Hesarissa juttua syömishäiriöstä 30 v kärsineesta naisesta

ja siitä kuinka hän ei mielestään saa kunnollista hoitoa.

Jutussa Hyksin lääkäri kertoi kuinka hoidosta hyötyy enemmän vastasairastunut kuin krooninen anorektikko. Mielestäni täysin ymmärrettävää.

Jotenkin tästä kroonisesti sairastaneesta tuli sellainen kuva ettei hän itse ota mitään vastuuta omasta tilastaan vaan tarvitsisi jatkuvasti jonkun paapomaan.

kustantamaan oman elämänsä ja paapomaan omia heikkouksiaan. Kunhan ei vain tarvitse itse tehdä yhtään mitään...

ja siitä kuinka hän ei mielestään saa kunnollista hoitoa.

Jutussa Hyksin lääkäri kertoi kuinka hoidosta hyötyy enemmän vastasairastunut kuin krooninen anorektikko. Mielestäni täysin ymmärrettävää.

Jotenkin tästä kroonisesti sairastaneesta tuli sellainen kuva ettei hän itse ota mitään vastuuta omasta tilastaan vaan tarvitsisi jatkuvasti jonkun paapomaan.

No jutun perusteella hän ei saa julkiselta hoitoa. Hänellä on 20 000 euroa lainaa, kun joutuu hakemaan hoidon yksityiseltä. Tämä on psyk. puolella aivan yleinen käytäntö, hoitoa ei saa.

Tuon jutun perusteella ei voi vetää mitään johtopäätöksiä potilaan vastuunottamisesta, ole hyvä äläkä loukkaa ihmisiä.

Nainen oli alle 50-vuotias ja sairaseläkkeellä ja oli käynyt läpi lukuisia hoitojaksoja, nyt käy yksityisellä ja on velkaantunut sen vuoksi. Lääkärit eivät kirjoita todistusta siitä, että nainen ei saa tarvitsemaansa hoitoa julkiselta puolelta, joten hän ei voi saada sossun korvauksia noihin yksityisen puolen terapiakuluihin. Mistähän hän saa sitten lainaa, jos kk-lasku terapioista voi olla 1400€/kk ja hän velkaantuu?



Samanlaisia mielenterveysongelmiahan nuo syömishäiriöt ovat kuin muutkin, mutta jotenkin tuntuvat herättävän negatiivisia mielikuvia ja sairastuneiden syyllistämistä enemmän kuin vaikkapa masennus. Tunnistan tämän ärtymyksen myös itsessäni, mistäköhän se johtuu?

Joo, aivan varmasti vuosikymmeniä syömishäiriöitä sairastaneen, kuolemaa lähellä käyneen naisen ongelmat paranevat sillä, että hän vain päättäisi parantua..eiköhän tässä tapauksessa ole kyseessä massiiviset, monimutkaiset ongelmat joiden helpottaminen kestää ja johon potilas tarvitsee paljon tukea.



Todella omituinen tuo lääkärin logiikka siitä, että hoitoa annetaan vain vähemmän kipeille ja nuorille. Sehän on vastoin lakia! Voidaan tietenkin lähteä sille linjalle, että sairastuneista ylipäätään autetaan vain sellaisia joilla on hyvä ennuste. Yli 70-vuotiaille on turha antaa oikeastaan yhtään mitään hoitoja. Haimasyöpäpotilaan vain kotiin kuolemaan.

Hesarissa juttua syömishäiriöstä 30 v kärsineesta naisesta ja siitä kuinka hän ei mielestään saa kunnollista hoitoa.

Jutussa Hyksin lääkäri kertoi kuinka hoidosta hyötyy enemmän vastasairastunut kuin krooninen anorektikko. Mielestäni täysin ymmärrettävää.

Jotenkin tästä kroonisesti sairastaneesta tuli sellainen kuva ettei hän itse ota mitään vastuuta omasta tilastaan vaan tarvitsisi jatkuvasti jonkun paapomaan.

Jutustahan kävi ilmi, että nainen on sairastanut pitkään syömishäiriötä eli hänellä on ollut pitkään mielenterveysongelmia. Syömishäiriöiden hoito Suomessa on kuitenkin kehittynyt nykypisteeseen vasta lähiaikoina ja on kv-vertailussa edellenkin lapsenkengissä ja riittämätöntä.

Lääkäri taas kommentoi sitä, että kun hoitopaikkoja on riittämätön määrä, paikat suunnattaan niille, jotka hyötyvät hoidosta eniten. Lääkäri EI siis sanonut, ettei hoidosta ole hyvötyä pitkään sairastaneelle.

Tällä naisella on siis epäonnea matkassa. Hänen sairauteensa ei ole ollut saataville kunnollista hoitoa, kun sairaus on alkanut. Nyt kun kunnollista hoitoa on, sen resurssit ovat niin rajalliset, että hoito suunnataan vastasairastneille. Naisella ei siis ole ollut missään vaiheessa mahdollisuutta saada julkisella kunnollista hoitoaan sairauteensa.

Naisen hoidon puute taas johtui ensisijaisesti siitä, että julkinen puoli ei ole hoitanut häntä. Hän on sen sijaan oma-aloitteisesti hakeutunut yksityiselle hoitoon ja maksanut hoidot omalla rahalla ja velkaa ottamalla. Rahat eivät kuitenkaan riitä pysyvään hoitosuhteeseen, joka mahdollistaisi parantumisen, koska julkinen puoli ei kirjoita naiselle todistusta, siitä että häntä ei kyetä hoitamaan, jotta hän saisi kela-korvausta yksityiseltä itse hakemastaan hoidosta.

