Puhukaa minulle järkeä. Etävanhemman tapaamisista.

Erosimme lapseni isän kanssa 5 vuotta sitten, jolloin lapsi oli 1v. Mies on hankaloittanut elämää kohtalaisesti sen jälkeen. Ei suostu kirjoittamaan minkäänlaista tapaamissompimusta, koska ei kykene suunnittelemaan elämäänsä etukäteen. Ilmoittelee sitten 1-7 päivään aikaisemmin, että milloin haluaisi nähdä lapsen. Ei ilmoita kuitenkaan tarkkaa hakuaikaa tai tuontiaikaa. Saattaa samana päivänä soittaa ja sanoa, että nyt minun pitäisikin noutaa lapsi sieltä ja sieltä. Kun tapaamisajoista sovitaan, niin aina tule jotain muutosta. Ja aina minä olen ymmärtänyt hänen mielestään jotain väärin esim hän sanoo, että hakee lapsen 18.00. Ei hakekaan ja soitetaan perään. Hän sanoo, että hänen piti tulla joskus kuuden jälkeen. Sitten minä olen taas tyhmä ja huonomuistinen, kun en ymmärrä mitä hän on sanonut.



Lapsi pitää isästään ja kokee tapaamiset mukavina. Isästä myös puhumme päivittäin (mukavia asioita siis), jotta lapselle tulisi hyvä itsetunto. Lapsella on suru, koska ei voi koskaan tietää, että koska pääsee taas isän luokse. Se voi olla mitä vain 7-65 päivään. Samoin lapsi kärsii peruuntumisista, kun isä saattaa peruuttaa ne epämääräiseti sovitut tapaamiset 15 minuutin varoitusajalla.



Olen totaalisen väsynyt näihin tapaamisjärjestelyihin. Harkitsen vakavissani, että lopetan koko tapaamiset. Mieshän voi sitten aina viedä asian oikeuteen, jossa nuo tapaamiset ja ajat sovittaisiin. Mikään ei tällä hetkellä minua velvoita antamaan tapaamisia isälle, koska meillä ei ole edes sopimusta, jossa lukisi tapaamisista että sopimuksen mukaan.



Puhukaa minulle siis järkeä. Tiedän, että lapsen identiteetille, minäkuvalle, henkiselle kehitykselle on ensisijaisen tärkeää tavata kumpaakin vanhempaansa. Puhukaa minulle järkeä, että sinä vastuullisena vanhempana minä kyllä jaksan vielä 11 vuotta näitten tapaamisten kouhkaamista. Puhukaa minulle järkeä, että jos todella rakastan lastani, niin sallin hänen tapaavan isäänsä.