Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olinpa luokkakokouksessa
20.07.2011 |
Olin kouluaikoina todella lihava, syrjäytynyt ja erityisesti näiden takia koulukiusattu. Minulla oli vain yksi kaveri, sekään ei ollut samassa koulussa. Peruskoulu ja lukio olivat yhtä helvettiä, taistelin painoni kanssa monta vuotta, mutta kaikki negatiiviste kommentit saivat minut epäröimään mahdollista saavutusta. En kuulemma ikinä saavuta ihannepainoa, en tule koskaan saamaan miestä, kukaan ei koskaan minusta tule tykkäämäänkään. Näin minulle sanottiin viimeksi kymmenen vuotta sitten, lukion viimesenä vuonna. Ja tätä sain kuulla joka ikinen päivä koko kouluajan. Ja kuinka se sattuikaan... Masennuin, en halunnut käydä koulua, pelotti muiden katseet.. Terapiassakin kävin, en vain osannut ottaa vastaan sitä tukea, mitä sieltä sain.
Luokallani oli myös muita lihavia, mutta olin se kaikista lihavin ja ruma. Koskaan kukaan ei halunnut olla parini missään, liikuntatunneillakin vain naurettiin kömpelyydelleni. Kadehdin kahta lukioaikaista luokkakaveriani, sanotaan heitä vaikka Lissuksi ja Niinaksi. Heillä oli treenatut vartalot, olivat todella kauniita muutenkin. ja luonnollisesti koko koulun pojat kuolasivat heidän perään. He olivat suosittuja. Ja ilkeimpiä ihmisiä joita koskaan olen tavannut.
Oli minulla ihastuksiakin luokaltani, koskaan en tosin siitä kenellekään kertonut, eikä minulla olisi koskaan heihin ollut minkäänlaista mahdollisuuttakaan, jääkiekkoilijoita kun olivat. He pitivät vain Lissusta ja Niinasta.
Lukion loputtua muutin pois. En todellakaan halunnut jäädä samaan kaupunkiin asumaan kiusaajieni kanssa.He olivat murskanneet itsetutoni täydellisesti.
Uudessa kaupungissani en tuntenut ketään, en uskaltanut tutustuakaan kehenkään, koska ajattelin, etteivät he kanssani tahdo olla. Olinhan ruma ja lihava.
Menin yliopistoon, jossa sain suureksi yllätyksekseni kavereita. En uskaltanut heidän seurassaan olla oma otseni pitkään aikaan, en kertonut heille menneisyydestäni.
Tapasin näiden ystävien kautta komean miehen. Ihastuin häneen, vaikka hän halusi olla vain kaveri. Jossain vaiheessa itkien avauduin hänelle menneisyydestäni, kiusaajista ja itsetunto ongelmistani. Ja hän kuunteli. Hän lupasi auttaa minua, vaikkei ammattilainen ollutkaan. Minä tiesin sen jo siinä vaiheessa, että nyt elämäni muuttuu.
Kävimme lenkillä yhdessä, salilla, uimassa, hän opetti valmistamaan itse ruokaa. Ja ennen kaikkea hän kuunteli aidosti.
Laihduin huomattavasti ensimmäisen vuoden aikana, itsetuntonikin kohentui ja tunsin olevani tärkeä edes jollekin.
Nyt näistä ajoista on kymmenen vuotta aikaa, tämä mies on nykyään oma aviomieheni, meillä on yksi lapsi. Nyt kun katson itseäni peiliin, en näe lihavaa ja rumaa naista, näen upean vartalon omaavan kauniin naiesn. Kukaan ei uskoisi että olen joskus ollut erittäin lihava.
Luokkakokous oli viime kuussa samalla paikkakunnalla, missä koulunikin olen käynyt yliopistoa lukuunottamatta. Luokkakavereitani en ollut lukion jälkeen nähnytm ensimmäinen kerta oli nyt.
Kukaan ei tuntenut minua, ne, jotka kysyivät kuka olen, olivat kuin aaveen nähneet kun kerroin. He eivät olleet uskoa silmiään. Tämä mies, johon lukioaikana olin ihastunut, olikin nykyään aika ruma. Samanlainen pelimies silti, minuakin yritti iskeä, vaikka mieheni olikin vieressäni. Kyllä nyt olisin kelvannut, saipas ansionsa mukaan.
Lissu ja Niina olivat taasen paisuneet, kumpikin. Kumpikaan eivät olleet vakituisissa suhteissa, vaikka lapsia heillä olikin. Ja heidän silmistään näki, kuinka he kadehtivat minua. Kuinka tyytyväinen minä olinkaan! En ollut enää se luokkani läski ja ruma, olin oikeasti kaunis :)
Ette varmaankaan usko tarinaani todeksi, mutta totta se on. Vasta nyt voin sanoa elämääni elämisen arvoiseksi!
