Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Apua rajojen asettamiseen, vinkkejä kaivataan kipeästi!

05.06.2008 |

Tilanteemme lyhyesti: Meillä on kaksi alle 4-vuotiasta lasta, tyttöjä molemmat. Miehelläni on mielenterveys-ongelmia, tosin nyt tilanne on varsin hyvä. Hän ei kuitenkaan mielestäni tarpeeksi tue minua kasvatustyössä, mutta tämä ihan varmasti johtuu osin hänen sairaudestaan. Ongelma on se, että en tunnu saavan mitään tolkkua tyttöihin ja mulla palaa pinna liian usein ja silloin tulee huudettua ihan kamalasti. Jälkeenpäin on tietysti paha mieli ja asiasta puhutaan ja pyydetään anteeksi puolin ja toisin. Huutamisella ei juurikaan ole mitään vaikutusta lapsiin, ainakaan positiivista. Välillä tuntuu, että mulla lähtee järki noiden kanssa... tunnen itseni ajoittain huonoksi äidiksi, kun en ole kyennyt hillitsemään itseäni ja huutamistani.



Tuntuu, että olen tullut ihan sokeaksi tälle meidän tilanteelle. Kaikenlainen objektiivisuus ja järki puuttuu, paniikinomaisesti yritän vähän sitä ja tätä ja tuota konstia, mutta mikään ei tunnu auttavan. Mulla menee ihan oikeasti sormi suuhun noiden kanssa. Tietenkään aina ja joka päivä ei tunnu tällaiselta, mutta ei se silloin tällöinkään erityisen kivaa ole. Varma olen ainoastaan siitä, että nykyiset toiminta-mallit ovat ainakin osittain vääriä ja pelkästään pahentavat tilannetta. Olevinaan pidän kovaa kuria, mutta todellisuus taitaa olla toinen. Luulen, että neuvottelen lasten kanssa ihan liikaa. Kysyn (huudan...) uudestaan ja uudestaan, 'lopeta! ei! älä! ei saa!' ja kyselen 'miksi teit noin' ja 'miksette voi leikkiä nätisti ja olla kavereita'. Yritän ja yritän selittää, miksi lapsi on tehnyt väärin jne.



Lapset eivät ole mitään ongelma-tapauksia, koen nimenomaan että minä en osaa käsitellä heitä oikein ja siitä seuraa ongelmia. Näitä riitoja ja huutamisia esiintyy nimittäin vain kotona, muualla pystyn jostain syystä hallitsemaan itseni paremmin ja olen johdonmukaisempi tekemisissäni ja kielloissani. Hoitopaikoista ei ole koskaan tullut minkäänlaista negatiivista kommenttia koskien lapsiemme käytöstä, he ovat varsin sosiaalisia ja jopa herttaisia tyttöjä ja tiedän sen toki itsekin. Mutta silti kotiin päästyämme helvetti repeää valloilleen...



Mulla on nyt vahvasti sellainen tunne, että ihan oikeat selkeät rajat saattaisivat rauhoittaa elämäämme paljonkin. Siis että ei-toivotusta toiminnasta seuraisi välitön palaute ja jonkinlainen seuraamus, ja totta kai saman pitäisi toimia myös positiivisessa mielessä.



Mutta nyt niitä käytännön vinkkejä!!

Jäähy tuntuu kaikkein yksinkertaisimmalta ja toimivimmalta yleiskonstilta, mutta miten te toteutatte sen käytännössä? Tuntuu, että meillä se tarkoittaisi sitä, että äiti juoksee kahden jäähy-paikan väliä laittaen karkurit aina takaisin jäähylle... laitatteko oven taakse, lukitsetteko oven? Tuntuu aika brutaalilta. Esikoinen varsinkin nostaa ihan hirveän metelin, huutaa henkensä hädässä litimärkänä hiestä, saattaa pissata alleen vaikka on jo 2 vuotta ollut täysin kuiva jne.

Entä miten pitäisi reagoida nogatiiviseen huomion kerjäämiseen, tyhjänpäiväiseen vinkumiseen (ei varsinaista syytä), veteläksi heittäytymiseen, 'enkä!'-huutoihin jne jne jne... lista on loputon. Esikoisella on kovassa käytössä tämä veteläksi heittäytyminen, on niin kuin ei jalat kantaisi ja huutaa itkun kera 'en mä pääse äiti auta'.

