Oonko jotenkin hassu, kun ajattelen näin.. perhe hajallaan pitkät päivät työssäkäynnin vuoksi

Jäin kotiin lasten syntymän jälkeen ja ryhdyin yksityiseksi pph:ksi, olisi tuntunut älyttömältä viedä omat lapset hoitoon ja mennä hoitamaan muiden lapsia päiväkotiin. Olen samalla saanut hoitaa lapseni kotona kouluikään, kaksi pienintä on vielä kotona kanssani, saavat nukkua niin pitkään kun nukuttaa ja heräillä rauhassa, isompia olen vastassa kun tulevat koulusta. Työkin on mukavaa ja olen tarjonnut monelle lapselle kodinomaisen hoitopaikan vuosien aikana. Mies tekee töitä vaan sen mitä tarvitsee, yleensä 4pv viikossa joskus on sen perjantainkin töissä. Hyvin ollaan tälläkin elämän tavalla saatu maksettua isoa omakotitaloa eikä ole tarvinnut kituuttaa. Ollaan suunniteltu ja laskeskeltu jopa niin että kun talolaina on maksettu pois voisin minä lopettaa työt ja keskittyä pelkästään kodinhoitoon ja maalausharrastukseeni. Siinä oravanpyörässä ei oikeasti ole pakko olla mutta valintoja on tietysti tehtävä, ihan kaikkea ei voi saada.

ja sitten saat muutaman vuoden ennen kuolemaa itsellesi eläkkeellä.

Ymmärrän toisaalta ihmisiä, jotka ovat hypänneet oravanpyörästä ulos ja elävät tuilla. En sitä hyväksy, mutta ymmärrän toisaalta. Elää sitä sen ainutlaatuisen elämän vähemmälläkin.

Monesti huvittaa kun ihmiset vielä ihan vakavina selittävät, että on kiire lasten luota töihin kun se on niin tärkeää ja haluaa kehittää itseään yms. Niin, mitä se oikeasti on. Teet töitä työnantajallesi ja kehität itseäsi, että työnantajasi saa sinusta enemmän irti ja hyötyä ja voittoa. Vain yrittäjä tekee työtä itselleen. Työnantaja on tyytyväinen jos työntekijä on sitä mieltä, että työnantajan työ on hänelle henki ja elämä ja jopa hänen omia lapsiaan tärkeämpi.

Kun olet palvellut työnantajaasi 65 vuotiaaksi asti niin työnantajasi ei sinua enää muista. Ja jos käy kuten aika monelle niin työnantajasi palkitsee sinut potkimalla sinut pois töistä vähän päälle 50v tuotannollisista syistä.

Ja meillä on vain yksi, ainoa elämä elettävänä.

aina voit valita toisin eli kotiinjäämisen. Ja matalamman elintason. Nykyihminen on talouskoneiston osa, jolla on "omaa aikaa" muutama vuosi eläkkeellä ennen kuolemaa.

Harkitsin yksityiseksi pph:ksi rupeamista, mutta ei se kuitenkaan ollut sekään minun/meidän juttu.

Aamu 7.30-17/17.30 välillä väh 3 lasta omien lisäksi kotona pyörimässä, sotkemassa, kuluttamassa pintoja jne.

Lisäksi pph työn on tosi yksinäistä vaikka miten ravaisi puistoissa yms.

Ja se ateriakorvaus/lapsi on naurettavan pieni.

Toisaalta omat lapseni olivat kuitenkin "jo" sen 3½v ja 5v kun pk aloittivat eli kriteerini täyttyivät sen suhteen minkä ikäisenä pk voi mielestäni suht hyvillä mielin aloittaa.

Eli lapsi osaa puhua, osa akertoa ajtuksiatan ja kokemastaan hoitotädeille ja kotona, osaa tarvittaessa edes hieman pitää puoliaan ja ennenkaikkea ymmärsi sen ettei häntä hylätä johonkin vaan hänet myös haetaan sieltä kotiin.

Alle 2-2½v aivothan ei vielä käsitä neurologisen kehityksensä vuoksi ajan määrettä eikä sitä että häntä ei hylätä.

