Lue keskustelun säännöt.
Miten rakastaa lasta joka nostattaa päivittäin hirvittävän kurjia tunteita pintaan?
07.06.2011 |
Oikeasti ja vakavissani kysyn teiltä, sitähän pidetään automaatiota että äiti rakastaa lastaan ikuisesti viis mistään mitä lapsi tekee/sanoo tms.
Kyllä, kyllä minä lastani rakastan, mutta samalla olen päälakeani myöten kyrpiintynyt (lievempi sana ei nyt käy tähän) hänen käytökseensä.
Kyseessä 8+v poika joka ollut vauvasta asti ns erittäin temperamenttinen, lyhytpinnainen ja äärimmäisen helposti ja vähästä tulistuva tapaus.
Sen lisäksi hänen sytytyslankansa on ehkä 1cm mittainen ja sekin liioiteltua, hän siis hermostuu ja tuskastuu TODELLA, _TODELLA_ äkkiä.
Ei mene päivääkään etteikö hän hepuloisi jostakin ja useimpina päivänä moneen kertaan.
Koulussa tai pkssa ei ole ollut mitään ongelmia, päinvastoin! Jos nyt ei eräänlaista arkuutta ja vähäpuheisuutta muille paitsi läheisemmille kavereille siksi lasketa.
Vetäytyy myös kaikista riita-ja eripuratilanteista, ei halua ottaa niihin osaa eikä arpaa, on hyvin herkkä ja kaipaa hirvittävän paljon päivittäin läheisyyttä varsinkin isältään ja pari unilelua on kaikki kaikessa.
Minä vaan pelkään jo tunteitani mitä hän herättää minussa, oikeasti olisin voinu napata pehkosta kiinni kun ollut taas aamusta asti niin tuskainen ja äkäinen lapsi ja sortsien laitostakin piti ottaa hepulit.
Miten jaksaa tuollaista ja tuota, välillä toivoisin melkein ettei koko lasta ole mutta samalla en uskalla kys ajatusta päästää kunnolla edes loppuun asti eli rakastan kyllä.
Olen vaan niin lopen kyllästynyt näihin "lieveilmiöihin" mitä hänen kanssaan päivittäin on.
Kommentit (5)
sitä, että vain hyväksyt tunteesi. Niitä rakastamisen puuskia ja inhoamisen puuskiakin tulee aikakusittain, minulle ainakin viiden lapsen kanssa. Välillä joku tuntuu rakkaammalta ja sitten taas osat vaihtuvat. Pääasia, että lapsi itse ei saa huomata sitä "inhovaihetta".
Kuten toinenkin vastaaja teroitti, mieti mistä tuskastumisenne toisiinne lähtee. Mistä lapsi menettää pulttinsa, mistä sinä? Oletteko liian samanlaisia? Mieit ihan oikeasti mistä komennat ja miksi, teetkö sitä vain siksi että vanhemoi on auktoriteetti ja näyttää kuka käskee?
Anna lapselle vähän itsemääräämisoikeutta
- Pukea pitää. Mutta anna valita millaiset vaatteet. Anna edes sopivat vaihtoehdot, joista valita
- Syödä pitää. Älä pakota syömään sitä mikä on sinun herkkuasi, lapsilla on erilainen makuaisti. Anna hänen valita vaikka yksi herkkuruoka viikossa. Ota mukaan ruuanlaittoon.
- Nukkua pitää. Tehkää hänen huoneeseensa jotakin uutta kivaa, anna hänen valita vähän sisutustakin, että siellä on kiva olla ja nukkua.
