Lue keskustelun säännöt.
Entiset koulukiusatut, oletteko menneet aikuisiällä järjestettyihin luokkakokouksiin?
15.06.2011 |
Yläasteen aikaiset vuosikurssilaiset ovat järjestämässä luokkakokousta kaikille samana vuonna peruskoulunsa päättäneille. Itse olin koko yläasteen ajan koulukiusattu ja itseluottamus sai kovat kolhut. Kiusaamisesta jäi syvät arvet. Yksi ihminen kiusasi ja muut lähtivät oman nahkansa pelastaakseen mukaan. Yläasteen jälkeen elämä helpottui eikä minua enää kiusattu. Itsetuntokin palasi ja nyt on elämä hyvällä mallilla. Yhteydenpito kuitenkin katkesi täysin kaikkiin entisiin luokkakavereihin yläasteen jälkeen. Nyt mietin, että viitsinkö 25 vuoden jälkeen lähteä tuonne kokoukseen. Ei ole ketään ikätoveria edes kenen kanssa mennä. En koskaan kertonut kiusaamisestani esimerkiksi vanhemmilleni ja äitini iloitsi kokouksesta kuultuaan, että varmaan kiva nähdä koulukavereita pitkästä aikaa. Kenestä on, kenestä ei :/ Oletteko muut vastaavassa tilanteessa olleet menneet mukaan?
Kommentit (26)
Luokkakoukous pidettiin vuonna 2000, kuten luokkasormuksiin merkittiin. Yksi puuhatäti luokalta oli yrittänyt tavoitella kutsun merkeissä. Olin tyrmistynyt, että kuinka kehtaakin.
Muistan, miten katkera olin tuolloin niille kiusaajille. Ajattelin, että jos menisin sinne luokkakokoukseen niin antaisin täyslaidallisen lapsuuteni pilaamisesta. Lopuksi voisin vaikka vetää pahimpia turpaan. Jos luokanvalvoja ilmaantuisi paikalle, joka oli primus motor koko jutulle, en edes tietäisi mitä kävisi.
Viisi vuotta kului ja luokanvalvoja tuli sattumalta vastaan, kuin kohtalon iskusta. Oli muttanut samaan kaupunkiin ja törmättiin samalla kuntosalilla pilates-tunnilla. Hän ei aluksi edes tunnistanut minua, mutta haki kovasti kontaktia kun olin silloin melko kukoistavassa vaiheessa. En tiennyt miten päin olla, mutta olin raivoissani. Juttelin pukuhuoneessa ystävälleni ääneen tarinaani mainiten erityisesti opettajasta, joka pilasi lapsuuteni. Opettaja oli ollut kuulolla, eikä häntä sen koommin enää salilla näkynyt.
Nuo vanhat luokkatoverit. Kyllä niitä tahtoo aina jossain yhteyksissä tulla vastaan, mutta enää ei ole tappomielialaa. Todennäköisesti sivuuttaisin heidät kun en tuntisikaan. Eipä noilla enää ole merkitystä. Voin olla onnellinen, kun ei tarvitse sellaisten pallinaamojen kanssa olla tekemisissä, mitä lapsena joutui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.04.2013 klo 21:36"]
[quote author="Vierailija" time="01.04.2013 klo 21:34"]
Olen mennyt ja huomannut, että kyllä moni muuttuu aikuistuttuaan. Istuin entisen pahimman kiusaajani vieruskaverina ja meillä oli oikein kiva keskustelu. Ja nyt ollaan FB-kavereitakin. Luulen, ettei kukaan halua tulla muistetuksi sellaisena millainen oli yläasteikäisenä. Oli sitten kiusaaja tai kiusattu, suosittu tai epäsuosittu jne.
[/quote]
toi on just pahinta. miksei voinut olla kiva mulle jo silloin?
[/quote]
No juuri siksi kun olivat keskenkasvuisia, eivätkä vielä kasvaneet aikuisiksi. Uskon, että moni ent. kiusaaja katuu tekosiaan aikuisiällä.
