vain paikan nimen. No, joka tapauksessa, kun oppaamme kertoi paikan nimen, kysyin, voisimmeko pysähtyä, ja selitin miksi. Siihen pysähdyimme, ja kuljeskelin siellä hetken ympäriinsä. En kyllä osannut sen enempää sieltä etsiä enkä tietenkään tarkkaan tiennyt, missä oli joku talo sijainnut ja missä ei, en edes että onko mummoni ja muiden sukulaisten taloa edes olemassa enää.



Mummolle kun kerroin, että matkallamme olimme pysähtyneet siellä, hän totesi vain, että "jaa".

mutta isoisältä on jäänyt perinnöksi kartta, johon on merkitty hänen ennen evakkoa maahan kaivamansa sepän välineet.

Niin liikuttavia, karmivia tarinoita. Niiden ei saisi antaa unohtua!

"Kertokaa, lapsenlapsille lauluin..."

tippa linssissä aina tuon laulun myötä.

T:se jonka isoisän sepän välineet on haudattuna siellä jossain.

Ihan periaatteesta en yhtään euroa/ruplaa jätä venäläisille.

Oli 11 v, kun kotinsa joutui jättämään.

ukki kävi siskojensa ja veljiensa kanssa -90-luvulla pari kertaa maatilallaan ja olen nähnyt paikasta otettuja kuvia. Sieltä on myös kirjoitettu kirja. Ukkini suku oli asunut samalla alueella 1600-luvulta ja puhui karjalan kieltä, ei karjalan murretta. Kuulin karjalaa lapsena, ja ymmärrän sitä, mutta nykyään puhujat ovat kuolleet ja minäkin unohdan, miten pagistaan.



Ukin ensimmäinen evakkomatka oli venäläiselle keskitysleirille, koska Suojärveltä oli osa porukasta jäänyt evakoimatta ja ryssän hyökätessä yli rajan kyläläiset jäivät vangiksi. Ryssät hyökkäsivät myös kouluun kesken päivän, ja yksi pikkutyttö ammuttiin. Helmikuisella venäläisellä evakkomatkalla oli -20 pakkasta, ja kuljetus monta tuntia kuorma-auton lavalla. Ukin pieni sisko palellutti jalkansa pahoin ja kärsi koko ikänsä jalkakivuista. Yksi ystävällinen venäläinen sotilas varoitti lähtiessä emäntiä, että emännät ottavat sitten mukaansa ruokaa ja vaatetta. Sen avulla alkuun selvittiin. Asunnoksi perhe, (joita oli 15), sai kylmästä sikalasta karsinan. Leirillä vanhuksia ja lapsia kuoli nälkään, aikuiset tekivät kovaa pakkotyötä huonoissa varusteissa, ukilla ei edes sukkia ollut. Pilkkutauti, vesipöhö ja muut nykyiset tuntemattomuudet jylläsivät. Ruokaa sai ostaa leirin kaupasta, jos oli rahaa - mutta kun sitä ruokaa ei ollut siellä kaupassa.



Suomeen päästettiin sodan päätyttyä huhtikuussa junalla, Helsinkiin. Ensin tosin venäläinen piti propagandaa ja yritti saada ihmisiä jäämään. Harva jäi. Ne, jotka uskoi propagandaa, päätyi ilmeisesti Stalinin Siperiaan, sillä heistä ei sen koommin ole kuultu. Kotiin päästiin rääsyläisinä. Kaikki mennyttä. Tyhjät kädet. Rääsyt päällä, täit tukassa ja nälkä mahassa, äidit itkivät pikkuisiaan. Moni itki, kun Suomen puolella annettiin vapautuneille heti makkaravoileipiä. Yksi pappa avasi kätensä ja näytti katsokaa, matkaevääksi venäläinen palan mustaa korppua. Heikkoja ihmisiä piti kantaa junasta. Vapo kuulusteli ihmisiä, mm. isoukkiani. Epäiltiin vielä venäläisten vakoojaksi! Moni kuoli leirin aliravitsemukseen ja leirin vaikutuksiin vielä juhannuksena -40, mm. runonlaulaja Ogoi Määränen, "Ogoin akka", jonka ukki lapsena tunsi. Ogoi käveli kuulemma todella hitaasti, kun meni heille kahville ja taputti aina päähän, kun ukki pinkoi kouluun. Helsingissä kuolleet on haudattu Hietaniemen ortodoksiselle hautausmaalle.



