Keskenmenoista...

Mua haluttaa nyt vaan vähän purkautua! Itse en ole yhtään keskenmenoa kokenut mutta tuoreeltaan on muistissa kohtukuolema. Ymmärrän että siihen pieneen alkioonkin kerkeää jo kiintyä ja kun se lupaus omasta vauvasta annetaan, on se mielettömän tuskallista kun se otetaankin pois. Varsinkin jos yritystä on takana jo useita kuukausia tai vuosia. Jokaisen suru on itselle se suurin ja koskaan ei saa suruja vähätellä tai aliarvioida, saati vertailla keskenään.



Tuon kohtukuoleman jälkeen mulle kuitenkin sana "keskenmeno" oli kuin kirosana! En suvainnut puhuttavan keskenmenosta minun kohdallani. Tuntui että tuo sana on niiin mitättömän merkityksetön ja vähättelevä sana sille tuskalle, jota minä ja mieheni käytiin läpi. Se, että vauva oli täysin terve ja täysikokoinen, niin kaunis ja täydellinen, ainoastaan elonmerkit puuttui. Se on jotain sanoinkuvailemattoman väärää. Tuolloin minua ärsytti suunnattomasti kaikki keskenmenoista itkevät ja lapsettomat ihmiset jotka ei ehkä ääneen sanoneet mutta selvästi ajattelivat että "parempi nyt kuin että lapsi kuolee onnettomuudessa kahden vuoden päästä" tai jotain muuta vastaavaa. Mitä sitä jossittelemaan, mun maailma oli jo kaatunut.



Nyt kuitenkin kun odotan uutta vauvaa ja meidän enkelillä on oma paikkansa kummamnkin meidän sydämessä, pyydän anteeksi että vähättelin keskenmenojen tuomaa tuskaa. Edelleen olen sitä mieltä että tunneside syntymävalmiiksi kehittyneeseen lapseen on ihan toista luokkaa kuin pieneen alkioon. Kuitenkin se menetys on aina menetys ja jokainen kokee sen omalla tavallaan. Kuten sanoin, suruja ei saa vertailla.



Kiitos kun sain avautua mun tuntemuksista, en odota kommentia keneltäkään, sydäntäni kevensin. Voimia kaikille keskenmenon tai kohtukuoleman kokeneille!