Esikkoa on myös hyvin hankala saada päiväunille, vaikka hän illan kiukunpuuskista päätellen selkeästi sellaiset vielä tarvitsisi. Myöskään hoidossa ei päikkärit onnistu kuin hyvin harvoin.

Kuopuksen kanssa suurin ongelma on nukkumaanmeno illalla. Hän on vasta jättänyt tutin ja tuttipullon pois ja nukahtaminen on hankalaa. Yritän nukuttaa viereen, mutta neiti vaan valvoo ja juttelee ja laulaa ja minä kiellän, tyttö ei ota kuuleviin korviinsakaan, sama jatkuu kunnes multa menee pinna ja huudan ja tyttö huutaa ja ja ja.... voinette kuvitella.



Auttakaa nyt. Kaipaan kipeästi ulkopuolisten kommentteja tilanteeseemme ja ennen kaikkea käytännöllisiä vinkkejä rajojen asettamiseen. Pitkä stoori, toivottavasti edes joku jaksoi lukea...

Kommentit (7)

Vierailija
1/7 |
05.06.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itselläni on kolme tyttöä 5 ja 3 sekä 1 -vuotias, joka ei nyt oikeastaan kuulu tähän kategoriaan koska eipä hän vielä uhmaa ja kiukuttele. Tässä minun kostejani ja vinkkejä, jos niistä jotain irti saat:



Ensinnäkin yritä malttaa mielesi. Tiedän, että se on paljon helpommin sanottu kuin tehty, mutta todella kannattaa. Lapset uskovat paljon helpommin määrätietoisella äänellä puhuvaa aikuista kuin huutavaa ja karjuvaa aikuista. Jos oikein alkaa suututtamaan niin minusta voit ihan hyvin sanoa sen lapsille ääneen "nyt minua suututtaa/hermostuttaa" ja vetää syvään henkeä. Auttaa huomattavasti, ainakin minua. Ja jos ihan kertakaikkiaan et pääse tilanteen herraksi niin poistu hetkeksi rauhoittumaan.



Yritä olla provosoitumatta tilanteissa, joissa kärsivällisyyttäsi ihan tieten koetellaan. Minä olen ottanut sellaisen linjan, että en edes kuule jos joku vinkuu ja mankuu. Sanon vain, että "palataan asiaan sitten kun osaat pyytää nätisti" ja jatkan omia puuhiani. Meillä ei siis saa yhtään mitään vinkumalla, mankumalla tai vaatimalla.



Yksi mikä meillä toimii on laskeminen jos esim. lapsi ei halua tulla sisälle. "Minä lasken kolmeen ja sitten tulet tai äiti hakee" ja alan laskea rauhallisella äänellä. Yleensä ei tarvitse muuta kuin aloittaa niin lapsi tuleekin itse, mutta jos ei tule niin sitten toisaankin haen, vaikka sitten huutavan ja kiukuttelevan lapsen. Koskaan en uhkaa millään mitä en voi toteuttaa ja toisaalta en myöskään pitkälle tulevaisuuteen suuntautuvilla jutuilla "Jos et nyt tule niin huomenna et pääse ulos".



Meillä on rangaistuksena käytössä jäähy ja lelujen takavarikko. Jäähylle joutuu lähinnä vain siitä, että tahallisesti satuttaa toista. Jäähy on meillä eteisessä ja hyvin nuo siellä kestävät kun ovat tottuneet siihen, että joutuvat takaisin jos pois tulevat. Tosiaan jäähy läpsähtää tahallisesta satuttamisesta. Varoitan ensin "vakavasti" lasta silmiin katsoen, jotta lapsella olisi tilaisuus korjata käytöstään, ja jos toistaa esim. läpsäisyn niin sitten tulee jäähy. Lelu joutuu takavarikkoon jos siitä tulee riita eikä päästä sopuun tai sitä käsitellään tavalla mikä ei ole sallittua. Takavarikosta varoitan kerran ja sitten lähti jos ei homma ota onnistuakseen. Meillä ei joudu jäähylle riehumisesta tai kiukkukohtauksesta. Niistä joutuu omaan huoneeseen rauhoittumaan, koska minusta koko porukan ei tarvitse kärsiä yhden karjukohtauksesta. Riehumisestakin varoitan kerran ja sitten vien omaan huoneeseen. Ovi on auki ja pois saa tulla kun osaa taas olla ihmisiksi.