-21-

Jäin kotiin lasten syntymän jälkeen ja ryhdyin yksityiseksi pph:ksi, olisi tuntunut älyttömältä viedä omat lapset hoitoon ja mennä hoitamaan muiden lapsia päiväkotiin. Olen samalla saanut hoitaa lapseni kotona kouluikään, kaksi pienintä on vielä kotona kanssani, saavat nukkua niin pitkään kun nukuttaa ja heräillä rauhassa, isompia olen vastassa kun tulevat koulusta. Työkin on mukavaa ja olen tarjonnut monelle lapselle kodinomaisen hoitopaikan vuosien aikana. Mies tekee töitä vaan sen mitä tarvitsee, yleensä 4pv viikossa joskus on sen perjantainkin töissä. Hyvin ollaan tälläkin elämän tavalla saatu maksettua isoa omakotitaloa eikä ole tarvinnut kituuttaa. Ollaan suunniteltu ja laskeskeltu jopa niin että kun talolaina on maksettu pois voisin minä lopettaa työt ja keskittyä pelkästään kodinhoitoon ja maalausharrastukseeni. Siinä oravanpyörässä ei oikeasti ole pakko olla mutta valintoja on tietysti tehtävä, ihan kaikkea ei voi saada.

ei musta tunnu että eläisin jatkuvassa oravanpyörässä, vaikka käydään töissä ja on lapsia. Työmatka on lyhyt ja etätöitä ei ole. Kotitöitä tehdään sen verran kuin on tarvis. Ehkä kyse on asennoitumisestakin; moni suomalainen inhoaa työtään ja odottaa jotain maagista eläkeikää. Jos pitää työstään ja järjestää arkensa mahdollisimman vähän kuormittavaksi ja vähäiseksi suorittamiseksi, voi elämästä jopa nauttia arkenakin :) Mitä ihmettä teette viikonloput? Onhan siinä kaksi päivää aikaa rentoutua viikossa. Ja olen kyllä tuossa samaa mieltä, että kuluttamisella ei onnea mitata.

Toivon, että saat jotenkin järjestettyä siten, että voisit olla kotona kokopäiväisesti tai edes osapäiväisesti nämä vuodet kun lapset kasvavat ja he todella tarvitsevat sinua. On myös erittäin palkitsevaa nähdä ne niiden omien lasten arkea ja tukea heitä siinä.



Itse tein rohkeasti ja sanoin itseni irti kun nuorin lapsi täytti 3 vuotta. Katsotaan kuinka kauan voimme näin jatkaa, mutta hyvältä tuntuu vain senttejä venytetäänkin:) Saattaa olla että vuoden sisällä menen töihin, mutta silloinkin yritämme järjestää asian niin, että isä jää kokopäiväisesti kotiin lastemme kanssa.

Toivon, että saat jotenkin järjestettyä siten, että voisit olla kotona kokopäiväisesti tai edes osapäiväisesti nämä vuodet kun lapset kasvavat ja he todella tarvitsevat sinua. On myös erittäin palkitsevaa nähdä ne niiden omien lasten arkea ja tukea heitä siinä.

Itse tein rohkeasti ja sanoin itseni irti kun nuorin lapsi täytti 3 vuotta. Katsotaan kuinka kauan voimme näin jatkaa, mutta hyvältä tuntuu vain senttejä venytetäänkin:) Saattaa olla että vuoden sisällä menen töihin, mutta silloinkin yritämme järjestää asian niin, että isä jää kokopäiväisesti kotiin lastemme kanssa.

Itsekin mietin tuota. Niin ja miten eläkkeet? Täytyyhän niitäkin kerätä.

Mäkään en koe olevani mitenkään oravanpyörässä. Töitä on kummallakin 7,5 h päivässä ja saadaan vielä limitettyä. Asutaan lähellä työpaikkoja ja palveluja, joten meillä kaikki etäisyydet on tosi lyhyitä. Jos lähtee kasilta kotoa ja pitää päiväkodissa kiirettä, niin on puoli ysiltä töissä :-) Yleensä nyt vähän jutustellaan, niin pikkuisen enemmän menee aikaa.



Meillä on pienehkö asunto, joten kotitöitäkään ei kovin paljoa ole.



Hoitopäivät meillä on noin seitsemää tuntia.

