Ihanaa :-)) pidin aamulla ½h ajan 3-vkoista vauvaa sylissäni ja kun annoin hänet pois niin...

Oon saman ikäinen kuin sä, ja olen viime aikoina myös huomannut, että toisten vauvat ei saa mussa aikaan minkäänlaista vauvakuumetta, paremminkin just ajatuksia, että ihanaa, etti meillä enää ole vauvaa. Mulla on tosin kolme lasta, joista pienin on vasta alle 3

itsellekin tulee joskus tuollainen tunne. Olisi kamalaa olla vauvakuumeessa lopun ikäänsä.

jonka velvollisuus on hoitaa lapsenlapsia vähintään 2 krt/vko. Se siitä vapaudesta sitten.

jonka velvollisuus on hoitaa lapsenlapsia vähintään 2 krt/vko. Se siitä vapaudesta sitten.

sillä periaatteella että se on se tietty aika ja sitten ne lapset menee vanhemmilleen. Kyllä siitä taas nauttii eri tavalla ja haluaakin olla vielä nuori kun on mummo. Onhan se ihanampaa olla mukana myös lastenlasten elämässä vielä niin että itsekin jaksaa jotain, eikä vain ole pelottava mummu vanhainkodissa.

Nyt ikää 37 ja vastaavaa tunnetta ei ole tullut vielä.

Silti itse vauvakuumeessa, nejäs lapsi syntyy ja ikää sama kuin sinulla :) Mutta molempi parempi!

jonka velvollisuus on hoitaa lapsenlapsia vähintään 2 krt/vko. Se siitä vapaudesta sitten.

sillä periaatteella että se on se tietty aika ja sitten ne lapset menee vanhemmilleen. Kyllä siitä taas nauttii eri tavalla ja haluaakin olla vielä nuori kun on mummo. Onhan se ihanampaa olla mukana myös lastenlasten elämässä vielä niin että itsekin jaksaa jotain, eikä vain ole pelottava mummu vanhainkodissa.

Eipä ihme, että WT lisääntyy nuorena, jos ajatus työelämässä olevista on tuollainen.

Vauvakuume alkoi vaivaamaan varmaan jo 12 vuotiaana:) Esikoisen jälkeen meni varmaan puolivuotta kun tunne palasi, kakkosen jälkeen reilu vuosi ja kuopus täytti jo kolme. Ja nyt on kyllä kiva pitää sylissä toisten vauvoja hetki, mutta en kaipaa vauvaa itselleni. vauvakuume on kuitenkin vielä tervetullut tulevaisuudessa jos on tullakseen.

18, 16 ja 13. Ja toivottavsti meillä on silloin 7 vuotta tai nuorempi iltatähti.



Ei ainakaan tunnu syli tyhjältä eikä tarvitse potea haikeutta että lapset muuttavat pois jo kun olen vasta 45. :)

mutta vauvakuume vaivasi esikoisen syntymän jälkeen ja olo oli sen suhteen melkein maaninen. Nyt kun toinen lapsemme alkaa olla taapero, niin huokaisen helpotuksesta - ei enää ikinä vauvaa! Mulle alkoi aluksi tulemaan sellainen säälin kaltainen tunne raskaana olevia naisia kohtaan ja lopulta aivan pienet vauvatkaan eivät saaneet minkäänlaista vauvakuumetta aikaan. Mulla on ikää 31v.

Mietin jo eikse mene ikinä ohi, mutta nyt kun omat lapset on 7 & 9 lienen parantunut:-) Mutta kauan se kestikin!



Ehkä.

rakastan raskaanaoloa, ja oman vauvan saaminen on niin upeaa!! Esikoinen on 2,5 v. ja kuopus 9kk. Kohta voisi ottaa miehen kanssa keskusteluun perheenlisäyksen...



Niin, ihania nämä lapset ovat kyllä muissakin kehitysvaiheissa...

mä olen 35 ja lapset 3v, 7v, 10v ja 11v. Ja vauvakuume vaan vaivaa... Pitelen toisten vauvoja ihatuksissani enkä raaskisi antaa pois. Milloinkahan tämä helpottaa?

mutta aina, kun nään vauvan, mun tekis mieli saada se syliin ja leikkiä sen kanssa.

Mä olin tukiperhehoitajana, vauva oli 4kk ikäinen, kun se tuli eka kerran meille ja se aika oli todella mahtavaa! Nautin joka hetkestä vauvan kanssa ja viikonlopun jälkeen, kun oli valvonut vauvan kanssa paljon, oli sitten ihanaa antaa hänet omalle äidille takaisin. Sain taas viikon tai kaksi levätä itse ja taas olin sitten valmis hoitamaan tuota ihanaa nyyttiä! Nyt tuo vauva on jo 9-vuotias ja olen edelleen hänen kanssaan yhteyksissä. Mutta omaa ei tee enää kyllä mieli.

jos se vain olisi mahdollista. Ikää on 36 vuotta ja kolme lasta olen saanut hoitojen avulla, nuorin on nyt 1-vuotias.



