Millaiset lapsen (1v9kk) raivarit on enää ns. normaaleja?
Meidän tyttö on herkkä ja arahko, mutta kääntöpuolena kovatahtoinen ja vahvaluonteinen. Hän on saanut muutamia kertoja tämän vuoden puolella voimakkaita raivonpuuskia, joko väsyneenä tai kesken unien.
Viime yönä alkoi itkemään sängyssään. Huusi vain koko ajan " anna, anna!" . Kysyin mitä hän haluaa, ei vastannut, huusi vain. Hänet on vieroitettu tutista viime viikolla, mutta ei ole sitä kysellyt. On saanut näitä raivareita myös kun tutti oli käytössä, tuolloin tuttikaan ei kelvannut. Huutaa vain silmittömästi ja vetää itseään kaarelle.
Otin hänet meidän sänkyyn mutta jatkoi vain.. ei oikeastaan enää itke, vaan " rääkyy" ja kiljuu todella kovaäänisesti. Ei saa silittää, ei koskea, ei edes katsoa päin. Mikään lohdutus ei auta. Yleensä on saanut nämä raivarit päivällä, joten olemme saaneet hänet rauhoittumaan olemalla huomioimatta häntä ja alkamalla esim. leikkimään hänen leluillaan. Pian onkin rauhoittunut ja tullut leikkimään meidän kanssa, ihan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Nyt oli kuitenkin yö, emmekä voineet käydä leikkimään ettei olisi tullut virkeäksi.
Huusi ja rääkyi aikansa, ja kun yritin lohduttaa, repi minua tukasta ja kasvoista niin että todella sattui. Ei kuuntele mitään eikä mikään auta. Onko tämä ihan normaalia? Tytöllä on turvattu elämä ja rauhallinen ja säännöllinen kotielämä, mitään uusia muutoksia ei ole raivareiden ajankohtina tapahtunut. Nyt ei ole tuttia, mutta en usko että se olisi nytkään auttanut.
Raivarit tulee silloin, jos ei saa tahtoaan läpi (tai öisin kai kun ei löytänyt tuttia kun sitä käytti). Onko tämä jotain uhmaa tms? Vai onko vain herkälle lapselle ominainen luonteenpiirre? Huolestuttaa, onko kaikki hyvin. Onneksi näitä raivareita on ollut vain muutamia, viime kertaa en edes muista. Mikä tähän voisi auttaa? Auttaisiko tiukka syliinpuristaminen? (Siis hellästi mutta voimakkaasti).
Onko kohtalotovereita vai olenko ainoa raivottaren äiti? :(
Kommentit (10)
Ainakin meidän 2-vuotias joskus puhuu öisin unissaan kovasti vaatien esim. toistaa monen monta kertaa " Haluaa ajaa polkupyörällä!" tai " Anna pallo" tms. Näkee siis unta, mutta sitten alkaa kovin äänekkäästi vaatimaan jotain unessa näkemäänsä. Rauhoittuminen saattaa tällöin kestää.
Kuulostaa niin tutulta tuo kuvailusi raivareista! Meillä tyttö 1v10kk ja saa lähes päivittäin samanlaisia huutokohtauksia, kun ei saa tahtoaan läpi. Ja varsinkin väsyneenä vielä herkemmin. Ja se tosiaan muuttuu itkusta kamalaksi karjumiseksi ja kiljumiseksi, meinannut oksentaakin monesti kun niin kovaa huutaa että alkaa yskittämään.
Mitään kontaktia ei silloin tyttöön saa, pahenee vaan jos yrittää lohduttaa tai puhuu jotain. Monesti on auttanut kun vie omaan sänkyyn rauhoittumaan ja pistää verhot kiinni :)
Onhan se aika rasittavaa ja tulee itsellekkin paha mieli kun ei osaa tehdä mitään että saisi raivokohtauksen loppumaan.
ensimmäistä VARSINAISTA raivaria. Huh, huh! Eiväthän ne aikaisemmat ole olleet mitään tähän verattuna! Kaikki alkoi siitä kun poika ei halunnut päikkäreille. Aikansa siinä sitten maanittelin ja kun ei puhe tehonnut eikä oma-aloitteisesti mennyt, päätin sitten kantaa pojan sinne ja siitäkös se riemu repesi!! Huusi aivan raivopäänä niin kauan kunnes oli pakko ottaa sängystä pois ja senkin jälkeen kesti vielä ikuisuudelta tuntuva aika ennen kuin rauhoittui! Oikeesti jo ihan säikähti, että mitä tämä on!!! :(
En uskaltanut kyllä tuon episodin jälkeen enää edes ehdottaa omaan sänkyyn menoa, mutta pakkohan kaveri päikkäreille oli saada. Eli eikun sohvalle ja kainaloon nukuttamaan kaveria ja siinäkin jaksoi vielä raivota ennen kuin vihdoin luovutti unelle! Nyt sitten pelottaa, että jäikö nyt joku pakokauhu tuota omaa saänkyä kohtaan sitten... Ja yötkin on menneet taas tosi risaisiksi.... Mahtaako tämä nyt sitten tosiaan olla pelkkää uhmaa enää????