Mulla on myös tullu samanlaisia ajatuksia. Nyt teen vuorotyötä ja en halua tehdä tätä pitkään... pienet lapset ja 3-vuoro ei mulle sovi! toivon että pääsen opiskelemaan unelma-ammattiin ja päivätyöhön. Sullahan on mahdollisuus tehdä osa-aikaista, esim 75% työaikaa? vai onko? jäähän siinä enemmän vapaa päiviä.

viettää aikaa enemmän rakkaidensa kanssa.

Ymmärrän ap.ta hyvin. Olen itse ollut kotona ja sitten tein lyhennettyä työaikaa. Välillä 50% ja muutaman vuoden 75%. Jossain vaiheessa minä tein kokoaikaista ja mies käytti kaikki mahdolliset edut vuorotteluvapaineen ja osittaisine hoitovapaineen hyväksi. Limitimme työaikoja niin, että olemme saaneet viettää perheenä kiireetöntä aikaa mahdollisimman paljon. Vuorotteluvapaalla olin jossain vaiheessa myös.

Olen kuullut niin monen eläkkeelle jäävän ihmisen surevan sitä, että ei ehtinyt viettää aikaa lastensa kanssa enempää. Me emme nähtävästi pääse rikastumaan tällä tavalla, mutta talo on maksettu ja elämme pientä elämää nauttien yhteisestä ajasta. Lapset ovat jo niin isoja, että muutaman vuoden päästä ovat jo lentäneet pesästä.

Olen todella onnellinen, että uskalsimme tehdä nämä ratkaisut, mitä teimme.

ei musta tunnu että eläisin jatkuvassa oravanpyörässä, vaikka käydään töissä ja on lapsia. Työmatka on lyhyt ja etätöitä ei ole. Kotitöitä tehdään sen verran kuin on tarvis. Ehkä kyse on asennoitumisestakin; moni suomalainen inhoaa työtään ja odottaa jotain maagista eläkeikää. Jos pitää työstään ja järjestää arkensa mahdollisimman vähän kuormittavaksi ja vähäiseksi suorittamiseksi, voi elämästä jopa nauttia arkenakin :) Mitä ihmettä teette viikonloput? Onhan siinä kaksi päivää aikaa rentoutua viikossa. Ja olen kyllä tuossa samaa mieltä, että kuluttamisella ei onnea mitata.

Jäin kotiin lasten syntymän jälkeen ja ryhdyin yksityiseksi pph:ksi, olisi tuntunut älyttömältä viedä omat lapset hoitoon ja mennä hoitamaan muiden lapsia päiväkotiin. Olen samalla saanut hoitaa lapseni kotona kouluikään, kaksi pienintä on vielä kotona kanssani, saavat nukkua niin pitkään kun nukuttaa ja heräillä rauhassa, isompia olen vastassa kun tulevat koulusta. Työkin on mukavaa ja olen tarjonnut monelle lapselle kodinomaisen hoitopaikan vuosien aikana. Mies tekee töitä vaan sen mitä tarvitsee, yleensä 4pv viikossa joskus on sen perjantainkin töissä. Hyvin ollaan tälläkin elämän tavalla saatu maksettua isoa omakotitaloa eikä ole tarvinnut kituuttaa. Ollaan suunniteltu ja laskeskeltu jopa niin että kun talolaina on maksettu pois voisin minä lopettaa työt ja keskittyä pelkästään kodinhoitoon ja maalausharrastukseeni. Siinä oravanpyörässä ei oikeasti ole pakko olla mutta valintoja on tietysti tehtävä, ihan kaikkea ei voi saada.

Mua kiinnostaa onko miehelläsi hyväpalkkainen työ kun suunnittelet kotiin jäämistä?

Toivon, että saat jotenkin järjestettyä siten, että voisit olla kotona kokopäiväisesti tai edes osapäiväisesti nämä vuodet kun lapset kasvavat ja he todella tarvitsevat sinua. On myös erittäin palkitsevaa nähdä ne niiden omien lasten arkea ja tukea heitä siinä.

Itse tein rohkeasti ja sanoin itseni irti kun nuorin lapsi täytti 3 vuotta. Katsotaan kuinka kauan voimme näin jatkaa, mutta hyvältä tuntuu vain senttejä venytetäänkin:) Saattaa olla että vuoden sisällä menen töihin, mutta silloinkin yritämme järjestää asian niin, että isä jää kokopäiväisesti kotiin lastemme kanssa.

