Mä en enää tiedä mitä tehdä
Minulla on ihminnen, jollaista olen aina etsinyt, jonka kanssa on mielettömän hyvä olla ja jonka kanssa haluan jakaa elämäni.
Mutta suhteemme on olosuhteiltaan sellainen, että kolmanneksen ajasta olen onnellinen, reilun kolmanneksen ok ja vajaa kolmannes on melkoista kidutusta ja repii minut kappaleiksi. Toivoa paremmasta ei ole näköpiirissä, reunaehdot saattavat lieventyä tai sitten ei.
Jos eroaisimme, ei olisi tuota onnea, mutta toisaalta kidutusjaksoista vapautuva energia jäisi muihin tärkeisiin asioihin, kuten lapsiin ja töihin. Olen ihan poikki enkä suoriudu mistään. En ehkä jaksaisi eroakaan henkisesti, sillä kaipaan toista jatkuvasti.
Ristiriidat tulevat pääasiassa suhteen ulkopuolelta ja myös toinen on niiden repimä. Olemme molemmat vapaita, mutta joudumme asumaan erillämme viikot ja toinen on poissa maasta viikkoja kerrallaan.
Jos eroaisimme, menettäisin mahdollisuuden elää tämän ihmisen kanssa ja on vaikea kuvitella että löytäisin itselleni yhtä sopivaa kumppania. Toisaalta saisin kuitenkin mahdollisuuden siedettävämpään elämään joskus, ei ehkä huippukohdiltaan yhtä onnelliseen, mutta vähemmän repivään. Olen ihan vankina tässä tilanteessa.
Kiitos kun sain jakaa.
Kommentit (3)
Minulla on nelöjä vuotta etäliittoa täynnä ja suhde vain paranee, ei ole enää repivä ikävä. Mustasukkaisuutta ei tosin ole ikinä ollut.
Välillä uskon tähän, välillä en. Meillä on kuviossa lisäksi kaukana asuvia lapsia ja yksi eksä, jolle pitäisi jaksaa vetää rajoja ja joka tekee elämästä ennalta-arvaamattoman. Ja näiden päälle kamalasti työstressiä. Olen aika herkkä ja vähän pakkomielteinen, mielenhallintataidot ei aina riitä.
Mustasukkaisuutta ei tarvita, mutta aina ei tiedä eletäänkö yhteistä elämää vai omia, risteäviä elämiämme. Miten te olette nämä ratkaiseet? Kuinka paljon teillä on välimatkaa? Millaisia vaiheita olette käyneet läpi jotta olette päässeet tuohon tilanteeseen?
Ei just nyt niitä ei-niin-lohdullisia etäsuhdekokemuksia, please. Paitsi jos on pakko :P