Ise yritän antaa paljo positiivista huomiota. Syliin saa aina tulla kun haluaa. Uskon myös asioiden selittämiseen, mutta VASTA sitten kun itse tilanne esim. riita on lauennut. Myös asioiden ennakointi ja varoittaminen, "kohta mennään pesulle", on kova sana.



Päiväunista vielä sen verran, että mitäs jos et pakottaisi esikoistasi enää päiväunille. Pysyisikö hän sängyssä jos saisi vaikka kirjoja selattavaksi? Näin hän kuitenkin saisi pienen rauhoittumishetken, vaikka ei varsinaisesti nukkuisikaan. Entäs mitä tapahtuu jos jätät kuopuksen nukahtamaan itsekseen? Onko siitä haittaa jos hän hetken juttelee/laulelee sängyssä? Meillä tehdään niin, että tytöt peitellään sänkyyn, toivotellaan hyvät yöt ja lähdetään pois huoneesta (iltasatu on luettu jo olohuoneessa). Jos tarvitsee käyn ovella sanomassa, että "nyt on nukkuma-aika, nyt nukkumaan". Tytöt saavat suputella, mutta sängystä ei nousta eikä kovaan ääneen jutella.



Olikohan tästä apua? Tekstiä ainakin tuli ;0)

Vierailija
2/7 |
05.06.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Suuret suuret kiitokset vastauksestasi! Juuri tällaisia arvokkaita neuvoja joka päiväisiin pulmatilanteisiin kaipasin, niin selkokielellä selitettynä, että pöljempikin (minä :D) ymmärtää. En ehdi vastata nyt perusteellisemmin, teen sen sitten myöhemmin. Halusin vain sanoa, että juuri tätä kaipasin ja että olen kovin kiitollinen :8}

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/7 |
07.06.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tulin vaan sanomaan, että minusta tuntuu, että tuntemukset ovat kovin yleisiä. Mulla on välillä pikkasen samanlaista 2,5-vuotiaan kanssa. Ei hän ihan mahdoton ole ollenkaan. Mutta usein vaan ei ite jaksa olla rauhallinen ja järkevä. Ja siitä seuraa sellasta hulabaloota. Kai se on osittain sellaista turvattomuudenkin tunnetta, että äiti/isä ei nyt oikein osaa pitää rajoja... Mun mies on paljon töissä. Ja kun hän on kotona, niin ei silloinkaan oo paljon apua. Hän hermostuu liiaksi lapselle ja mä saan olla lohduttamassa.



Mutta sä sait kyllä hyviä neuvoja, en sen parempia osaa antaa. Pitää itekin ottaa oppia.

Vierailija
4/7 |
08.06.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

mulla on myös kaksi alle 4-v tyttöä, esikoinen on uskomattoman jääräpää mukula, pienempi onneksi mukautuvampi, mutta sen vastapainoksi sitten arka. roikkuu päivät pitkät mun puntissa ja itkeskelee. puoliso on 3-vuorotyössä ja lisäksi yritämme remontoida huone kerrallaan meidän pientä asuntoa (= melkoinen kaaos ja mylläkkä).



itse olen aina pitänyt ihanteena juuri sellaista keskustelevaa vanhemmuutta, että puhutaan lasten kanssa ja asiat perustellaan jne.



yksi päivä mulla yhtäkkiä naksahti päässä, ja tajusin että mitä mä näille mitään perustelen, mulla on monta vuotta aikaa keskustella lasteni kanssa sitten kun ne on vaikka aikuisia (tai edes murrosikäisiä).



jämeryys ei tule mulle luonnostaan, olen luonteeltani tomeran esikoiseni vastakohta, vetäytyvä ja sovitteleva. rupesin sitten näyttelemään jämerää äitiä, ja itseasiassa se rooli on aika hauska, sain itse naureskella sisäänpäin vaikka ulospäin olin tosi dominoiva ja tiukka.



en osaa antaa hyviä esimerkkejä uudesta tyylistäni, koska kyse oli enemmän muutoksesta asenteessa kuin toiminnassa, vaikka toiminta muuttui aika paljonkin aiempaan verrattuna. uusi asenteeni on että minä olen tämän laivan kapteeni ja minä tiedän minne me ollaan menossa, minä päätän miten asiat tehdään. ei vastaväitteitä. lapsia rupesin käskyttämään tosi suoraviivaiseen tyyliin. toki voin ilmoittaa esim. leikkipuistossa että "5 minuuttia ja sitten lähtö" mutta en enää kysele lapsilta että "haluatko vielä keinuun ennenkuin lähdetään?" tms.



vastaväitteisiin reagoin kurtistamalla kulmiani, katsomalla julmasti ja tokaisemalla että "HÖPÖ HÖPÖ!" (mutta sisimmässäni en ole kiihtynyt, pettynyt, hädissäni tms. vaan täysin rauhallinen ja lapsi tietää tämän).



ja toimii kuin tauti! esikoinen tykkäsi ihan hulluna uudesta jämäkästä äidistä. nykyään tulee jopa syliin ja antautuu silitettäväksi yms. kun ennen on ollut liian itsenäinen mihinkään hellittelyhommaan.