Itsekin mietin tuota. Niin ja miten eläkkeet? Täytyyhän niitäkin kerätä.

Jos haluaa pärjätä.

Vanhempani ovat pienituloisia olleet aina. Tekivät aikanaan rohkean ratkaisun ja muuttivat Helsingistä maalle, pois oravanpyörästä siis. Meitä lapsia oli kaksi. Niukkaa oli mutta monin tavoin onnellista ja vanhemmilla oli meille aikaa.

Nyt vanhempani ovat jo eläkeiässä, isä tekee edelleen töitä jonkunverran yksityisyrittäjänä, äidillä ei maalla asuessa ole työpaikkaa ollutkaan. On aina ollut isot kasvimaat ja perunamaa ja ahkerasti marjastanut ja sienestänyt.

Nyt kun saa kansaneläkettä, rahaa riittää itsensä hemmotteluunkin. Ovat ainakin nauttineet elämästä.

Itsekin olen isohkon perheen kotiäiti, mies saa keskinkertaista palkkaa. Toimeen tullaan, kun mietitään mihin rahat laitetaan ja mitä asetetaan etusijalle elämässä.

Työtä tekevät ihmiset kuulkaa tätä yhteiskuntaa pyörittää ja kotona-olijoille sen mahdollistaa.



Ilman työtätekeviä ihmisiä meillä ei olisi hyvinvointiyhteiskuntaa.

Työtä tekevät ihmiset kuulkaa tätä yhteiskuntaa pyörittää ja kotona-olijoille sen mahdollistaa. Ilman työtätekeviä ihmisiä meillä ei olisi hyvinvointiyhteiskuntaa.

Ja jos minä olen halunnut elää pienemmällä ja antaa jonkun muun tehdä osan töistäni niin asia on ok. Olemme hyötyneet kaikki.

Ihminen tulee vähemmälläkin toimeen ja matkaansa kun ei mitään kuitenkaan saa.

Mua aina harmittaa jos tämän teeman keskustelut menee mustavalkoiselle linjalle eli voi joka vain olla kokonaan kotona tai sitten tehdä 50h/vko töitä.



Itselläni on ehkä ollut onneakin matkassa mutta tein/teimme myös tietoisesti sen valinnan, etten halua elää lasteni kanssa niin, että he joutuvat viitenä päivänä viikossa olemaan pitkät päivät hoidossa ja illat menee vaan rutiiniväännössä. Ja että isää/äitiä näkyy kerran viikossa. Mulle siinä ei vaan ole mitään järkeä. Haluan olla lasteni kanssa niin paljon kuin mahdollista.



Niinpä meillä molemmat vanhemmat tekee osa-aikatöitä ja lapset ovat vain 2pv/vko hoidossa (aivan loistavassa tarhassa). Loppuaika vuorotellaan kotihoitajina. Työpaikkani ja hoitopaikka ovat lähellä ja hoitopäiväaamutkin ovat tosi rentoja, ei ole aamuitkuista tietoakaan. Illatkin kuluvat suhteellisen rennosti. Yhdessäolon aikaa on paljon ja lapset ovat yhtä paljon kummankin vanhemman kanssa. Olen todella onnellinen itseni ja perheeni puolesta.



Ja millä eletään? No eipä sitä rahaa liikaa ole mutta riittää ihan hyvin meidän elämään, sekin on vain valinta että mitä tavaraa tarvitsee ja mitä ei.



Lisäksi: Emme asu Suomessa joten kaikkinaiset kotihoidon tai lapsiperheen tuet ovat tasan 0€. Kotiäitiys on siis taloudellinen mahdottomuus ja sitäpaitsi pidän työstäni enkä halua luopua siitä. Eikä onneksi ole mitään syytäkään.

kiire aamulla töihin tarhan kautta ja illaa toisinpäin. Siihen päälle harrastukset ja kotityöt.



Eipä tule paljoa kyläiltyä talvella ja viikonloput on aikapitkälti pelkkää oleilua. Ruokatuntien pitämisen töissä lopetin jo monta vuotta sitten ja viime aikoina olen siirtynyt osittain etätöihin. Onneksi lapsi kuitenkin viihtyy tarhassa, joten siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa.