Ei tunnu siltä, ettenkö jaksaisi vielä tätä pikkulapsiaikaa, kun vastahan se minun kohdallani alkoi (ekan lapsen sain 30-vuotiaana). Edellisen vuosikymmenen vietin ensin sitä opiskelijaelämää ja sitten lähempänä jo 30, vakiinnutin asemaani työelämässä eli toisin sanoen sain sopivasti alaani vastaavaa työtä opiskelujen jälkeen. Vauvaa kyllä yritimme ihan siitä lähtien, kun aloimme seurustelun eli taisin olla silloin 24-vuotias. Sitä ei vain kuulunut.



Nyt tuntuu, että hyvin tämän vuosikymmenen verran jaksaa pikkulapsiaikaa, ja sitten sen jälkeen on mukavaa, kun talossa on koululaisia. Vanhin lapseni täyttää 17, kun minä olen 47-vuotias. Itse olin 17-vuotiaana äitini 40-vuotisjuhlissa.



Uskon kuitenkin, että jaksan olla mummo 60-vuotiaanakin, niinhän omat vanhempanikin jaksavat. Omat mummini ovat vielä molemmat elossa, toinen vieläpä äärimmäisen hyvässä kunnossa ja jaksaa nauttia lukuisista lastenlastenlapsistaan. Toinen on huonommassa kunnossa tosin. Molemmilla ikää on nyt 85 vuotta. Eli 50 % todennäköisyydellä olen energinen mummo vielä 85 vuoden iässäkin!



Olenkin miettinyt, miksi niin paljon haaveillaan siitä ajasta, jolloin ne lapset ovat jo lentäneet pesästä. Jos minä jostain ajasta haaveilen, niin siitä, että nuorinkin on 5-vuotias, että jaksaa esim. kävellä lomamatkoilla ja nauttia nähtävyyksistäkin. Jos meille ei tämän enempää lapsia tule, niin jo muutaman vuoden päästä pääsemme kaupunkilomille, joita rakastamme mutta joita ei pienten lasten kanssa kannata kauheasti harrastaa.

jos lapset olisivat jo nyt aikuisia. Ihan säälillä aajttelen niitä, jotka noin nuorena lennättävät jo lapsensa pois.

On ihana elää vielä se 10v. lasten kanssa.

Vauvaa en enään kaipaa, enkä halua, mutta saan nauttia ihan omista lapsistani, eikä tarvi kaivata lastenlapsia, jotka voi tarpeen tullen heiveta pois.

Tuli joistakin kommenteista mieleen se sanonta, että "jokaisella naisella on aina se yksi vauva jota vielä kaivata"...



Minä en vaan enää "osaa" sitä kaivata, onni minulle:)

Elämästä ei koskaan tiedä, jos kuolen saman ikäisenä kuin äitini niin elinvuosia minulla on jäljellä 10½v ja se ei ole paljoa se.

Koen yhdeksi velvollisuudekseni myös sen että saan jo olemassaolevat lapseni kasvatettua aikuisiksi ennenkuin aikani on täältä lähteä, tosin eipähän sitäkään tiedä, ainahan voi kuolla vaikka heti huomenna muta silti.

Aikansa kutakin enkä todellakaan usko että minusta mummoa tulee 45v iässä, esikoinenkin silloin vasta 20v ja aloittemassa opiskeluja lukion jälkeen (juu pojalla on jo suunnitelmat ammatistaan ja siitä mitä haluaisi opiskella:))

Ja eipä tuo 45v ikä olisi paha rasti "mummoutuakaan", äitini oli 43v kun tein hänestä mummon saamalla esikoiseni 26v lahjaksi:)



Ap

Sen "ongelman" eteen en toiv joudu, miehellä vasektomia-aika tuloillaan vaikka eipä kai se mikään muu kuin selibaatti ole varma keino ehkäistä..

Abortti on asia jota naisen oikeutena kannatan, mutta siitä ei ole kokemusta itselläni enkä usko että siihen pystyisin..

Vaikea paikka oliis koska olen pitkälti tunneihminen, mies taas hyvinkin pragmaatikko..

Minä vain tuumaan, että jo 5-vkoinen alkio sisälläni olisi vauvani ja lapseni, sillähän alkaa olla jo aivojen alkuaiheet ja sydän alkaa sykkimään..

Paha paikka olisi, todellakin.



ap

ikää vasta 25v ja kaksi lasta, raskaana voisin olla ja synnyttää vaikka miten monta kertaa (molemmat olleet helppoja) mutta en millään enää halua vauvaa meille. :) Lapset 4,5v ja 3v ja hyvin tyytyväisiä olemme. Iltatähteä en halua koska itse olen perheen iltatähti ja koen lapsuuteni jotenkin yksinäiseksi..



Muiden vauvoja on kiva hoitaa aina siihen asti kunnes tulee kauhea itku ja öisin saa jo nukkua. :)



Kun olen 45v niin meidän lapset on silloin 25v ja 23v, eli hyvinkin voisin olla mummo mutta toivon että he hankkivat ensin kunnon koulutuksen ja työn.