Lue keskustelun säännöt.
Miksi en ole surullinen? Olen raskaana ja miesystävä jätti.
06.08.2011 |
Ehdimme tapailla vain neljä kuukautta, ja mies jätti kun tulin raskaaksi. En ole surullinen, tai no, aluksi olin hieman, mutten enää. Nyt olen innoissani vauvasta ja ajattelen vain sitä koko ajan.
Olen äiti myös kahdelle lapselle, eikä heilläkään ole isiä kuvioissa. Suurin pelko heillä on, että joku mies tulisi sotkemaan meidän
elämää. Ensimmäisen lapseni sain teini-iässä, toisen opiskeluaikoina ja kolmas tulossa siis nyt. Koskaan en ole seurustellut sen kummemmin, eikä mulla ole ollut yhdenillan juttuja. Isommat sisarukset on innoissaan tulevasta pikkuisesta, ja itsekin olen onnellinen.
Olen tullut jätetyksi kaikissa suhteissani lasten iseihin, joten ilmeisesti en ole vaimoainesta. Isät eivät pidä yhteyttä, mutta se ei haittaa. Ollaan vain me ja meidän perhe. Tämä vauva saa olla sitten viimeinen. Lapsilukuni on täysi, ja haaveeni olla monen lapsen äiti on toteutunut.
Kommentit (3)
Olen itsekin elänyt samankaltaisessa tilanteessa ja ymmärrän hyvin. Suhteesi tähän mieheen ja varsinkaan niihin muihinkaan ei ole ollut kovin syvällinen, ja olisi paljon isompi elämänmuutos alkaa elää parisuhteessa kuin saada kolmas lapsi.
Nyt voit keskittyä sellaiseen hyvään ja hienoon asiaan elämässä, joka on sinulle tuttua ja joka ei vaadi sinulta muuttumista ja kasvamista. En sano tätä mitenkään pahalla, kuten sanottua ymmärrän hyvin ja olen itse elänyt neljäkymmenvuotiaaksi ilman muita kunnon seurustelusuhteita kuin ensimmäiseni 13-15 -vuotiaana, vaikka miehiä olen kyllä tuntenut. En vain pitänyt itseäni seurustelevana tyyppinä. Tämä asia kyllä muuttui sitten, mutta etukäteen en ajatellut että edes haluaisin sitä.
Kyllä maailmaan sinunkin perheesi kaltainen kokonaisuus mahtuu. Kaikkea hyvää teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanaa kuulla, ettei kovasti kauhistella. Pärjäämme hyvin, mutta mieltäni painaa muiden suhtautuminen. Jos jotain pelkään, niin arvostelua ja sitä ettei hyväksytä. Kamalaa on myös, jos säälitään ja voivotellaan, että kamalaa miten sää pärrrjäät?? Kun mä pärjään ihan hyvin, enkä koe itseäni älyttömän väsyneeksi. Teen lisäksi töitä ja opiskelen lisää yliopistossa. Sukulaisia ei ole, päiväkoti on ainoa hoitopaikka, mutta olen oppinut käyttämään aikaa loistavasti.
Mielestäni tilanteeni ei hirveäati eroa monenkaan pariskunnan elämästä: nainen hoitaa lapset pääasiassa yksin ja mies on paljon poissa, tekee ihan omia juttujaan jne. Onhan tietysti niitä täysin perheelleen omistautuneita, mutta vähässä ne on. Ja mä en vaan tyydy vähempään. Helpompaa hoitaa kaikki yksin, kun ei ole mitään odotuksia mitä toisen pitäisi ja tarttisi tehdä. Ja tässä tilanteessa, monen lapsen äitinä, on vaikeaa enää luoda parisuhdetta. Se vaatisi tosiaan kohtuuttomasti aikaa ja vaivaa, siihen mulla ei ole voimia paljoakaan. Sen huomasi myös tuo edellinen mies, jonka kanssa yritin seurutella..
Eli näillä mennään.
Ap
minäkin olisin onnellinen, todella. Mutta täällä palstalla on paljon naisia, jotka eivät sitä ymmärrä. Lueppa vaikka ketju: "Kohta on tilanne, etten halua mieheni lasta meille".