Älkää lihavat ihmiset antako muiden katseiden ja sanojen satuttaa, näyttäkää heille! Eivät kaikki nuorena kauniit ole enää vanhempina kauniita :)
Kommentit (38)
Valiettavasti ne nuoruusvuodet jättävät jälkensä ihmismieleen..
Ihana tapaus:9
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap:n tekstistä. Siitä saa kuvan, että nuo vaikeat vuodet ovat jättäneet häneen niin pahat haavat, että hän yhä, vieläkin tuntee sisimmässään olevansa jotenkin huono. Eli vaikka kiusaaminen on jo ohi, hän jatkaa itse tuota vertailua ja oman itsensä kiusaamista.
Minäkin olen ollut kiusattu. Mut elämän on mentävä eteenpäin, ja jossain vaiheessa katse on siirrettävä sieltä peruutuspeilistä uusiin asioihin. Muuten ei vaan selviä, vaan on aina jollain lailla menneisyytensä vanki.
mutta itsellä on senverran kaunoja kouluajoista, ettei tulisi mieleenkään osallistua luokkakokouksiin, edes näyttämismielessä.
Koskaan en ole ollut lihava, mutta olin se kaikkien mielestä "ruma" tyttö.Ja vaatteetkin yh:n lapsella ei olleet niitä kaikkein cooleimpia.
Nykyisin olen itseeni tyytyväinen, kaunis, fiksu nainen,jolla on ystäviä, hyvä työ ja onnellinen perhe-elämä.Sen verran on 9 vuoden piina ja yksinäisyys vaikuttanut, että niitä ihmisiä en halua nähdä, jos tulevat vastaan, en tervehdi, ei voi mitään, siihen en pysty.
Kaikkea hyvää sulle ap!
"Ja heidän silmistään näki, kuinka he kadehtivat minua. Kuinka tyytyväinen minä olinkaan!"
Tyytyväinen siihen, että toiset kadehtivat, ei kai sentään.
Mutta niinhän se on, että ihmiset muuttuvat vuosien varrella, fiksut tyhmistyvät, paras proffa saa varhaisen dementian, tyhmistä tulee viisaita elämänkokemuksen myötä, laihat lihovat ja lihavat laihtuvat...Elämä on muutosta.
luokkakokouksessa yhtään kiinnostunut niistä entisistä moponrassaajapojista, vaikka olisi kuinka kaunistunut? ja Ketä kiinnostaa edes enää 10 vuotta lukion jälkeen toisten mielipide itsestä?
Kuka nyt oikeesti jaksaa enää vatvoa jotain lukio-aikaisia juttuja vielä 10 vuotta myöhemmin???
En ole koskaan käynyt luokkakokouksissa, ei vaan kiinosta. Ei ole enää mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, eikä kiinosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tarinasi kuullostaa uskomattomalta. Ihan kuin sadussa. Mutta jos tuo onkin totta, olen todella iloinen puolestasi. Olet ansainnut tuon kaiken hyvän, mikä sinulla on.
Itsekin apinoin 15 kg enemmän japukeuduin muodottomiin collegepaitoihin lukiossa, nyt niistä on kuoriutunut ihan ok kroppa ja vaatetyylikin korostaa sitä. Mikään fittnesbeibe en ole vieläkään, mutta selkeästi kun ennen olin sitä ulkonäöllisesti alinta neljännestä, nyt ollaan samassa ikäluokassa keskivertoa parempi.
Olis hauska nähdä, miten apinoidaan 15 kiloa enemmän :D
"Ja heidän silmistään näki, kuinka he kadehtivat minua. Kuinka tyytyväinen minä olinkaan!"
Tyytyväinen siihen, että toiset kadehtivat, ei kai sentään.
tää on taas niin tätä. "Silmistä näkee...". Silmistä näkee just sen mitä haluaa, tuskin nuokaan ap:ta enää sen kummemmin miettivät (saatika kadehtivat) ja kukas kumma se palstalla vielä aiheesta jauhaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin ei sitä vanhempanakaan olla mitään kaunottaria.
Eri asia sitten jos on vaan pitänyt itseään rumimpana. Sori muuten tuo ruma sanan käyttö, mutta ap sitä itse käytti. Nyt hän sitten haukkuu muita rumiksi ja on muuttunut kiusaajaksi itsekin. So sad!
Et varmaan osannut pitää siellä luokkakokouksessa hauskaakaan.
Kirjoitustyylistä huomaa, ettei ole totta, vaan jonkun vilkasta mielikuvitusta, ehkä fantasiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yläasteella ja lukiossakin. Rinnat olivat pienet ja jalat pitkät rimppakintut. Muodokkaammat muistivat vielä Karonkka illassakin koko salin täydeltä muistuttaa, että tuolla likalla ei ole ollenkaan rintoja. Se tuntui todella pahalta ja muistan sen varmaan loppuikäni.
