Keskenmenosta - mies ei ymmärrä ollenkaan mitä käyn läpi :(
Onko muilla vastaavaa? Että sitä on jotenkin ihan yksin tämän asian kanssa.
Kommentit (14)
Minulla/meillä on ollut myös keskenmeno. Onhan se menetys ja surullinen asia, mutta mitä erityistä siinä täytyy käydä äidin läpi? Eikö se riitä että tapahtui mitä tapahtui ja todennäköisesti lääkäri osaa kertoa sen, mitä, miksi ja miten, ellei osaa, se on niitä elämän mysteereitä, joihin vastausta ei saa. Lääkäri painotti minulle, että "tervettä" raskautta ei äiti saa normaalisti elämällä kesken. Siitä sitten vaan katse eteenpäin, murehtiminen ja märehtiminen ja läpikäynti mennen tullen eestaas ei auta mitään. Jossitella voisi loputtomiin.
Molemmat omalla tavallaan. Lisäisin vielä, että ymärrätkö sinä, mitä miehesi käy läpi?
Mutta voimia ja jaksamista.
että mieheni ei ymmärtänyt mitä kävin läpi kun tulin raskaaksi. Hänen mielestään mitään ei ollut vielä edes tapahtunut, koska minulla ei ollut isoa mahaa.
Mutta nyt kun sainkin keskenmenon, hän on ollut yhtä surullinen kuin minäkin ja osannut lohduttaa. En minäkään mitään kovin suurta koe käyväni läpi (km sattui raskauden alussa), mutta totta kai se surettaa. Ja mielestäni sitä pitää surra juuri niin paljon kuin itsestä tarpeelliselta tuntuu. Ei tunteita kannata padota, eikä ole minun asiani vähätellä toisten läpikäymisiä.
Miesten tapa surra on usein hiljaisempi ja enemmän sellainen "yritän olla ajattelematta" -tyyppinen. Ehkä hänkin käy läpi jotain.
Olen itse kokenut monta keskenmenoa alkuraskaudessa, ja joka kerta asia on ollut minulle paljon suurempi sekä näkyvästi (itkua, huokailua, toivottomuuden tunteita) että pinnan alla (kun on keskusteltu asiasta: minulle keskenmeno merkitsee koko olemassaoloni, naiseuteni, kehoni ja tulevaisuudentoiveideni kyseenalaistamista, miehelle konkreettisemmin vain sen yhden tietyn lapsen menettämistä) - kuin miehelleni.
Hän on surullinen, mutta pyrkii laittamaan asian pois mielestään koska sille ei enää mitään voi.
On hän kyllä osannut minua tukea kun olen sitä suoraan pyytänyt. Esimerkiksi otin puheeksi sen, että olen niin pitkään alakuloinen ja saatan itkeä keskenmenoa vielä kuukausien kuluttua ja esimerkiksi laskettuna päivänä - jonka hyvin muistan vaikka mieheni ei. Ja kysyin vaivaako häntä että muistutan häntä asiasta koko ajan. Mihin hän vastasi, että ehkä välillä tuntuu pahalta tulla muistutetuksi, mutta ilman muuta saan niin tehdä, jos se helpottaa oloani.
Ehkä sinunkin kannattaa jutella miehesi kanssa ihan suoraan tästä tunteestasi, että olet yksin, ja kertoa mitä täsmälleen toivot. Samanlaista suremista ja yhtä syvää kokemusta sinun on ehkä turha odottaa, mutta tukea kuitenkin tai jonkinlaista ymmärtämistä.
Halaus!!
Miesten tapa surra on usein hiljaisempi ja enemmän sellainen "yritän olla ajattelematta" -tyyppinen. Ehkä hänkin käy läpi jotain.
Olen itse kokenut monta keskenmenoa alkuraskaudessa, ja joka kerta asia on ollut minulle paljon suurempi sekä näkyvästi (itkua, huokailua, toivottomuuden tunteita) että pinnan alla (kun on keskusteltu asiasta: minulle keskenmeno merkitsee koko olemassaoloni, naiseuteni, kehoni ja tulevaisuudentoiveideni kyseenalaistamista, miehelle konkreettisemmin vain sen yhden tietyn lapsen menettämistä) - kuin miehelleni.