Meillä on nyt 1v8kk vanha poika, joka on samalla tavalla kuin tyttösi, vähän arka, ujo ja hiukan uusia asioita pelkäävä. Kotona ja tutuissa paikoissa kuitenkin " kiltti" , yleensä tyytyväinen ja tosi rauhallinen. Mutta se oma tahto on kyllä kova aina aika-ajoin. Meillä yleensä jostakin tavarasta luopuminen on kova paikka, on muun muassa saanut puolen tunnin karmean raivarin, kun ei otettu (tietenkään) puistosta mukaamme puistolle kuuluvaa lelua. Silloin säikähdin itsekin pojan huutoa. Huusi täysin tolkuttomana nyrkkiä puiden, selkä kaarella ja lopuksi henkeään haukkoen mvielä pitkään täällä kotona.
Raivokohtauksia tulee päivittäin, mutta onneksi lievempinä kuin tuo puiston jälkeinen juttu. Öisin ei ole onneksi kohtauksia saanut, se vielä puuttuisi, kun nukkuu muutenkin edelleen aika surkeasti.
Lienevätkö meidän lapset vaan luonteeltaan sellaisia, että pettymysten kokeminen on vaikeaa. Ja se, että ei osata vielä sanoa mikä on hätänä, turhauttaa. Meillä puhuu jo paljon sanoja, mutta lauseita ei vielä kovinkaan paljoa tule. Eli väärinymmärryksiä tulee puolin ja toisin.
Olen vaan ite tilanteissa yrittänyt pysyä rauhallisena. Istunut lähelle ja sanonut, että kun olet rauhoittunut, voit tulla syliin. Luen sillä aikaa lehteä tms. että saan vähän omat ajatukset pois tilanteesta. Hetken päästä poika tuleekin sitten omaehtoisesti syliin.
Meidän pojalla nuo raivarit alkoin vajaa kaksi vuotiaana. Yhtäkkiä vain, kun oltiin tulossa puistosta kotiin. Jokin meni " vikaan" ja poika heittäyty tielle raivoamaan.
Siitä ne onkin sitten jatkunut tähän päivään asti, poika nyt kohta 5v! Välillä on kausia, jolloin raivareita on vähemmän ja joskus jopa pitkä tauko ettei ollenkaan. Ja sitten taas alkaa....
Poika on myös arka ja on aina pelästynyt uusia, outoja asioita. Juuri sellainen, kuin moni teistä oli kuvaillut omaa lastaan.
Ei ole vielä tullut vastaan samanlaista, tai sitten kukaan ei vain siitä puhu. Olenkin tuhat kertaa miettinyt, onko meidän poika vain tällainen ja onko tämä enää normaalia.
Poika ei myöskään huoli lohdutusta, ei saa koskea, hermostuu vain enemmän, jos yrittää puhua, syli ei kelpaa.... Tuntuu, ettei mikään auta ja rauhoita lasta. Ja itsestäni tuntuu tosi pahalta, kun ei voi auttaa ja lohduttaa.
Ollaan tultu siihen tulokseen (ja muutkin on sitä sanoneet), että pojalla on vahva luonne ja hän on äkkipikainen. Hermostuu helposta ja sitten raivostuu. Meilläkin on ollut myös öisin joskus kohtauksia, ja se onkin kurjaa, kun koko talo herää (kaksi pienempää lasta).
Se on myös kurjaa, kun ennen raivosi vain kotona, mutta nykyään voi suuttua vaikka missä. Tänään esim. olin kahvilassa hänen kanssaan. Ja poikahan suuttui, kun leivos ei pysynyt kasassa vaan hajosi kahteen osaan. Yhtäkkiä vain sai siitä raivarin ja alkoi huutaan. Ensin ihmettelin, että mikähän nyt tuli, kunnes tajusin mikä oli huonosti. No, onneksi se ei kauan kestänyt!
Toivossa on, että nämä raivarit joskus loppuisivat ja helpottuisivat. Saa nähä milloin.... Jotakin edistystä kyllä on jo nähtävissä:)
Oli kyllä todella helpottavaa huomata, että muillakin löytyy tällaisia lapsia!
Voi miten tutulta kuulosti monenkin jutut!
Mun toinen lapseni oli juuri tuollainen; rauhallinen sivustaseuraaja, joka rupesi saamaan aivan järjettömiä raivareita päivin sekä öin. Elämä oli kyllä tosi rankkaa silloin. Uhmailu alkoi puolitoista vuotiaana, ja nyt kun hän on 9 vuotias, voin todeta, että tuittupäinen on vieläkin ja yksi ominainen piirre on täydellisyyteen pyrkivä. Ekalla luokalla ollessaan itki kerrankin yhden kokonaisen illan, kun yhdestä nolla-kirjaimesta ei tullut " täydellistä." Kumitti ja kumitti, kunnes paperi oli jo melkein puhki.