Mielestäni olisi mukavaa, jos ap ja numero 2 kertoisivat, mitä tämän naisen olisi pitänyt tehdä, jotta hän olisi ottanut vastuun omasta elämästään?

Ja nimenomaan sanottiin että tämän jälkeen oli homma jatkunut samalla tavalla (oksentelu jne) eli tuosta ei ollut hänelle mitään apua. Miksi olisi siis nyt?



Tämä tieto löytyi aikajanasta.

ei ole kovin pitkä hoitoaika syömishäiriössä. itse kävin pari vuotta terapiassa, nimenomaan yksityisellä

Jotenkin tästä kroonisesti sairastaneesta tuli sellainen kuva ettei hän itse ota mitään vastuuta omasta tilastaan vaan tarvitsisi jatkuvasti jonkun paapomaan.

Omassa lähipiirissä samantapainen mt-ongelmainen, joka ei omasta mielestään saa tarpeeksi hoitoa mistään. Mikään ei koskaan, ikinä johdu siitä mitä hän itse tekee tai jättää tekemättä; kaikki on aina jonkun muun syy. Olen täysin sitä mieltä ettei ole ottanut aikuisen vastuuta itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan; en tiedä päteekö sama Hesarin syömishäiriöiseen.

Mutta oman lähipiirin kroonisesti masentunut, osittain syömisongelmainen ja yhtä jos toistakin psykofyysistä kremppaa poteva ikuinen valittaja ei vaan tee mitään edistäkseen toipumista/masennustaipumuksensa kanssa elämistä. Jos koko ajan vaatii jonkun muun aikuisen pitämään itsestään huolta ja potkimaan joka askeleella lempeästi ja ymmärtävästi eteenpäin, niin en tosiaankaan tiedä mitä kukaan voi tehdä :(

Minustakin olisi harva se aamu kiva vetää peitto korviin ja sanoa etten jaksa/halua/viitsi lähteä töihin tai töistä tullesta en viitsisi millään lähteä salille mutta kun pakko. Tiedän tasan tarkkaan että palkkatyötä on tehtävä ja niska-hartiaseutuni jumiutuu tuskalliseksi ilman lihastreeniä.

Mitäkö tämän naisen pitäisi tehdä? En tosiaankaan tiedä. Julma puoleni sanoo että tuollaisena elämällä ei ole arvoa; humaanimpi puoli sanoo että jatkaa terapiaa ja hoidoissa käymistä. Mutta jos nykyisillä hoidoilla saavutetaan yksikin siinä määrin toipunut syömishäiriöinen ettei vastaavaa sairauskertomusta enää synny niin hyvä. Eli kannatan sitä nuorten hoitamista ensisijaisesti.

Jotenkin tästä kroonisesti sairastaneesta tuli sellainen kuva ettei hän itse ota mitään vastuuta omasta tilastaan vaan tarvitsisi jatkuvasti jonkun paapomaan.

Omassa lähipiirissä samantapainen mt-ongelmainen, joka ei omasta mielestään saa tarpeeksi hoitoa mistään. Mikään ei koskaan, ikinä johdu siitä mitä hän itse tekee tai jättää tekemättä; kaikki on aina jonkun muun syy. Olen täysin sitä mieltä ettei ole ottanut aikuisen vastuuta itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan; en tiedä päteekö sama Hesarin syömishäiriöiseen.

Mutta oman lähipiirin kroonisesti masentunut, osittain syömisongelmainen ja yhtä jos toistakin psykofyysistä kremppaa poteva ikuinen valittaja ei vaan tee mitään edistäkseen toipumista/masennustaipumuksensa kanssa elämistä. Jos koko ajan vaatii jonkun muun aikuisen pitämään itsestään huolta ja potkimaan joka askeleella lempeästi ja ymmärtävästi eteenpäin, niin en tosiaankaan tiedä mitä kukaan voi tehdä :(

Minustakin olisi harva se aamu kiva vetää peitto korviin ja sanoa etten jaksa/halua/viitsi lähteä töihin tai töistä tullesta en viitsisi millään lähteä salille mutta kun pakko. Tiedän tasan tarkkaan että palkkatyötä on tehtävä ja niska-hartiaseutuni jumiutuu tuskalliseksi ilman lihastreeniä.

Mitäkö tämän naisen pitäisi tehdä? En tosiaankaan tiedä. Julma puoleni sanoo että tuollaisena elämällä ei ole arvoa; humaanimpi puoli sanoo että jatkaa terapiaa ja hoidoissa käymistä. Mutta jos nykyisillä hoidoilla saavutetaan yksikin siinä määrin toipunut syömishäiriöinen ettei vastaavaa sairauskertomusta enää synny niin hyvä. Eli kannatan sitä nuorten hoitamista ensisijaisesti.

yleistää. Kaikissa sairausryhmissä riittänee ääritapauksia, joille sairastaminen on ikään kuin "ammatti". He määrittelevät itsensä sairautensa kautta. Suurin osa sairastuneista, masentuneistä, syömishäiriöisistä yms. haluaa ottaa elämänsä haltuun ja parantua. Se on vaikeaa, kun nykyresurssit ovat mitä ovat.

Yksityisellä voi olla eri menetelmät kuin julkisella puolella, mutta ei tutkitusti sen tehokkaammat. Siksi ei voida olettaa, että yhteiskunta maksaisi kaikille sen ykstyisen hoidon mitä kukakin haluaa ihan vaan sen perusteella, että yksityisellä on kivemmat tapetit ja linnunlaulu-CD odotustiloissa.



Jos kroonistuneeseen anoreksiaan olisi parannuskeino, se olisi jo julkisessa sairaanhoidossa käytössä, believe you me.