Syöpähoidoista: (Sorsakoski)
Minua ottaa todella pahasti päähän otsikot tyyliin: joku voitti syövän tai että taistellen voittoon, tai että "menehtyi pitkällisen taistelun jälkeen". Niin, tarkoittaako se, että jos tarpeeksi uskot niin parannut? Ja jos et taistele tarpeeksi, niin kuolet - eli oma syy?
Syöpä on fyysinen sairaus, ei sitä henkisesti voiteta. Se voidaan hoitaa lääketieteellisesti, silloin on ihan sama, kuinka muka "taistellaan".
Kaikki puheet jostain hemmetin "tsemppaamisesta", tai "minä päihitän tänän taudin" ovat täyttä soopaa.
T: rintaryöpäpotilas
Kommentit (29)
jossa syövästä parantunut on esim katkera kun sairastui. Sinne haastatellaan (julkkiksia) jotka kertovat miten selvisivät, ovat nyt vahvempia jne jne. Sama juttu ihan kaikkien vastoinkäymisten kanssa (siis naistenlehtijutuissa).
Heidän kohdallaan toki voi olla niin mutta tällaisten haastattelujen yleisyys antaa sellaisen vaikutelman kuin syövästä parantuneet olisivat aina jotain erityisiä sankareita, jotka omalla vanhvuudellaan selviytyvät.
Kyllä sitä useimmila on vain halu unohtaa koko juttu eikä kertoa sairaudesta minään sankaritarinana.
Mutta jospa se muutti heitä..?
Itseäni alalla työssä olevana ärsyttää myös. Nekö jotka "häviävät taistelun" eivät sitten olleet henkisesti riittävän vahvoja? Kyllä monella olisi halua ja tahtoa, mutta ei se aina auta.
Toinen ärsyttävä asia koskee juuri rintasyöpäpotilaita. Heidän tautinsa mielletään henkisestä taakasta johtuvaksi, toisin kuin eturauhassyöpäpotilaiden. Kyllä tauteja aiheuttavat ihan geenit, ympäristö ja sattuma.
Ja ihmeparanemisia ei kyllä ole, vääriä diagnooseja kyllä.
amen!
- kolmas kohtalotoveri
haastattelut, joissa syövästä parantunut kertoo vahvistuneensa ihmisenä ja että elämä on nyt parempaa, on yhtä kokemusta rikkaampi ja blaablaa.
Minä olen ainakin lähinnä vain katkera että piti jo nuorena syöpä saada. Paranen tästä kyllä erittäin todennäköisesti mutta en ole kyllä yhtään sen vahvempi tai onnellismepi ihminen. Oikeastaan perusturva on pahasti järkkynyt ja tulevaisuuden usko on paljon heikompi kuin ennen.se toinen syöpää sairastava (numeroa en muista)
syövän uusiutumista vastaan ruokavaliolla ja liikunnalla, mutta muistan kyllä että ei se hoitojen saaminen ollut taistelua vaan selviytymistä päivästä toiseen ja passiiviisena hoidon vastaanottajana olemista. Eli samaa mieltä aloittajan kanssa. Lisäksi tuntuu, että noiden naistenlehtijuttujen vuoksi rintasyöpää esim. pidetään lähes läpihuutojuttuna, vaikka ei se tosiaan sitä ole varsinkaan henkisessä mielessä kun sairastuu lasten ollessa pieniä.
ei kaikki jutut ole ihan huuhaata.
Mulle syöpä toi myös paljon hyvää.
Sain ihan älyttömän upeita uusia ystäviä syövän myötä. Treffataan porukalla monta kertaa vuodessa. Olen myös jotenkin rennompi kuin ennen syöpää. Ihan oikeasti elän päivät niinkuin ne olisivat viimeiset. Koetan nauttia joka hetkestä. :)
Jokainen kokee sairastumisesna eri tavalla. Asioita ei voi yleistää. Media nyt kirjoittaa monesta muustakin asiasta raflaavin sanoin: taistelusanoilla. Ei se tee ketään huonommaksi.
Jos kuolen en pidä pahana jos sanotaan: hävisi taistelun. Varmasti jopa väsyn taisteluun jos kroonikoksi joskus joudun.
Sanoja vaan....
- se on ihan totta. Mutta totta on sekin, että jostain syystä jotkut myös parantuvat siitä täysin yllättäen ja mystisesti.