Näin kesällä ottaan rennosti ja pidetään pitkä loma ilman tarkkoja suunnitelmia, että jaksetaan sitten taas tuleva talvi puurtaa.

et ole ap ajatuksinesi yksin, ajattelen juurikin samoin. Tuntuu kurjalta kun en osaa nähdä sitä arjen onnea, vaan tuntuu, että elämä valuu hukkaan tähän "oravanpyörään". On romahduttavaa, kun ei osaa tästä arjesta nauttia, koska mitään pakokeinoakaan en ole keksinyt. Pakko vaan käydä töissä, marketissa, hankkia puhkikuluneen auton tilalle uudempaa jne jne Elämää taulutelkkarista toiseen, autosta toiseen... ja ahdistaa jotenkin sekin, kun huomaa kuinka lapset oppii nämä vallitsevan yht.kunnan normit ja niille onnen huipentuma on joku merkkilelu/vaate... toisaalta hyvä, että edes lapset saavat tyydytystä tästä vallitsevasta normista elää, mutta kun itsestä tuntuu, että tämä elämä on ihan väärää/vinksahtanutta, niin tuntuu niin pahalta, että lapset luulevat että tämä on "oikea ja normaali" tapa elää... itkettää!

Ensinnäkin te, joiden mielestä on kyse valinnasta ja että kuka tahansa voi valita kotiäitiyden - oli mies kuinka pienituloinen tahansa. Mitkä tulot riittävät? Millä tulee toimeen? Miten elätte? Onko teillä säästöjä, perintöä, muita tuloja? Tekeekö mies pitkää päivää, jotta äiti on kotona eli toisin sanoen valitsette yhden vanhemman talouden? Miten tyytyväisiä olette asuinalueeseenne?



Tähän ensimmäiseen pohdintaan kerron esimerkin. Mieheni on keskituloinen tai hiukan alle. Kun jäin hoitovapaalle, muutimme kaupungin vuokrataloon ja laitoimme oman asuntomme myyntiin. Vuokraa maksoimme aluksi hiukan päälle 700 euroa, mutta se nousi 800 euroon lopuksi. Nettotulomme olivat 2500 euroa (mukana lapsilisät, kotihoidontuki ja miehen palkka). Koska mies kävi töissä toisessa kaupungissa (josta ei saanut vuokra-asuntoa), hän tarvitsi auton (ei julkista liikennettä, koska muutimme "maalle"). Joka kuukausi lyhensimme autolainaa ja autovakuutuksia noin 500 eurolla. Emme saaneet asuntoamme reiluun vuoteen myydyksi, vaikka laskimme hintaa reilusti. Joka kuukausi siis maksoimme lisäksi yhtiövastiketta 400 euroa. Sähkö-, vakuutus- ja puhelinlaskujen jälkeen rahaa jäi kuukaudessa noin 500 euroa ruokaan, mikä kyllä riitti, mutta ylimääräisiä kuluja ei oikein saanut olla.



Sen sijaan asuimme keskellä juoppoja ja narkkareita. Koska ei ollut julkista liikennettä, en päässyt lasten kanssa minnekään, ja taloyhtiömme hiekkalaatikolle en uskaltanut mennä, koska naapurimme antoivat koirien tehdä sinne tarpeensa ja viettivät siellä muutenkin railakasta iltaa. Esikoisemme olisi kohta aloittamassa koulun, ja se kammoksutti, kun tiesin, minkälaisten vanhempien lapsia tulisi hänelle luokkatovereiksi. Ikinä en uskaltanut päästää lapsiamme mihinkään keskenään enkä kavereille kylään, koska kavereiden vanhempiin ei ollut luottamista. Ihanko oikeasti tällainen elämä on tavoiteltavaa, lapsille turvallisinta ja parasta? Nimenomaan tuon parin vuoden aikana tajusin, että tämä ei ollut normaali eikä oikea tapa elää ja että elintaso on oikeasti merkittävä asia ihan lasten turvallisuuden kannalta.



Laitettiin sitten yhtenä iltana miehen kanssa prioriteettejamme ihan listaksi ja tajuttiin yllättäen, että se äidin kotonaolo ei ole yksinään se kaiken ylittävä arvo. Halusimme lapsillemme turvallisen ympäristön ja normaalit naapurit ilman erilaisia päihdeongelmia. Tajusimme, että tuo ympäristö alkoi nousta koko ajan tärkeämmäksi, kun esikoisen koulunaloitus lähestyi. Aloimme tajuta, että esikoinen alkaisi pian kyläillä koulukavereilla ja että hän haluaisi pian liikkua yksinkin.