Ei siellä kylällä ollut kuin kivijalat jäljellä, mutta toisaalta oltiin niin silloisen rajan pinnassa, ettei ihmekään. Ukki löysi yhden ruostuneen peltiämpärin, kaivo oli tallessa. Muuta ei ollut. Sodassa kaatuneen veljen hautakin tuhottu.



Silloin kun 1942 menivät takaisin, kertoi ukki että navetan takana oli oli venäläisen ruumis ja "siellä se kärysi", kunnes eräänä yönä hävisi. Ukki joutui sitten 1943 sotaan itsekkin, vaikka hänellä oli lasisilmä. Ei kuulemma haitannut tähtäämistä, sanoi armeijan lääkäri...... Mm. Tali-Ihantalaan, ja siitä elokuvasta sanoi, että jopas oli paskaa, ja virheitä täynnä, ja se oli sitä paitsi paljon pahempaa! Meillä on kuva hänen räjäyttämästään panssarivaunusta, jossa "jokunen ryssä kärysi, eihä sille mittään voinu". Vielä vanhanakin hän näki sodasta ja kranaateista painajaisia. Vankileiri-aikojen korvauksista tapeltiin Valtiokonttorin kanssa, kunnes hän sai ne 2005, viisi vuotta ennen kuolemaansa.



Ukki ei itse juuri ikävöinyt takaisin. Lapsuus oli kamala, isä "ilikeä, saita ja ankara mies". Päätelkää itse, mitä kohtelua isomummoni ja lapset sai kovan työnsä päälle. Ukin oli hyvä olla, vaikka kuulo oli kranaattien viemä. Kerran kysyin, olisitko arvannut silloin keväällä 1940, että kerran sinulla on uusi auto, omakotitalo ja rahaa pankissa. Ukki taisi hiukan silmä kostua, ja sanoi että "en kuule tyttöin, en ikänä". Siinä sitten halattiin.



Ukkini kuoli hiljan. Häneltä jäi opetus: rakasta omiasi, ole isä, ole äiti, pidä heidän puoltaan. Lapset on parasta mitä maailmassa on, heitä pitää suojella.



Ei, ei Karjalaa takaisin. Piruako me enää sillä tehdään?

voisi olla mielenkiintoista käydä, mutta en usko että tuntisin mitään "kotiseuturakkautta" tms. mummo on siellä käynyt, jäljellä oli kuulemma kivijalka ja muuten oli melkein pelkkää pusikkoa.

ei ole vanhoille kotikulmilleen halunnut koskaan. Monta kertaa on kysytty, että mennäänkö, ei halua. Oli 15v kun sieltä lähti. Ja nyt on liian myöhäistä, enää ei mummon kunto sitä reissua kestä.

sinä joka vihaat venäläisiä, tiedoksi että monet karjalan suvuista ovat alunperin venäjältä:) mm minun sukuni joka tosiaan joutui karjalasta sitten lähtemään... eli jos se geeneistä on kiinni, niin samoja epärehellisiä paskoja monet evakot oli;)

Ei ole geeneistä kiinni vaan kulttuurista.

En ole evakkojen jälkeläinen. Mieheni suvulta väärälle puolelle jäi iso kartano. Venäjällä olen käynyt ja kyllä se monenlaisia tunteita herätti, kun kaikki paikat on rempalaan.



Kulttuuri on niin erilainen ja toisten kunnioittaminen on nolla. Ehkä uudessa sukupolvessa on vähän toivoa, en tiedä. Kun Suomeen päästiin, niin kaikki tapautti! :) Tunne oli kyllä suuri. Nyt sitä vasta edes vähän ymmärtää mitä se painostus on silloin joskus ollut.

mummini suvun kotitaloa, oli edelleen pystyssä. Heräsi ajatuksia sotien älyttömyydestä ja valtioiden välisten rajojen häilyvyydestä. Mummi oli sikonsa kanssa käymässä siellä heti, kun sinne pääsi. Silloiset asukkaat kutsuivat kotiinsa kahville, kun kuulivat keitä he olivat. Eipä siinä mitään sen ihmeempää tapahtunut.