Oma äitini on siitä elävä esimerkki: äitini sairasti pitkälle edennyttä ja mm. luustoon levinnyttä syöpää - oli tuolloin vielä kotihoidossa mutta saattohoidosta jo puhuttiin ja meitä (teini-ikäisiä) lapsia siihen valmisteltiin. Äitini sai lohtua uskostaan ja he isän kanssa kävivätkin usein seuroissa (ihan "tavallisissa" seuroissa, ei vl). Yhtenä sunnuntaina äiti oli jo aika huonona mutta halusi silti seuroihin, jotka pidettiin hänen ystävänsä luona. Äitini puolesta rukoiltiin tuona sunnuntaina. Koko maanantain hän nukkui ja olimme huolesta sekaisin. Tiistai-aamuna hän heräsi ja tunsi olonsa paremmaksi - naureskeli vain miten olikaan seuroissa itsensä väsyttänyt.
Keskiviikkona oli äidillä kuvaukset ym. kontrollit sairaalassa. Muistan miten koulusta tultuani odotin heitä huolestuneena kotona - äidin vointi oli ollut huononemaan päin, joten kyse oli vain siitä miten huono tilanne jo oli. Kun äiti ja isä tulivat, käveli äiti itse autosta sisälle - hän ei ollut pariin kuukauteen enää pysynyt jaloillaan ilman apua... Muistan vieläkin sen epätodellisen tunteen, kun näin hänet. Kuvauksissa ei näkynyt jälkeäkään syövästä - ei mitään. Ei yksinkertaisesti mitään mitä aikaisemmissa kuvissa oli ollut. Äitini oli tuolloin sairastanut jo kolme vuotta, joten kyse ei ollut mistään virhediagnoosista ja syöpä oli jo levinnytkin laajalle (useita metastaaseja). Lääkäri oli kutsunut paikalle toisen lääkärin ja pyytänyt kaikki aikaisemmat kuvat. Ja määrännyt uudet kuvat otettavaksi. Ei siltikään mitään. Lääketieteellisesti paranemista ei koskaan pystytty selittämään, kun kyse oli potilaasta jonka kohdalla aktiiviset hoidot oli jo lopetettu (ts. toivoton tapaus).
Tuosta ihmeellisestä päivästä on jo yli 10 vuotta - äitini on tänäkin päivänä täysin terve ja saanut nähdä 7 lapsenlapsen syntymän ja olla osa heidän elämäänsä. Ihmeitäkin tapahtuu mutta taistelutahdosta syövästä selviäminen ei ole kiinni.
tekisi ehkä tästä elämästä syövän kanssa vähemmän ahdistavaa.
kaikille syöpää sairastaville.!
Koitetaan ottaa ilo irti elämästä sen minkä saadaan revittyä ja jaksetaan ottaa. :)
T: 2 kk ikäisen vauvan äiti, joka odottaa syöpäleikkaukseen menoa väsyneenä, turhautuneena ja niin petetyn tuntoisin mielin.
Täynnä kysymyksiä, vailla vastauksia.
oletko löytänyt vertaistukea netistä? Tiedän muitakin pienen vauvan kanssa tai raskausaikana rintasyöpään sairastuneita, aiheeseen liittyvältä keskustelupalstalta. Tuo on kyllä niin epäreilua että vauva-aikana joutuu käymään hoidot läpi, itselläni oli sentään diagnoosi aikaan jo isommat lapset! Synkkiä ajatuksia tulee kaikille, mutta voin lohduttaa että kyllä sieltä syövereistä pääsee pinnalle ja elämästä voi tosiaan nauttia edelleen!
-yksi aikaisemmista kirjoittajista (en muista numeroa)
kaikille syöpää sairastaville.! Koitetaan ottaa ilo irti elämästä sen minkä saadaan revittyä ja jaksetaan ottaa. :) T: 2 kk ikäisen vauvan äiti, joka odottaa syöpäleikkaukseen menoa väsyneenä, turhautuneena ja niin petetyn tuntoisin mielin. Täynnä kysymyksiä, vailla vastauksia.
oletko löytänyt vertaistukea netistä? Tiedän muitakin pienen vauvan kanssa tai raskausaikana rintasyöpään sairastuneita, aiheeseen liittyvältä keskustelupalstalta. Tuo on kyllä niin epäreilua että vauva-aikana joutuu käymään hoidot läpi, itselläni oli sentään diagnoosi aikaan jo isommat lapset! Synkkiä ajatuksia tulee kaikille, mutta voin lohduttaa että kyllä sieltä syövereistä pääsee pinnalle ja elämästä voi tosiaan nauttia edelleen!
-yksi aikaisemmista kirjoittajista (en muista numeroa)Kiitos. En ole jaksanut etsiä vertaistukea, päivisin "onneksi" ei ehdi kovin ajatella, vauva todella itkuinen ja maha vaivainen niin menee sitä hoitaessa kaikki aika. vaikka sekin sitte väsyttää ittiä vielä lisää, muutenkin jo tuntuu, että on niin väsynyt ettei mitään jaksa, mutta silti ei nukuttua saa. :D
Kaikis katkerimmalle tuntuu, että joudun jättään tuon pienen nyyttini pitkiksikin ajoiksi hoitoon, on niin ikävä jo valmiiksi.