Eli tarkoitan: älä vain sanele ylhäältä kaikkea, mitä hänen pitää tehdä. Anna valita järkevistä vaihtoehdoista, menkää yhdessä samaan suunaan eikä toisianne vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ylivilkas, aistiongelmainen lapsi ja voin sanoa suoraan, että on hetkiä jolloin inhoan koko lasta. Tai no, en lasta, vaan hänen käytöstään. En jaksaisi aina sitä sähläämistä, mölinää, riehumista, muiden satuttamista kun silmä välttää. Ikävä tosiasia on se, että ei ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä lapsi sellaisena, mitä hän on: omassa tapauksessani lakkasin toivomasta ns. normaalia arkea ja hautasin haaveeni tavallisten juttujen tekemisestä tämän lapsen kanssa.
Mitä sinä kaipaisit, että jaksaisit paremmin? Voisitko ajatella ottavasi vähän hajurakoa jo kouluikäiseen lapseesi- hänellä on selkeästi hyvä isäsuhde joten voisit "tönäistä" lasta isälle ja lähteä itse vaikka ulos? :) Mielestäni on myös täysin ok sanoa isommalle lapselle, että ei mankuisi ihan turhista koko aikaa.
En tiedä onko näin, mutta voisiko lapsesi olla aistiongelmainen kuten ylläolevallakin. Sellaisen lapsen (aikuisenkin) on koko ajan hankala olla ja pinna siksi hyvin herkässä. Tuli vaan mieleen noista lyhyistä sytytyslangoista ja sortsien pukemisongelmasta. Jos näin voisi olla niin lue kirja 'Tahatonta tohellusta'. Siellä on tietoa, vinkkejä ja perspektiiviä lapsen kanssa taiteiluun. Vaikka ei varsinaisesta si-häiriöstä kyse olisikaan, niin useimmilla meillä on jossain kohtaa pieni 'häiriö'. Kirjasta voisi silti tulla pientä vinkkiä arkeen. Itselläni on siis si-häiriöinen lapsi.
Noin muuten suosittaisin minäkin, että huumorilla noista hankalista hetkistä selviää helpoiten. Ja sekin auttaa, että lakkaat katsomasta naapurin lapsia ja sitä mitä he tekevät (tai luulet heidän tekevän) vanhempiensa kanssa. Hyväksy lapsi sellaisena kuin on. Tietty voi olla hyvä olla tavoite, jota kohti kulkea (kuten sytyslangan pituuden kasvattaminen), mutta hyväksy, että tie sinne kulkee ees ja taas. Sinulla pitää olla suunta selvänä, mutta hyväksy, että se päämäärä on joskus selän takana.
Ja tsemppiä vielä sinulle, rutosti.
tosin olen ottanut varmaankin huonon lähestymistavan eli olen sanonut lapselle heti kun omat hermoni alkavat kiristyä hänen temppujensa kanssa. Välillä tulee sanottua aika pahasti, mutta sitten on helpompi siirtyä eteenpäin kun on saanut tuulettaa tunteitaan hivenen. Itse olen niin pitkävihainen luonne, että jos pitäisin kaikki mölyt mahassani, uskoisin lopulta tekeväni jotain ihan kamalaa.
Koveta itteäs vähän. Ei ne negatiiviset tunteet sua eikä rakkauttasi tapa. Yritä ottaa kevyemmin, huumorillakin. Ei kaikkea kannata niin kauhean vakavasti analysoida. Kuulostaa, että pojallanne on asiat kuitenkin hyvin. On hyvä isäsuhde, ei käytösongelmia koulussa jne. Hanki harrastuksia itsellesi, harrasta liikuntaa, siitä kohoaa mieli. Ja jos turhasta rutisee (kuten sortsien laitosta), laita jämäkästi vastaan ja tee selväksi, ettei turhista asioista rutista. Tietyt asiat tehdään kuten aikuiset sanovat ja sillä selvä. Kun homma on tehty, älä jää märehtimään sitä lapsen kanssa naama väärällään puoleksi tunniksi ja vellomaan siinä hankalassa tilanteessa, vaan heitä vaikka huumoria tilanteesta. Sillä selvä, hankala tilanne ohi, nyt ajatukset seuraavaan asiaan.