Ai että kun ei jaksais aina vaan ymmärtää eksää ja joustaa...

Meillä on puolentoista vuoden ikäinen poika ja nyt vihdoin ollaan saatu katkeran eron jälkeen vähän välejä kuntoon. Sovimme että lapsi on isällään joka toinen vkl. Olen kuitenkin aikalailla burn outissa ja varovasti kyselin mieheltä että onnistuisiko että pitäisi koko viikonlopun. Vaikka lapsi on pieni, olen niin loppu että tää on ihan pakkotilanne.



Mua suututtaa!!!! Ensinnäkin se, että mun pitää jännittää miehen kanssa puhumista niin, että maha on kuralla ja varoa sanojani niin etten saa sitten sanaa suustani. Mies on todella herkkänahkainen...

No, pitkin hampain (sillä on oikeestikin isot hampaat) suostui miettimään asiaa ja alkoi harmittelemaan että sitten ei koko perhe mahdu (miehellä ennestää kolme lasta) samaan autoon ja menee hankalaksi. Ärähdin siinä vaiheessa, että sen autotilanne ei ole mun ongelma ja yllätys, mies suuttui ja lähti pihalle!



Suututtaa!! Mistään ei saada kunnolla puhuttua, kaikki jää aina kesken ja sitten asiat jää ainakin mua kaivelemaan ihan kauheesti.

Samalla mies syytti mua arvaamattomaksi eikä halua tunnustaa isyyttä kun hänet kuulemma sitten jyrätään eikä hänellä ole rahaakaan. AAaaarghhh!! Minäkö arvaamaton?? Kukakohan se yllättäen päätti vaan jättää meidät?? Ja kukahoan se puolen vuoden päästä pyyti meidät takaisin ja seuraavana päivnä kaiken?? Voi saatana!



Sanoisi suoraan, että poika ei kiinnosta häntä eikä hän halua nähdä sitä kuin mitä on ehdottoman pakko, niin en edes kysyisi häneltä.



Perkele, kun yksinkertaisesta kysymyksestä tulee tällainen konflikti. Taas.



(Loukkaannun minäkin herkästi.)