Lue keskustelun säännöt.
8-v. pojalla aina kaikki huonosti!
27.05.2011 |
Alan olla tosi kypsä ekaluokkalaiseen poikaani :( Koulussa menee hyvin ja siellä on kavereita. Asumme vähän syrjemmässä, joten vapaa-ajalla poika näkee kavereita vain harvoin. Eikä se ole ongelma ollutkaan, sillä poika on keksinyt hyvin tekemistä itsekseen, suorastaan halunnut olla kotona ja leikkiä rauhassa. Ja koulussa eivät siis kaverit ole hyljeksineet, vaikka eivät vapaa-ajalla tapaakaan.
Pojan kanssa on "aina" ollut vähän vaikeaa, vaikka ihmisten keskuudessa käyttäytyy yleensä kuin enkeli. Minä ja pikkuveli olemme ilmeisesti kaiken pahan alku ja juuri. Jos suututtaa, pikkuveljeä voi huitaista, sotkea tämän leikit jne. (Vaikka pikkuveljessäkin kyllä on joskus syytä.) Minulle voi lällätellä, olla tottelematta jne. Mitään toimivaa rangaistusta en ole keksinyt. Kaikki jäähyt ovat epäonnistuneet. Riidat kärjistyvät siis aika hyvin, koska en kuitenkaan ole sellainen, että antaisin pojan käyttäytyä miten vain.
No, olen ajatellut, että lapselle on tehtävä selväksi, miten käyttäydytään, mutta sen lisäksi on tehtävä sitä, mitä lapsi haluaa. Nyt ykkösinnostus on jalkapallo. Sitä pitäisi minun potkia aina. Ok, suostun pelaamaan vaikka vartin kerrallaan, sanon tämän selvästi. Sen jälkeen lasta vain suututtaa. Tänään pelasimme puistossa. No, maalit olivat huonot, ei ollut yhtään kivaa. Poika on naama nurpalla koko ajan. Pelatessa nauraa, mutta jälkeenpäin vain inttää, ettei ollut yhtään hauskaa, olisi pitänyt tehdä toisin.
Ongelmana on myös se, ettei lapseen saa oikein kontaktia. Jos kysyn koulusta jotain, vastaa vain "miksi sun pitäisi se tietää?" tms. Pojasta ei ole ikinä saanut vastauksia kuin lypsämällä. Yritän kuunnella hänen juttujaan, vaikka olisi kiirekin, eikä aihekaan aina kovin kiinnostaisi (esim. autojen kansallisuustunnukset). Ajattelen, että sillä petaan sitä, että lapsi voi kertoa joskus jotain "hankalampaakin", kun puheyhteys olisi kunnossa. Mutta ei.
Kotona ei ole ikinä valmis tekemään palveluksia toisille, siis esim. ojentamaan mehupurkkia tms. aivan pientä. Selitetty on monet kerrat, että jos on ystävällinen muille, ovat hekin sinulle. Ei mene perille. Ja vaikea on opettaa ystävällisyyttä sillä, että itse alkaisi rähisemään tai pakottamaan. Jos ei toinen halua auttaa, niin ei se pakottamalla siitä muutu.
En ymmärrä, mitä tehdä. Toisaalta poika on suloinen ja rakas ja saattaa leikkiä pikkuveljen kanssa hyvin jne. Mutta jatkuvasti on sellainen pelko mielessä, että mitä kohta taas.
Kypsyttävää!
Kommentit (18)
Herkkiä se ressaa ja uuvuttaa joka purkautuu kiukkuna kotona. Omastani huomaan, kolmannella jo, että kun on loma tms niin on kuin eri lapsi. Koulupäivinä etenkin jatkuvaa kiukkua herkästi. On aika perfektionisti ja ottaa pettymykset raskaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koulumaailma on raskas.
Herkkiä se ressaa ja uuvuttaa joka purkautuu kiukkuna kotona. Omastani huomaan, kolmannella jo, että kun on loma tms niin on kuin eri lapsi. Koulupäivinä etenkin jatkuvaa kiukkua herkästi. On aika perfektionisti ja ottaa pettymykset raskaasti.
Meillä myös kolmasluokkalainen. Koulu on raskasta (oli jo viime vuonna), lapsi on kotona väsynyt. Tsemppaa koulussa, ei sitten jaksa kotona enää olla mallikelpoisesti. Nyt huomaa, kun on ollut lomalla, että on ihan eri poika, päivät kuluvat paljon paremmin.
Meillä jonkin verran on auttanut se, että koetetaan ensinnäkin olla provosoitumatta, kun lapsi provosoi, ja koettaa sitten kehua aina, kun kehumisen aihetta on.
Välillä ovat toimineet myös sellaiset, että hyvästä käytöksestä tulee rasti, ja tietysti määrästä rasteja saa jonkun palkinnon. Tsemppaamisen aiheina ovat olleet esim. nukkumaanmeno, läksyjen muistaminen, siskon kanssa toimeen tuleminen.