Nyt lähes 40 vuotiaana, monen lapsen äitinä, ihanan miehen aviovaimona olen elämääni tyytyväinen, olen saanut muodokkaamman vartalon ja koen pientä vahingoniloa nähdessäni nämä "kiusaajani" jotka ovat omista mitoistaan lihoneet suuriksi.
Näinkin päin voi siis olla, että myös laihaa kiusataan, ainahan sanotaan, että lihavuudesta ei saa huomauttaa, laihuudesta sitten ilmeisesti saa.
kauniit muuttuu aina rumiksi...voi tuota kateellisuuden määrää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin nuorempana kaunis ja hyväkroppainen, minua kiusattiin, henkisesti ja fyysisesti.
Nyt olen lihonut aika paljon ja olen siis lihava. Kasvotkin turvonneet ja vanhentuneet, eli en ole enää se kaunis hyväkroppainen tyttö.
Vaan ihan läski, masentunut, työtön yh-äiti.
Kiusaajani, ketä olen ¨nähnyt ovat ihan nättejä ja hoikkia edelleen. Myös muu elämä ok ainakin päällisin puolin.
Näinkin voi käydä.
Tätä olen aina ihmetellyt näissä "olin koulukiusattu läski ja nyt olen maaaaailman kaunein ja kiusaajat kadehtivat minua" -jutuissa. Mikä ihme saa jonkun aikuisen ihmisen elämään toinen jalka menneisyydessä ja vieläpä kuvittelemaan, että hänen elämällään ja ulkomuodollaan olisi jotakin merkitystä jollekin vanhalle luokkatoverilleen?
Ja vaikka tarinassa yritetään, kuten aina, todistella, että on selviytyjä ja sankari, niin silti tuntuu aika surkealta, että suurin voitonhetki jollekulle on nähdä vanhan luokkatoverinsa lihoneen. Voi elämä. Kannattaisikohan teidän koulukiusattujen vaikkapa käydä terapiassa, niin ei tarvitsisi enää vuosien jälkeen miettiä tuollaisia turhanpäiväisiä asioita? Ilmeisesti elämäsi on ap aikamoisen tyhjää. Kiva, että miehesi on opettanut sinut syömään oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siitä että hän oli nyt se kadehdittu. Mun mielestä täysin hyväksyttävää, miksei saisi olla iloinen omasta parantuneesta ulkonäöstään?
Vai pitäisikö sitä vaan kantaa samaa roolia läpi elämän, olla aina se nurkkaan potkittu?
kauniit muuttuu aina rumiksi...voi tuota kateellisuuden määrää!
kyllä pihalla kuin perussuomalaiset!
Kuka muka on rumalle kouluttamattomalle pieneen kotikaupunkiinsa jääneelle ex-hyvännäköiselle kateellinen?
Taidat itse olla moinen? :)
Minua kiinnostaa edelleen mitä vanhoille koulukavereille kuuluu -ovat hyviä ystäviä edelleen.
Muutama ääliökin olisi kiva nähdä, löisin heidät maan rakoon. Ihan huvikseni.
ap:n kaltaiset ihmiset vieläkin miettivät "jotain nuoruudenaikaisia juttuja"? No siksi, että vuosikausia kestävä rankka koulukiusaaminen nakertaa itsetunnon palasiksi, eikä ihminen osaa muodostaa itsestään mitään järkevää kuvaa. Se tuhoaa elämän. Siksi.
Olen ap:n puolesta todella onnellinen. Luulenpa, että luokkakokous oli hänelle jonkinlainen välietappi paranemisessa, ja ainakin toivottavasti suunta on yhä eteenpäin, jolloin lopulta häviää haave "näyttää kiusaajille".
paitsi en ole mennyt mihinkään luokkakokouksiin
muutin ulkomailla ja en ole kaivannut takaisin
ja kaikesta huomatta olen elänyt hyvän elämän.
yksi entisistä luokan kiusaajista onkin aika kuuluisa -- siis suomessa
ja ei ainakaan aikakauslehtien mukaan hänen elämä ole onnistunut ollut.
hän on sinkku, ei lapsia jne, aika vanha 40v mies ja ruma
tuskin koskaan perhettä tai lapsia saa. Ihan hyvä niin, en voi kuvitella häntä jonkin lapsen isänä.
minulle lapset ovat kaikki kaikessa
Alue: Aihe vapaa
siitä että hän oli nyt se kadehdittu. Mun mielestä täysin hyväksyttävää, miksei saisi olla iloinen omasta parantuneesta ulkonäöstään?
Vai pitäisikö sitä vaan kantaa samaa roolia läpi elämän, olla aina se nurkkaan potkittu?