Ja käsiala on todellakin kuin koneella tehty. Jos nykyäänkin pyydän häntä kirjoittamaan pyytämäni asiat kauppalistaan tai kalenteriin, ei suostu, vaan sanoo, etten osaa. Siinäkin jälki pitäisi olla huippuluokkaa. Meillä kiukkuilu oli niin kammottavaa, että pelkäsin myös, mikä hirviö lapsessani aika ajoin asuu ja varasimme ajan psykologille. Siellä tyttö tietysti oli kuin Herran Enkeli. Äiti sai evääksi olla määrätietoinen. Juupa juu....
Myötätuntoni teille. Eipä juuri lohduta, jos totean, että jonain päivänä se helpottaa, ja normaalia arkea arvostaa taas ihan toisenlaisella tavalla.
Ja ihan normaalin piikkiin menee =) Nimim. kokemusta on...
Sitten nuo yölliset kohtaukset. Luulen niin kun joku muukin sanoi että tyttösi näkee unta eikä herää. Vaikka hän vaikuttaa että olisi hereillä niin on unessa eikä tajua tilannetta. Meillä varsinkin esikoisella oli puolentoistavuoden hujakoilla tosi usein yöllä tuollaisia. Hän ikäänkuin heräsi, huusi millon mitäkin, saattoi karjua puoli tuntia aivan hysteerisenä eikä mitään auttanut. Itsekseen sitten lopetti huudon ja jatkoi unia. Keskimmäisellä on ollut pari kertaa painajaisia, mutta vähän vanhempana ja sillon olen paremmin tajunnut että hän ei ole hereillä vaikka siltä näyttää koska on huudellut millon mitäkin " ei kenkiä, ei kenkiä" , " minä laitan jääkaappiin" ym ym.
Olen jostain tosiaan lukenut, että herkillä ja varauksellisilla lapsilla on usein voimakas uhmaikä. Tuntuu hassulta, sillä meidänkin tyttö on itse enkeli normaalisti, ei kitise eikä vingu turhia, käyttäytyy aina hyvin ja uskoo mitä sanotaan. Mutta sitten kun palaa kiinni, niin kipinät lentää ja savu nousee.
Näitä raivareita ei ole ollut meidän neidillä kuin ehkä viitisen kertaa, mutta niissäkin on kestämisensä. Saas nähdä tuleeko raivareiden määrä lisääntymään.. Usein sen pystyy ehkäisemään siirtämällä tytön huomion muualle, tai " antamalla periksi vähän" , tällä tarkoitan, että jos esim. pyydetään häntä korjaamaan legot pois lattialta, eikä halua ja alkaa suuttumaan, niin annamme hänen leikkiä niillä vielä hetken. Tämä ei meidän mielestä ole periksiantamista, koska kyseessä ei ole mikään tärkeä juttu mikä olisi hoidettava just sillä sekunnilla. Tärkeistä jutuista pidämme kyllä kiinni, esim. jos ollaan menossa jonnekin, niin silloin mennään, halusi hän tai ei.
Eiköhän tämä tästä iän myötä helpota, ja kun tulee sanoja lisää sekä ymmärrystä. Kun voi selittää miksi jokin on niin tai näin, niin ymmärtää helpommin asioiden syitä ja seurauksia.
Voimia kaikille tuittupäiden vanhemmille! Onneksi täältä saa aina vertaistukea tilanteeseen kuin tilanteeseen! Kiitos kaikille ketkä vastasivat. Lisää juttuja myös kehiin!
Meillä myös pojalla alkoi raivarit n. 2 vuotiaana, sai niitä yölläkin, mutta menivät ajan kuluessa ohi.
Henna75: Meillä asuu samanlainen tuittupää, jolla raivarit alkoi 2 vuotiaana ja edelleen jatkuu, poika nyt 4 v 4 kk. Olenkin miettinyt lieneekö normaalia, että nykyään saattaa saada raivarin kaupassa, missä vain ja aivan jostain mitättömästä asiasta...siis kun on jo näin vanha. Muiden 4-5 vuotiaat usein osaa jo hieman käyttäytyä... Kaksi vuotiaita kyllä näkee kirkumassa kaupan lattialla, mutta että meidän 4 vuotias edelleen! Eikä ole siitä kyse että kaverille olisi periksi annettu. Mutta lienee sitten siis vain tämän luontoinen kaveri. Ei auta kuin kestää:)
vastaavista raivareista ja ihan normaalejahan ne taitavat olla. Tuntuu vain niin pahalta kun omalla pikkuisella on niin paha olla, enkä osaa yhtään auttaa. Mahtaakohan se " holding" -tekniikka toimia?
t. vähän jo huojentunut