Mietityttää

Olen aina ollut luonteeltani auttavainen. Jos joku on apua pyytänyt, olen mennyt auttamaan, mikäli vain olen pystynyt. Olen auttanut muutoissa, lasten hoidossa jne. Olen kuunnellut ystävien murheita, auttanut ja jopa vienyt mennessäni esimerkiksi valmiiksi tehtyä makaronilaatikkoa mennessäni, jos on ollut rahat tiukassa. Ihan hyvää hyvyyttäni tai lähinnä sen takia, että minut on varmaan vain kasvatettu niin. Autetaan jos vain voidaan, ja minulle se on ihan luonnollista käyttäytyä noin, ilman odotuksia vastapalveluista. Itseni on vaikea pyytää apua. Olen ns. pärjääjä, 'kyllä mä pärjään'. Nyt olen tilanteessa, jossa oikeasti tarvitsisin apua ja olen sitä pyytänyt. Elämäntilanne on ajautunut todella hankalaan tilanteeseen. Apu jota tarvitsisin, on ihan konkreettista, lähinnä satunnaiseti arjen asioihin. Rahallisesti on tiukkaa, mutta pärjään, sellaista apua en tarvitse.



Syy miksi kirjoitan, on se, että on ollut järkytys huomata, kuinka vaikea apua on saada. Ymmärrän sen, kuinka hektistä tämä elämä on, ei aina voi tietenkään olla avuksi. Mutta on jotenkin vaikea ymmärtää miksi ihmiset tuntuvat keksimällä keksivän syitä kieltäytyä. Ehkä tämä maailma vain on mennyt liian kiireiseksi ja julmaksi. Kukin pärjätköön omillaan. Mietin myös mjikä minussa on vikana, mitä olen tehnyt väärin? Sen verran olen katkeroitunut, että kyllä, minulta on turha pyytää apua seuraavalla kerralla.