Vierailija
5/7 |
08.06.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

sen lisäksi että käskytän lapsia ankarasti ja kurtistelen kulmiani julmana, yritän kehua kummankin kakaran ainakin 10 kertaa päivässä. ja yritän pitää huolen että kehun "olemisesta" en niinkään tekemisestä. varsinkin esikoista meinaan lipsahtaa kiittämään vain silloin kun hän on mukava pikkusiskolle. toki kehun silloinkin, mutta ne vilpittömimmät ja lämpöisimmät kehut yritän antaa silloin kun lapsi ei tee mitään sen kummempaa, muuta kuin on ihana.



joskus oikein totisessa moittimistilanteessa aloitan sanomalla että "minä rakastan sua ihan hulluna, ja minä en halua että sinä teet noin ja noin" tms.

Vierailija
6/7 |
12.06.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Niin, ei kai tuossa muu auta kuin olla johdonmukainen ja tiukka. Jos lapsi jäähylle joutuessaan huutaa, itkee, raivoaa ja pissaa alleen ja oksentaa ja vaikka rtekisi noita kaikkia yhtäaikaa niin silti hän istuu sen jäähyajan siellä. Tottakai hän yrittää kaikkensa jottei tarvitsisi istua siellä ja on tyytyväinen jos äiti antaa periksi. Ei se lapsi siihen itkuun kuole. Vaikka se tuntuu pahalta silloin niin kannattaa ajatella pitkällä tähtäimellä, jos asiat menee samaan malliin niin sitä ollaankin jo ennen teinivuosia aikamoisessa *usessa. Suoraansanottuna.



Toki sitten jäähyn jälkeen mennään ja laskeudutaan lapsen tasolle ja katsotaan silmiin ja selitetään miksi siellä jäähyllä oltiin ja että mitenkäs sitä nyt sanotaan? Anteeksi pitäisi kuulua nätisti ja vilpittömästi, jos ei kuulu tai se huudetaan tms. jäähy alkaa alusta ja vasta kun lapsi on kiltisti pyytänyt anteeksi annetaan halit ja jatketaan touhuja. Tämän kun muutaman kerran toistaa niin lapsi ymmärttää, että se huuto ei auta ja äiti on tosissaan. Ja ennen jäähylle laittoa pitää aina ensin varoittaa, ja jos ei sana kuulu niin sitten jäähylle.



Veltoksi heittäytymiseen sanon sen verran entä entäs sitten? Tämäkin on niitä lasten "valtavälineitä" joilla saadaan vanhemmat tekemään mitä lapsi haluaa. en tiedä missä tilanteessa se tapahtuu, mutta minä vaan kaappaisin lapsen kainalooni ja veisin sinne minne piti mennä. Enkä huutoihin auttaa aina kiristys ja lahjonta :D No jos et nyt sitä tee niin sitten ei mennä ulos tai et saa sitä tai tätä, haluatko jäädä siihen huutamaan vai kuulla iltasadun illalla? Lapsi saa itse valita ja tuskin valitsee sen huutamisen ja yksin jäämisen.



SINÄ olet aikuinen ja SINÄ määräät, ei lapset. Se pidä aina mielessä. Ja varmasti on muuten rankkaa kun yksin joudut noihin tilanteisiin ja varmasti lapset alkuun panee vastaan jos kuri kiristyy yhtäkkiä, mutta se ei kestä kauaa, se vaan pitää kestää. Sitten onkin jo helpompaa. Ja yritä pysyä rauhallisena.



Tässä minun ohjeet ja minun näkemykseni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/7 |
16.06.2008 |
Näytä aiemmat lainaukset

Suosittelen kirjastosta lainaamaan Jo Frostin kirjan Lapsityrannit. Todella ihana kirja ja sen neuvot toimii niin äitiin kuin lapsiinkin.