Hän on surullinen, mutta pyrkii laittamaan asian pois mielestään koska sille ei enää mitään voi.
On hän kyllä osannut minua tukea kun olen sitä suoraan pyytänyt. Esimerkiksi otin puheeksi sen, että olen niin pitkään alakuloinen ja saatan itkeä keskenmenoa vielä kuukausien kuluttua ja esimerkiksi laskettuna päivänä - jonka hyvin muistan vaikka mieheni ei. Ja kysyin vaivaako häntä että muistutan häntä asiasta koko ajan. Mihin hän vastasi, että ehkä välillä tuntuu pahalta tulla muistutetuksi, mutta ilman muuta saan niin tehdä, jos se helpottaa oloani.
Ehkä sinunkin kannattaa jutella miehesi kanssa ihan suoraan tästä tunteestasi, että olet yksin, ja kertoa mitä täsmälleen toivot. Samanlaista suremista ja yhtä syvää kokemusta sinun on ehkä turha odottaa, mutta tukea kuitenkin tai jonkinlaista ymmärtämistä.
Halaus!!
Kiitos tosi paljon kun kirjoitit omat kokemuksesi. Täatä oli oikeasti mulle apua. Täytyy nyt yrittää koota itseni ja koettaa kertoa miehelleni, että miltä musta tuntuu. Olen jotenkin ihan käpertynyt kuoreeni, eikä minua sieltä kukaan löydä, jos siellä piilottelen.
t:ap
Itse en voinut nukkua yolla viikkokausiin. Keksin sitten jotain hiljaista tekemista kunnes aamuyosta alkoi vasyttaa.
Aikaa siihen suremiseen meni kunnes olin taas raskaana.
kun moni itse keskenmenon kokenutkaan ei ymmärrä.
Tietenkin keskenmenoja on erilaisia, eri vaiheissa. Ja kuten joku sanoi, että jos niitä on monta, niin varmasti jokainen kerta lisää epätoivoa edellisten päälle.
Itse olen kokenut alkuraskauden keskenmenon, eli sellaisen tavallisen vaan. Ei se aiheuttanut minulle yhtäkään unetonta yötä. En edes muistanut laskettua aikaa myöhemmin, enkä edes silloin laskettuna aikana (enkä edelleenkään), eli mitään reaktioita ei ole silloin tullut. Eikä jälkikäteen mitään yllättäviä tuntemuksia.
Joten tältä pohjalta en yhtään ihmettele, ettei miehesi ymmärrä mitä käyt läpi, kun asia ei hänelle välttämättä ole niin ihmeellinen kuten ei ollut minullekaan.
Ja siksipä haluaisin varoittaa sinua, että pidä varasti, ettet vello surussasi "turhaan". Suru on tietenkin surtava, mutta pidä huoli, ettet jää siihen jumiin, vaan että jatkat jossain vaiheessa myös eteenpäin.
Tiedän ja ymmärrän tasan tarkkaan mitä olet kokenut. Olen joutunut kokemaan kolme keskenmenoa, joista eka oli "pahin". Sitä tuskan määrää ei voi sanoin kuvata! Mutta vaikka onkin kulunut sanonta, niin aika auttaa. Suru on vain surtava pois.
Nyt heinäkuussa lapseni täyttäisi 8 vuotta, ja edelleen asia käy mielessäni silloin tällöin. Onneksi olen saanut kolme ihanaa elävää lastakin :)
Tästä ketjusta huomaa että naisetkin kokee sen eri tavoin. Sellaiset halki, poikki ja pinoon tyyppiset ajattelijat vaan mennä porskuttaa eteenpäin ilmeisesti ja se on heille oikea tapa. Itse koin keskenmenon viikolla 10. Minulle pohdiskelijalle se oli sellainen "kuolema sisälläni" kokemus. Ehkäpä siksi että elämä siihen asti oli kohdellut minua melko lempeästi kuitenkin ja jotenkin se oli kova isku. Miehelläni on rankempi tausta ja hän ei pystynyt käsittelemään asiaa kanssani. Itse en kyennyt töihini lasten viikkoon, koska piti koota itsensä ensin palasista kasaan. Keskenmenon suru hälveni uuden raskauden myötä sitten aikanaan, muttei asia koskaan unohdu.Voimia elämän keskellä sinulle!
jota ehdit haaveissasi elää. Et sä sure sitä solumöykkyä jonka luonto katsoi paremmaksi poistua.
