Millaiset välit sinulla on omiin vanhempiisi?

Ollaan paljon tekemisissä. Isä ja äiti tykkää käydä auttamassa meitä, äiti auttaa puutarhan kanssa ja isä tulee tekemään remonttia. Asutaan n. 50 km päässä, mikä on mielestäni oikein hyvä matka.



Miehen vanhempien kanssa ei olla juuri tekemisissä, koska hänellä on huonot ja etäiset välit vanhempiinsa.

N. 3000 km, kerran/2 v nähdään.

Äitiini minulla ei ole minkäänlaisia välejä.

Näin on aina ollut.

oli hyvä ja läheiset välit, hän on ikävä kyllä kuollut. Isäni jätti meidät äidin huostaan kun olin alle 2 vuotias, tämän jälkeen isääni näin vain max 1 - 2 kertaa vuodessa. Olen yrittänyt tehdä suhdetta uudestaa, mutta hänen vaimonssa on niin haluton kaikkeen.



Mieheni isä oli hiljainen hissukka, ihan mukava kuitenkin. Lapset tykkäsivät hänestä. Miehen äiti on ok, hieman puolueellinen lapsenlapsia kohtaan (tyttärien lapset tärkeämpiä). Ei minulla heistä ole pahaa sanottavaa, koska uskon, että näin tulee olemaan, en sitä voi muuttaa.

Äitiini välit ovat loistavat, isääni niin huonot kuin vain periaatteessa voi olla. Tämä vaikuttaa myös hieman väleihin äitini kanssa, kun vanhemmat kuitenkin asuvat yhdessä.



Miksi? Isä on syntymästäni lähtien valinnut minut, vanhimman lapsensa, vihansa ja monipuolisen kiusanteon kohteeksi. Isää minulla ei käytännössä koskaan ole ollut, vaikka teoriassa ja paperilla asia kai niin on. Tämän saman käsittämättömän asenteensa hän on sujuvasti siirtänyt koskemaan myös miestäni: isä on narsistisuutensa vuoksi ainoa tietämäni ihminen, joka ei tule miehenikään kanssa toimeen. Lapsiani en hänen pahuudelleen ole suorasti koskaan altistanut, toivottavasti olen pystynyt lapsiani siltä suojelemaan. Riittää että minä kannan loppuelämäni ajan parantumattomia haavoja ja arpia.



Miksi tällaisesta vanhemman pahuudesta ja oman lapsensa kiusaamisesta ei puhuta avoimesti? Usein tuntuu että olen asian kanssa ihan yksin: sitä salataan ja julkisesti puhutaan vain onnellisista lapsi-vanhempi-suhteista.

Olen yh ja eron jälkeen välit ovat entisestään lähentyneet. He ovat meidän tuki ja turva.

Tiedän, että kun olen esim. väsynyt, voin pakata muksut ja itseni viikonlopuksi heille, siellä hoidetaan lapset, saamme mennä valmiiseen ruokapöytään, saunotaan, parannetaan maailmaa jne.



Meidän Sankarit

Asuvat meistä vajaan 100 km päässä, näemme keskimäärin kerran kuussa, välillä useamminkin. Mieleeni ei kuitenkaan tulisi hoidattaa vanhemmillani lapsiani tai muutenkaan nojata heihin niin kuin todella monet näyttävät nykyään tekevän - lähes kaikilla tuttavilla ja naapureilla näyttää olevan omat tai appivanhemmat säännönmukaisesti siivoamassa, remontoimassa, lapsia hoitamassa jne. Minusta isovanhemmilla on oikeus omaan elämään enkä kehtaisi teettää heillä minulle kuuluvia hommia, vaikka he varmasti ne tekisivätkin, jos vain pyytäisin.

Äitini kanssa välillämme on molemminpuolinen kunnioitus ja avunantosopimus. Tiedän, että äiti on aina tukena ja takanani, mitä ikinä tapahtuisikaan. Äiti on kannustanut ja auttanut kykyjensä mukaan ja minä perheineni tottakai häntä. Voimme puhua asiasta kuin asiasta.



Isä taas on etäinen eikä häntä ole lapset tai lapsiensa auttaminen koskaan kiinnostanut. Parempi varmaan kun meitä lapsia ei koskaan olisi ollutkaan. Alkoholisoitumisensa on vain pahentanut välejämme ja tätä asennetta. Esittää kyllä ulospäin suvulle suht'normaalia, mutta kulissien takana käynnissä on tragikoomisiakin piirteitä aika ajoin saava perhehelvetti. Melkein tekisi mieli kirjoittaa kirja näistä tapahtumista.

syytä en tiedä. Viimeksi äitini oli avautunut eräälle, etten osaa kasvattaa lapsiani, en osaa miestä pitää itselläni jne...

koen ahdistusta kun menen heille kylään, meille he ovat tervetulleita.

Äitini elää jossain 20v sitten elämässä, ei oikeasti ymmärrä maailman menoa, isästäni on tullut kärttyinen vanha ukko.