En ole mennyt. Vielä. Mutta uskon jonakin päivänä että olen siihen valmis. Yksi tuttava joka jätettiin kylmästi kaikkien kaveripiirien ulkopuolelle ja jonka maalaisuutta (oli muuttanut lukiota käymään kaupunkiin) naureskeltiin , kutsui itse luokan ilkeimmät ja töykeimmät tytöt kotiinsa miehiensä kanssa. Oli siinä välissä pärjännyt hyvin ja kotikin on tosi hulppea. Tämän tutun mies on suosittu seuramies ja oli siinä mukana naisten hauskuttajana. Siinä sitten lounaan päätteeksi kun joivat kahvia oli tää tuttu kysynyt näiltä naisilta että voisko ne nyt sitten niinkun kertoa, mikä siinä oli niin kiva naureskella hänelle ja muodostaa aina muuri hänen ja muun kaveripiirin väliin. Oli kuulema ollut melko kiva katsella miten naiset kiemurtelivat.
En mennyt. Hetken ajattelin, että menisin näpäyttämään, koska olen pärjännyt elämässäni hyvin ja olen kuullut, että joillain kiusaajillani ei ole mennyt niin hyvin. Sitten totesin, että miksi ihmeessä tekisin niin. En ehkä saisi toivomaani reaktiota ja vaikka saisinkin, sillä ei ole mitään väliä. Se ei muuttaisi nykyistä minua tai elämääni mitenkään. Nuo asiat ovat ollutta ja mennyttä. Heidän mielipiteensä minusta ei kiinnosta eikä minulla ole enää mitään tarvetta vaikuttaa siihen. Olen pitänyt yhteyttä niihin koulutovereihin, joiden tekemiset kiinnostavat. Lopuilla ei ole väliä. Toki, jos jossain vastaan tulisivat, voisin vaihtaa muutaman sanan, joten en koe tarvetta välttelyynkään.
Menin.
Oli kyllä hauska huomata ihmisten reaktioita. Suuri osa ei ensin tunnistanut mua, olin muuttunut tyyliltäni rillipäähiirulaisesta aika radikaalisti.
Juttelin mua aikanaan kiusanneiden poikien kanssa niitänäitä. Jossain vaiheessa iltaa he ottivat kiusaamisen puheeksi, pyysivät anteeksi ja vaikuttivat siltä, että ihan todella olivat katuneet tekojaan ja nuoruutensa typeryyttä. Meillä olikin ihan kivaa, jäi hyvä mieli.
Sensijaan mua syrjineet "kympin tytöt" käyttäytyivät edelleen tasan samalla tavalla, kohtelivat mua kuin olisin ilmaa. Esim. kyselivät kuulumiset kohteliaasti pöydässä aivan kaikilta muilta, niiltäkin, joiden kanssa eivät olleet milläänmuotoa kavereita aikanaan tai joista olin kuullut heidän jopa puhuvan kaikkea paskaa selän takana, mutta mut hyppäsivät yli. Aika naurettavaa nähdä, miten lapsellisia voivat olla perheelliset, kaikille muille niin mielinkielinolevat korkeakoulutetut naiset (huom, mulla ei ole mitään kaunaa sinällään korkeakoulutettuja kohtaan, olen akateeminen itsekin). Mitään pahaa en ole heille ikinä tehnyt, mikä tällaisen käytöksen oikeuttaisi, muuta kuin sattunut joskus yläasteella olemaan se luokan epäsuosittu tyttö. Olisi todella kiva tietää joltain tällaiselta ihmiseltä, mikä helvetti heidät saa käyttäytymään noin?
Luokkakokouksesta jäi hyvä mieli - siitä ettei tarvitse moisten kanssa olla enää missään tekemisissä, vaan nyt aikuisena saa itse valita, kenen seurassa päivänsä viettää!
En todellakaan mene. Miksi mua kiinnostaisi tavata ihmisiä joihin mulla ei ollut hyvää ja läheistä suhdetta silloin kun tunnettiin? Minun elämäni ei ole edes ollut erityisen menestyksellistä niin että voisin mennä ylpeilemään miten hyvin olen pärjännyt.