Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Parisuhdeasiaa, en tiedä mitä tehdä...
18.07.2011 |
Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä n. neljä vuotta, meillä on yksi lapsi. Viimeisen vuoden aikana minusta on tuntunut siltä että en enää tiedä rakastanko miestäni. Arki meillä sujuu hyvin, emme riitele erityisemmin. Olemme puhuneet näistä asioista jo silloin kun minusta alkoi tuntua tältä, ja päätimme että emme noin vain eroa, halusin vielä yrittää, kuten miehenikin.
Musta tuntuu ihan hirveän pahalta, koska mies on hyvä isä, ei ryyppää, ei ole väkivaltainen tai mitään sellaista. Hän sanoo usein rakastavansa minua ja muutenkin huomio minua ja haluaa helliä. Minä itse olen se torjuvampi osapuoli. Mulla ei ole pitkään aikaan ollut seksihaluja juuri ollenkaan, enkä välittäisi edes pussailla tai halailla.
Olen yrittänyt ajatella, että tällaista se välillä on kun suhde on arkipäiväistynyt, ja välillä on ollutkin lyhyitä jaksoja jolloin tässä parisuhteessa olo on tuntunut ihan hyvältä, mutta silti se tunne aina nostaa päätään, että pitäisikö kuitenkin erota.
Silloin kun tapasimme, en ollut kauhean ihastunut mieheeni. Ajattelin että tapailen häntä jonkin aikaa että katsotaan nyt mitä tästä tulee. Mies taas oli alusta asti paljon ihastuneempi minuun kuin minä häneen. Rakastuin häneen kyllä ajan myötä, mutta jo seurusteluaikoina en oikein tiennyt että ollakko vai eikö olla. En ole oikein koskaan pystynyt kuvittelemaan että olisimme yhdessä vielä 20 tai 30 vuodenkin päästä.
Nyt otin asian taas puheeksi miehen kanssa pitkän ajan jälkeen. Minusta tuntuu että mies ansaitsisi jonkun paremman kuin minä. Tuntuu, että hän rakastaa minua paljon enemmän kuin minä häntä. Hän haluaisi että yritämme kaikkemme vielä suhteen eteen. Itse en enää tiedä mitä haluan. Rakastan miestäni, mutta hän tuntuu enemmänkin hyvältä ystävältä kuin avomieheltä. Sanoin jopa aikaisemmin miehelleni että hän voi halutessaan etsiä seksiseuraa muualta kun minulla ei kerran haluja ole, ja ettei se haittaisi minua. Tänään mietin, että onhan se nyt aika pimeää että minua ei todellakaan haittaisi vaikka mieheni kävisi vieraissa.
Kommentoikaa nyt jotakin, ajatukset on jo ihan sekaisin, auttakaa neuvotonta!
Kommentit (6)
Sillä erotuksella, että nyt taas rakastan miestäni niiiiin paljon.
Meillä myös seurustelu alkoi sillä tavoin, että halusin pitkään olla vain ystäväni. Mies ihastui paljon enemmän ja heti. Sitten vähitellen minäkin ihastuin ja rakastuin.
Ollaan oltu 10v. yhdessä ja tässä välissä oli 1,5v. pätkä etten edes halunnut katsoa miestäni silmiin. Inhotti ja oksetti. En ymmärtänyt miten koskaan saatoin rakastua häneen. Juttelin asiasta äidilleni, joka sanoi, että hänelläkin on välillä ollut aikoja, jolloin ei ole voinut sietää miestään (isääni) silmissään. Silti ovat yhdessä onnellisesti jo lähelle 30v.
Olen tullut siihen tulokseen, että parisuhteessa tulee kaikenlaisia aikoja ja yhdessä on etsittävä tie niistä ulos. Minua auttoi se kun tehtiin kaikkea kivaa mitä tehtiin suhteen alkuaikoina. Pelailtiin lautapelejä, tapailtiin ihan vain pariskuntana yhteisiä ystäviä, katseltiin leffoja, arvosteltiin mainoksia, oltiin tyynysotaa jne. Samalla yritin tosissani olla itsekin se nainen, johon mieheni rakastui. Yritin myös opetella olemaan onnellinen ilman miestä ts. en halunnut onnellisuuteni ja iloisuuteni kumpuavan parisuhteesta vaan omasta itsestäni.
