kuinka kauan surette jos esim kissanne kuolee?

kissaa suren 4653 vuorokautta.

vaikka meillä on nyt kaksi kissaa niin edelleen suren edellistä, joka katosi. Mietin vieläkin mitä kauheuksia kissa koki ennen (mahdollista) kuolemaansa vaikka kissa ei ollut mulle läheinen.

Vieläkin tulee välillä sellaisia hetkiä, jolloin ajatuskin koirasta itkettää. Pääosin toki elämä on normaalia, mutta kyllä edelleen ikävöin ja suren - välillä vain vähän kaipaan, välillä itken tosissani.

marsua ehkä pari päivää.



Sitten jos kyseessä on undulaatti, siihen menee luultavasti puolisen päivää, koiraa suren varmasti 7 päivää.

Jotkut kissani ovat olleet erityisen rakkaita. Heitä kaipaan yhä, mutta joskus kissan sairastaminen on ollut osa sitä luopumisen surua.



Sanoisin että pahimmillaan olen itkenyt kissaani päivittäin 5-6 päivää. Sitten itkut on vähentyneet hetkellisiksi liikutuksen tunteiksi.

Mutta vieläkin, tulee tosi usein sellaisia hetkiä kun koira tulee mieleen. Muistan sen erilaisia tapoja ja ilmeitä, miten se istui ja katsoi viisailla silmillään.

Miten se huokaisi onnellisena ja lösähti viereen kun katsoin telkkaria.

Miten se hyppeli riemuissaan, kun lähdettiin ulos. Miten se sai syömisen jälkeen "syömishepulit", juoksi olkkariin, pyyhki suupieliään mattoon ja sohviin. Tästä tavasta en tykännyt, nyt antaisin mitä vaan kun koirani olisi taas elossa ja tekisi sitä.

Joskus oikein sydämeen sattuu kun olen nähnyt koirastani unta ja aamulla tajuan, että se olikin vaan unta.

Koirani kuoli tammikuussa, 11-vuotiaana syöpään.

Ensimmäinen oma koirani oli minulla kymmenen vuotiaasta yli parikymppiseksi..kyllä siinä oltiin kasvettu yhdessä enkä oikein edes muistanut elämää ilman koiraa. Koira oli myös valtavan viisas, viisaampi kuin mikään myöhemmistä koiristani, todellinen persoonallisuus. Koira lohdutti minua kaveririidoista vanhempien avioeroon ja rakkaushuoliin. Se on pitkä kumppanuus tuossa iässä kun kasvaa ja muuttuu niin paljon, sain sen koiran pienenä tyttönä, se muutti mukanani omaan kotiin ja ehdin saada lapsenkin, vanha koira valvoi aina levottomana yöt kanssani vauvan huutaessa koliikkiaan. Kyllä sen koiran kuolema oli elämäni kamalin asia vaikka se voi monesta aivan järjettömältä tuntua, ensimmäisen vuoden ajan itkin monta kertaa viikossa öisin ja nykyäänkin, yli kymmenen vuotta myöhemmin saan kyynelet silmiini kun mietin sen tapoja ja pehmeää karvaa. Mutta toisaalta kun jouduin lopettamaan yhden koiran pari vuotta sitten en itkenyt yhtään, paha mieli oli mutta lähinnä tuntui helpottavalta kun koira ei enää kärsinyt ja thats it..ei ollut mikään ylitsepääsemätön ikävä, se tuntui vaan koiralta, tämä ensimmäinen oli osa minua.

Ja sitä surin kyllä aktiivisesti viikon, semi-aktiivisesti kuukauden ja vuodessa pääsin yli :) Nyt muistelen vain lämmöllä ja kaiholla, oli ihan paras kolli!