Toki kummatkin tuntui kauheilta kun ne tapahtui, mutta en minäkään niitä sen kummemmin enää miettinyt jälkeen päin, enkä ns. synnytyspäiviä edes muistanut. Tiedän, että lapsi ei olisi ollut elinkelpoinen ja koska olen hoitanut vammaisia lapsia, ymmärsin, että parempi näin.
Jokainen meistä suree todellakin eri tavalla. Mutta ihan omaa elämääsi helpottamaan haluan sanoa, että suruun ei kannata jäädä kiinni, eikä käpertyä, eikä velloa ja lietsoa sitä lisää. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Sellaisen ihmisen kanssa on todella hankala elää, joka haluaa jäädä surunsa vangiksi ja koko ympäristönsä panna tanssimaan tämän ainutlaatuisen draaman takia.
kun moni itse keskenmenon kokenutkaan ei ymmärrä.
Tietenkin keskenmenoja on erilaisia, eri vaiheissa. Ja kuten joku sanoi, että jos niitä on monta, niin varmasti jokainen kerta lisää epätoivoa edellisten päälle.
Itse olen kokenut alkuraskauden keskenmenon, eli sellaisen tavallisen vaan. Ei se aiheuttanut minulle yhtäkään unetonta yötä. En edes muistanut laskettua aikaa myöhemmin, enkä edes silloin laskettuna aikana (enkä edelleenkään), eli mitään reaktioita ei ole silloin tullut. Eikä jälkikäteen mitään yllättäviä tuntemuksia.
Joten tältä pohjalta en yhtään ihmettele, ettei miehesi ymmärrä mitä käyt läpi, kun asia ei hänelle välttämättä ole niin ihmeellinen kuten ei ollut minullekaan.
Ja siksipä haluaisin varoittaa sinua, että pidä varasti, ettet vello surussasi "turhaan". Suru on tietenkin surtava, mutta pidä huoli, ettet jää siihen jumiin, vaan että jatkat jossain vaiheessa myös eteenpäin.
porskuttelevat eteen päin. Ihmiset vain käsittelevat suruja ja tunteita eri tavalla. Toisethan on saikulla jo siitä jos lemmikkimarsu loukkaa itsensä.
Me olemme niin erilaisia. Toiset romahtavat kokonaan peiton alle kun tulee vastoinkäyminen. Toiset elävät eteenpäin ja käsittelevat siinä samalla suruaan.
Ja jos ihan rehellinen olen, en kamalan paljon ymmärrä näitä suuren draaman ihmisiä, jotka on heti saikulla kun pikkujuttu sattuu kun se on niin kamalaa ja aiheuttaa niin suuria tunteita, ettei pysty töihin tms. Aikuisen ihmisen kannattaisi opetella hallitsemaan tunteitaan, ettei ne täysin vie matkassaan.
Tästä ketjusta huomaa että naisetkin kokee sen eri tavoin. Sellaiset halki, poikki ja pinoon tyyppiset ajattelijat vaan mennä porskuttaa eteenpäin ilmeisesti ja se on heille oikea tapa. Itse koin keskenmenon viikolla 10. Minulle pohdiskelijalle se oli sellainen "kuolema sisälläni" kokemus. Ehkäpä siksi että elämä siihen asti oli kohdellut minua melko lempeästi kuitenkin ja jotenkin se oli kova isku. Miehelläni on rankempi tausta ja hän ei pystynyt käsittelemään asiaa kanssani. Itse en kyennyt töihini lasten viikkoon, koska piti koota itsensä ensin palasista kasaan. Keskenmenon suru hälveni uuden raskauden myötä sitten aikanaan, muttei asia koskaan unohdu.Voimia elämän keskellä sinulle!
terveydenhoitajan sanat "luonto abortoi elinkelvottomat sikiöt".
Usein ihmiset sanovat, että ymmärrän miltä sinusta tuntuu, mutta eivät voi ymmärtää kun eivät ole kokeneet samaa. Miehesi on vaan rehellinen.
Oikeasti, niin se on sitä todellista tuskaa ei tiedä jos ei ole itsellä ollut joskus samaa.