Eihän suhde samanlaiseksi koskaan tule kuin se oli silloin alussa ennen lapsia, mutta nyt minulla on tunne, että me selvitään ikävistäkin ajoista yhdessä. Rakkauteni on muuttunut kestävämmäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ollut ikinä erityisen ihastunut, aloin suhteeseen koska olin nuori ja tyhmä joten otin ensimmäisen minuun rakastuneen miehen. Olimme viisi vuotta yhdessä josta avoliitossa neljä, mentiin kihloihin, suunniteltiin häitä ja lapsia. Heti alusta asti olin kuitenkin epävarma tunteistani, halusin erota monta kertaa mutta mies rukoili yrittämään vielä ja minä yritin hampaat irvessä - sekä tottumuksesta, säälistä kuin myös siksi että luulin rakastavani. En kuitenkaan tuntenut minkäänlaista intohimoa tai seksihaluja miestäni kohtaan ja kaikki tunteet olivat ihan vaan ystäväpohjaisia. Minusta ei todellakaan olisi tuntunut pahalta vieraissakäyminen tms ja ehkä yksi syy miksi olin suhteessa niin kauan, oli se että olin "niskan päällä" eikä minun tarvinnut pistää tunteita peliin tai pelätä itseni satuttamista. Ero tuntui pahalta lähinnä siksi, että en halunnut satuttaa miestä ja järjellä ajateltuna hän oli hyvä mies ja olisi ollut hyvä isäkin. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Jenni Vartiaisen kappaleen Tunnoton, niin melkein pillahdin itkuun vaikka olin kuntosalilla, koska se kertoi aivan suoraan minun tunteistani.
Lopulta tulin järkiini, ja huomasin ettei sellainen suhde ole meille kummallekaan hyväksi. Ero oli rankka ja riitainen, mutta ehkä paras asia elämässäni. Varsinkin mies oli aivan hajalla aluksi, mutta huomasi pian myös itsekin miten epätasapainoinen ja rikkinäinen meidän suhteemme oli ollut ja myöhemmin löysi itselleen uuden puolison jonka kanssa hänellä on molemminpuolista rakkautta (ja olen siitä tosi onnellinen!!). Itse sain tutustuttua itseeni uudelleen (olin tosi nuori kun aloimme seurustelemaan), otin elämän uudelleen haltuun, vaihdoin alaa, tapailin miehiä ja tein kaikkia niitä asioita mitä olin suhteessa ollessani haaveillut. Lopulta tapasin myös itsekin nykyisen aviomieheni, johon rakastuin heti oikeasti ja tunteet sekä intohimo olivat mukana heti alusta asti. Onhan suhde tuntunut paljon vaikeammalta koska joudun oikeasti pistämään itseni peliin, mutta kertaakaan ei ole kaduttanut enkä ole joutunut miettimään että pitäisikö erota. Edellisessä suhteessa mietin oikeastaan joka päivä että onko tämä nyt sitä mitä haluan enkä todellakaan voinut nähdä itseäni ex-avomieheni kanssa tulevaisuudessa. Olisi pitänyt älytä erota jo silloin, kun kihlauksen jälkeisenä yönä makasin hereillä miettimässä teinkö elämäni suurimman virheen. Toisaalta kadun sitä, että kituutin suhteessa niin pitkään ja tuhlasin meidän molempien elämästä niin monta vuotta, mutta toisaalta tuli aika hyvä opetus - en ole ikinä sen jälkeen alkanut vakituiseen parisuhteeseen kenenkään muun kuin aviomieheni kanssa vaikka halukkaita olisi ollut, koska en ole ollut kehenkään muuhun oikeasti rakastunut.
Ajatukset on tosiaan ihan sekaisin välillä kun en tiedä haluanko jatkaa vai en. Alan myös aina varmaan liikaakin ajattelemaan sitä mitä muut sitten ajattelevat jos erotaan. Ja tottakai ero pelottaa myös ja se että mitä jos se onkin väärä ratkaisu. Olo huojentui edes vähäsen kun sain puhuttua asiasta miehen kanssa kunnolla. En halua lapsen takia ja muutenkaan erota ihan noin vain, joten vielä aiomme ainakin yrittää, en vain tiedä mistä aloittaa. -ap
Tunteiden latistuminen on usein ensimmäinen masennuksen oire, olen kokenut itsekin sen. Toisaalta jos et ole koskaan ollut varma tunteistasi niin tästä ei ehkä ole kysymys. Oletko koskaan rakastanut ketään? Ehkä et edes osaa kiintyä sillä tavalla? Mehän olemme kyvyssämme kiintyä aika paljon sen armoilla miten varhaisessa vuorovaikutuksessa meitä on kohdeltu eli miten huomaavainen ja tasapainoinen äiti on sattunut olemaan.
Alue: Aihe vapaa
Minä sinnittelin miehesi asemassa lasten vuoksi viisi vuotta, ja lopulta itsetuntoni oli riekaleina, ja minun oli pakko lähteä säilyttääkseni edes jotain itsestäni.
Olen mies.