Mä olen niin kateellinen kaikille, joilla on tavallisia, normaaleja lapsia

sillä en mistään hinnasta haluaisi vaihtaa osia kanssasi.



Toivon kuitenkin, että nämä osaansa tyytyväiset erityislasten vanhemmat ovat poikkeuksellisen vahvoja ihmisiä ja että suurin osa ehkä kuitenkin reagoi samalla tavalla kuin sinä ja minä.



Tsemppiä!

Arki on kuitenkin sellaista taitelua, jatkuvaa luovimista ja taistelua, että voimat tahtovat välillä loppua. Silti rakastan lastamme vilpittömästi ja aivan valtavasti, on elämäni valo :).

Kun oma lapsi on surkea sosiaalisesti, ei siinä paljon auta, että oppi laskemaan yhteen jo 3,5-vuotiaana. Joutuu kiusatuksi, lyö itse muita- vaihtaisin kaikki nämä koululaistaidot siihen, että tulisi toimeen muiden kanssa eikä koko ajan ravistelisi päätään vimmatusti ym. silmäänpistävää.

käyttäisi sitä "normalisoivaa" taikasauvaa, jos sellainen vain olisi. Tai sairaan tai vammaisen jne.

Itse maksaisin ja tekisin mitä vaan, että saisin yhdeltä lapseltani arkeamme hankaloittavan sairauden pois (ei vakava, mutta työläs). Olen sen myös ääneen sanonut.



Kai he (me) vain tarkoittavat, että itse lasta eivät pois haluaisi, mutta sen asian, joka tekee hänen hoitamisesta vaikeaa.

erityislapsen vanhemmalta.



Arvostan siua. Jaksamista arjessa toivottelen.

että luodaan jotain sädekehää vammaisuuden ympärille. Kukaan normaali ei halua erityislasta se on varmaa.



Tunnet niin kuin kuuluu tunteakin.

Joten normaali lapsi tuntuu jo vääränlaiselta.

Tuohan tarkoittais, et 20 vuoden päästä suurin osa suomalaisista olis kehitysvammaisia!!

Voimia ap:lle. Kukaan ei toivo erityislasta. Sen kanssa on opittava elämään. On täysin luonnollista, että toivoo lapselleen helppoa elämää ja parasta kaikesta.

Omat lapseni eivät ole kehitysvammaisia, vaan heillä on melko 'harmiton' vamma, mutta surutyö on pitänyt itkuineen läpi käydä. Elämän monimuotoisuudesta toki tässä oppii, yksinkertaisempi toki olisin jos lapseni olisivat 'normaaleja', mutta tietysti, jos voisin valita, ottaisin vamman lapsiltani pois. Lapsia en vaihtaisi mihinkään.



Oman vivahteensa asialle antoi se, että kolmatta lasta odottaessani tajusimme, että meillä oli perinnöllinen vamma lapsilla, jonka vakavuudesta ei ollut tietoa. Silloisen tiedon varassa tilanne olisi voinut olla paljon pahempikin. Aborttia emme todellakaan edes harkinneet.

Voisin jopa antaa tuon erkan poiskin... niin paljon se vie voimia ja aiheuttaa surua yms. Terveellä, tavallisella sisaruksellakin on tämän vuoksi ihan turhan rankka elämä.

Ja mene katsomaan päiväkoteihin ja kouluihin. Ne on täpötäynnä erityislapsia nykyään.



Meilläkin on erityislapsi. Erityislapseksi pääsi kun hain pienikokoiselle ihan loppusyksyn lapselle lupaa aloittaa vuotta myöhemmin koulun.

juuri aamulla ajattelin, kuinka paljon parempi ja lämpimämpi on suhteeni tavalliseen lapseeni kuin erityiseen. Erityistä pitäisi erityisellä tavalla tukea ja vaalia ja kannustaa, mutta kun tuntuu, etten jaksa.

Enkä jaksaisi kaikkea erikseen opettaa ja pinna tahtoo varsinkin nyt lomalla mennä niihin erityisyyksiin.

Osaako kukaan sanoa, missä (esim. muissa keskustelufoorumeissa) voisi keskustella sellaisten erityislasten vanhempien kanssa, joiden mielestä elämä ei todellakaan aina oo niin ihana? Ihan oikeesti en jaksa niitä juttuja, että "meidän assi on niiiiiiiiin ihana, vaikka se kiusaakin jatkuvasti sisaruksiaan, ja hakkaa niitä".



Ja tosiaankin meillä on juuri sellaisia erityislapsia, jotka näyttävät ihan tavallisilta lapsilta päällepäin, mutta heidän kanssa oltuaan/tarkkailtuaan huomaa, etteivät he ns. tavallisia todellakaan ole. Ehkä juuri se onkin rankinta. Helpottaisi huomattavasti, jos jo ulkomuodosta muut näkisivät, että kyseessä on erityislapsi. Vähemmän ymmärrystä kanssa ihmisiltä riittää, kun lapset ulkoisesti näyttävät samalta kuin ns. normaalit, ja käyttäytyvät kuitenkin hyvin arvaamattomasti.

"korjattavaksi" mihin tahansa. Joka päivä on täynnä huolta ja tulevaisuus pelottaa. Elämä on rankkaa tavallisellekin ihmiselle, joten sairauden kantaminen mukana lisää taakkaa huomattavasti.

Sairas lapsi on minulle yhtä rakas kuin toisetkin, mutta elämän haavoittuvuus hänen kanssaan on liian todellista.

Ihmiset ovat julmia ja pelkään, että apua tarvitessaan lapseni jätetään oman onnensa huomaan.

Vaikka sairauteen olemme suhtautuneet alusta alkaen luontevasti ja siitä on puhuttu avoimesti, on sielussani jatkuvasti huoli lapsesta.

Ihmettelen vahvuuttanne. Tuntuu, että meillä on tekemistä jo näissä "normaaleissakin" lapsissa. Ainakin miehen mielestä. Erityislasta liittomme ei kestäisi:(

Onko sulla ap monta erityislasta?

todennäköisesti siitä moni minut tunnistaisi. En halua lisää tuijottavia katseita.



Hankalinta kuitenkin on, että lapset ovat vähintäänkin normaalilahjaisia (akateemisissa taidoissa ei siis ole mitään moitittavaa), mutta käyttäytyminen ja tunne-elämä onkin sitten ihan eri juttu.



Ap

Kun on paljon huolta lapsesta, mutta oma lapsi on varmasti aina tärkeä. Tietenkin tunteet voivat olla ristiriitaiset kun on huolissaan lapsensa kehityksestä.

ja viisi ns tavista. Meillä tuo eirtyisyys näkyy lapsen huonona puheena, antisosiaalisena käytöksenä, raivareina, jatkuvana kiljumisen ja huutamisena.



Mutta ne tiedä onko emidän tavislapset ylivaikeita (kaikki muut kyllä ehitä kehuvat, opettajat jne) mutta kun usien tuntuu että nuo muut työllistävät enemmän, kiristävät hermoja jne. onko se sitten sitä että tuolta erkalta sallii aj odottaakin huonompaa käytöstä.



Mutta voin kertoa että ns. tavislapsillakin on elämässä akikennäköistä huolta, meillä esim. koulukiusaamsita jsota tehtiin rikosilmoituksiakin ja siirrettiin poika lopulta toiseen kouluun. Nuoruuteen liittyviä koekiluja jne.Eli ei se elo ole aina niin helppoa noiden tavistenkaan kanssa

kuin muiden tavislapsilla plus sitten päälle ne kaikki erityisongelmat. Ongelmia siis vähintäänkin tuplasti.



Ap