Ja muka pitäisi vielä jaksaa taistella.
mutta ajattelen että se taistelu tarkoittaa että jaksaisi olla ja elää hoidoissa ja jaksaisi henkisesti myös. Ei kai sillä ole väliä voittaako vai häviää tämänkaltaisen taistelun, kaikkihan me lopulta kuitenkin kuolemme, se on varmaa.
maailma on täynnä sanallisia kliseitä, mutta ihmisellä, jolla on levinnyt syöpä, on kuolema joka tapauksessa tautiin tiedossa. Toisilla sairauden kanssa eläminen vie vain viikkoja ja toisilla vuosia.
Työssäni tapaan/hoidan paljonkin syöpäpotilaita ja sanojaan tosiaan saa välillä asetella. Toivoa pitäisi jotenkin valaa ihmiseen toivottomassakin tilanteessa, jolloin pitäisi jaksaa "taistella", sillä aika harva hyväksyisi sitä, että suoraan sanottaisiin, että alahan katsella sitä hautapaikkaa tai ihan turhaan kuvittelet taudistasi selviävän.
Kaikenlaisia reagointitapoja on potilailta tullut vuosien aikana nähtyä mm. useasti hoitohenkilökuntaa syytetään potilaan suoranaisesta tappamisesta (omiasten taholta), kun ei ole parantavaa hoitoa, monet kieltävät taas tilanteensa vakavuuden kuolinpäiväänsä asti. Joskus syytetään suorastaan vittuilemisesta, jos erehtyy yhdenkin positiivisen sanan sanomaan syöpäänsä joskus kuolevalle ihmiselle.
Syöpä on fyysinen sairaus, mutta en näe taistelu sanaa välttämättä negatiivisena. Sairailla ihmisillä on tarve kokea tekevänsä jotain itsekin aktiivisesti parantumisensa eteen ja taistelu on syövän suhteen enemmän mentaalipuolen psyykkausta ettei katkeroidu ja pystyisi rajalisilla voimavaroillaan selviytymään arjesta. Ehkä parantumaton syöpä on ns. taistelua aikaa vastaan. Kuolet joka tapauksessa.
tiedän, että kuolen tähän rintasyöpääni. Se oli vaan ehtinyt levitä liian pahasti ennenkuin se havaittiin.
Mulle on ihan turha kenenkään puhua mistään "taistelemisesta". Lääketieteelliset faktat ovat mitä ovat. Eipä tässä auta vastaankaan pullikoida.
En ole mitenkään katkera, tässä nyt vaan kävi näin. En missään vaiheessa ajatellut, että miksi minä, miksi minulle kävi näin.
Ajattelen toisinpäin, eli miksi en minä, kun niin monet muutkin.
Syöpä ei ole minua muuttanut ihmisenä mihinkään suuntaan. Naurettava ajatuskin, että "syöpä on jalostanut elämääni ja elämänarvojani." Täyttä soopaa.
Ihan sama minä olen kuin ennen syöpää.
Miten se todettiin? Siis heti alussako oli levinnyt? Mutta siis minne JA oliko millaisia oireita?
Miten se todettiin? Siis heti alussako oli levinnyt? Mutta siis minne JA oliko millaisia oireita?
vaikka kuin tuntuu, että miksi, niin mielummin minä ku kukaan mun läheinen, mielummin minä kannan tään tuskan ja vaivan, kärsin kaikki hoidot..
T: se 2kk ikäisen vauvan äiti.
ja voimia ap sinulle, että jaksa elää, nauti elämästäsi sen minkä jaksat.! :)
mutta kait myönteinen asenne hitusen vaikuttaa kuin tappio mieliala.
jolle ei annettu mitään toivoa. Joku suomalainen kansanedustajakin, jonka nimeä en nyt muista.Katsoin kerran tv7:lta tuon miehen haastattelunkin täss joitakin kuukausia sitten. Jos joku muistaa nimen, kertokoot, mutta miespuolinen kansanedustaja tai joku muu korkeassa asemassa ollut oli kyseessä. Hänpä tarttui Raamattuun, kun toivoa ei oikeasti ollut, syöpä oli levinnyt joka paikkaan.
Mies luki Raamatun läpi ja rukoili, rukoili polvillaan ja sai Jumalalta vastauksen ja on nyt terve mies.
Ei ehkä henkisesti siis, mutta hengellisesti voidaan voittaakin.
antaa sellaisen vaikutelman kuin syövästä parantuneet olisivat aina jotain erityisiä sankareita, jotka omalla vanhvuudellaan selviytyvät.
Kyllä sitä useimmila on vain halu unohtaa koko juttu eikä kertoa sairaudesta minään sankaritarinana.