Mistä kaikesta ollaan valmiita luopumaan, jotta toinen vanhempi voi hoitaa lapset kotona? Minusta tämä on hyvin oleellinen kysymys. Minkä viestin annat lapsillesi, kun ympäristössä on keskellä päivää kotona makoilevia, juopottelevia ja örveltäviä naapureita, jotka kusevat ja paskovat pitkin rappukäytäviä ja karjuvat solvauksia poliisille? Minkä viestin minä annan lapsilleni salliessani heidän nähdä moisia esimerkkejä? Että työnteko ei kannata? Kotona voi vain ryypätä? Yhteiskunta elättää, jos kaikki vain jäämme kotiin?



Minä tajusin arvostavani työntekoa. En toki sitä, että vanhemmat eivät ole koskaan läsnä, mutta kotonakin ollessa voi tehdä erilaisia töitä ja hoitovapaallakin ansaita, jos niin haluaa. Sen lisäksi en halua lasten käyvän kouluja "turhaan" enkä toisaalta halua viestittää, etteikö koulutuksella ole väliä. On totta, että yhteiskunta ei toimi kotonaolevien ehdoilla. On hienoa, että meillä on sellainen mahdollisuus, mutta kotiin jääminen yli 10 vuodeksi on itse asiassa aika epäisänmaallinen teko. Yhteiskunta on maksanut tämänkin ihmisen koulutuksen, jotta hän jonakin päivänä olisi kelpo veronmaksaja, ja sen sijaan tämä ei kannakaan omaa korttansa kekoon. Ei se kotonaolo kodinhoitotuella ole mahdollista, jos ei ole riittävästi ihmisiä maksamassa veroja. Ja jos sitä kodinhoitotukea ei enää ole, yhä useampi lapsi olisi päivähoidossa hyvinkin pienestä lähtien. Vaikka aina ne omat lapset ja niiden hyvinvointi menee kaiken edelle, on tietyllä tavalla itsekästä kouluttautua ja sitten jäädä kotiin. Jos siis kasvatatte lapsenne pois oravanpyörästä ja annatte heille mallin, että yhteiskunnan tuilla voi elää ja on suotavampaakin elää, niin älkää sitten myöskään laittako heitä kouluihin, koska heidän kouluttamisensa menee hukkaan ja on kallista yhteiskunnalle.



Meillä ei edelleenkään eletä taulutelkkarista toiseen. Emme matkustele emmekä juokse kesälomilla jokaista lapsiperhekohdetta läpi. Rahan ja asuntolainan takia menin töihin, mutta en raada itseäni oravanpyörässä rikki. Työpäiväni ovat 5-7 tunnin mittaisia, joten sitä aikaa riittää lasten kanssakin olemiseen. Viikonloppuisin ehdimme koko perhe olla yhdessä, ja teemme kotitöitä vain minimin eli käytännössä meillä on koko ajan pieni sotku päällä.



Minusta minä hyppäsin pois oravanpyörästä, kun lakkasin toteuttamasta yhteiskunnan vaatimia arvoja ja aloin tehdä omia päätöksiä oman perheeni hyväksi. En halua sellaista elämää, jossa lomat vietetään jossain ulkomaankohteessa ja muuten ei olla läsnä lapsille. Mutta halusin kuitenkin lapsilleni turvallisemman lähiympäristön (täysin turvallinen ei sekään ole) ja edes mahdollisuuden rauhallisempaan koulunkäyntiin. Kun molemmat vanhemmat ovat töissä, ei se oravanpyörä jää vain yhden vanhemman harteille. Kumpikin voi joustaa ja kotitöitä tehdään, kun keritään.



Mutta totta, valinnoistahan tässä on kyse.

kaikki voisi tehdä halutessaan vaikkapa viiden tunnin työpäivää, ja toiset viisi tuntia tekisi joku, joka on tällä hetkellä työtön? Miksi yhdet ovat töissä 10 h päivässä ja jotkut eivät saa töitä vaikka haluaisivatkin?