Mutta sellaista tasapainoilua ja pelaamistahan tämä kasvattaminen on. Juuri kun ajattelee, että joku sujuu, sitten tuleekin takapakkia...
Kaikki nuo kuulostavat terveiltä poikasilta.
Ongelman muodostaa miehisen sielun musertava täti-ympäristö. Jokainen noista pojista ymmärtää, etteivät he sovi siihen muottiin, mihin heitä tungetaan. Vielä he eivät osaa sanoa miksi näin on. Vanhempana he ymmärtävät opettajien, tarhatätien ja äitien yrittäneen sulloa heitä tytöille tehtyyn muottiin. Henkinen pakkokukkamekko särkee sielun ja istuttaa katkeruuden.
samalta kuin meidän Samuel. Viime kesänä Samuel pääsi kummitätinsä perheeseen 2 yöksi ja päiväksi.
Kauhulla ajattelin mitä siellä, kummiperhettä nähdään 2-3x vuodessa. Kun haimme kysyivät kuinka olen saanut kasvatettua noin kohteliaan ja toiset huomioon ottavan pojan...jassoo kotona maailman epäkohtelias ja laiska poika. taitaa vika olla minussa ajattelin. Puhuin pojan kanssa ja hän sanoi kotona on vain ihana olla ja koulussa kuulemma pojat kehuilee kuka "keljuin " kotona jne. Otin yhteyden kouluun, opettaja järjesti vanhempainillan lasten kanssa ja nyt homma luistaa kotonakin. Lapset keräävät kiva pisteitä ja pääsevät tekemään kivaa ensi viikolla ennen koulun loppumista.
on tosin ns. nero asperer. Osaa käyttäytyä tosi hyvin tilanteissa missä tietää miten käyttäydytään mutta muutoin on sosiaalisesti tosi tumpelo. Eli koulussa on superkiltti ja kiva luokassa mutta välitunneilla haluaa olla yleensä omissa puuhissaan.
Samoin meillä keskustelisi aina tosi mielellään jostain ihan ufo aiheista, joista muut eivät sitten jaksa innostua sen 15 minuutin jälkeen laisinkaan. Jutuista, jotka eivät häntä kiinnosta hän ei jaksa puhua kuten ei myöskään suostu leikkimään leikkejä joista ei itse tykkää.
Monet aspergerit ovat tällaisia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei tekisi läksyjä vaikka osaakin hyvin, ei halua sitä eikä tätä, asiat on tylsiä...
Vaikka oltaisiin oltu esim tivolissa siitäkin keksii jälkeenpäin jotain valittamista.
Ei ollut tällainen ennen koulun alkua :(
Menestyy siis kuitenkin hyvin koulussa ja pari kaveriakin on.
Poika ekalla. Koulusta tulee ylistystä ja kavereita on, mutta kotona rasittavan negatiivinen. Ei ole ennen ollut. Stressaa kyllä koulusta yms. kun haluaisi olla paras kaikessa ja ehkä siksi väsynyt ja strssaantunut. Onneksi pian on loma, koska loma auttaa ainkin meillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oli joskus 5-vuotiaana niin hankalaa käytöstä, että epäilin hänellä juuri aspergeria. Monet kriteerit täyttyivät ja silloin oli yhtenä piirteenä myös se, että vaikka esim. kerhossa ja puistossa oli toisia lapsia, ei toisten seura jotenkin merkinnyt mitään. Jos toinen oli kiinnostunut samasta leikistä, seura kelpasi ja meni hyvin, mutta toisten seura sinänsä ei kiinnostanut. Nytkin olen ajatellut, että kaipaisi jalkapalloon kaveria, mutta jos toinen ei ole jalkapallosta koko aikaa kiinnostunut, niin mitäs sitten? Mutta noin muuten on minusta eskarissa ja koulussa oppinut kompromisseja ja sosiaalisesti kehittynyt paljon, joten hylkäsin ajatuksen viedä "aspergertutkimuksiin". Selvästi on piirteitä, mutta en ole halunnut tutkituttaa, ellei oikeasti hankaloita elämää. Isän puolen suvussa on aspergerpiirteitä selvästi, sisarpuolella on diagnoosi, johon kuuluu aspergerpiirteitä (eli en ole hatusta tempaissut). Itse kuitenkin ajattelen, että tähän maailmaan pitäisi mahtua erilaisia ihmisiä.
Eniten huolestuttaa (ja ärsyttää!) itsekeskeisyys. Jos jotain ei opettaja ole käskenyt tehdä, sitä ei tehdä, jos ei ole kivaa. Ei ojenna sitä mehupurkkia, koska se ei ole hänen velvollisuutensa. Tällainen määrittelemätön reiluus ja ystävällisyys on hänelle vaikeaa, vaikka ei selvästi pahaa tahtoisikaan. Fraaseista kiitos oli tosi vaikea oppia, eikä ole pyytänyt anteeksi ikinä (vaikka olisi muuten voinut hyvittää tekonsa itse keksimällään tavalla eli ei tunteeton ole). Uuvuttaa, kun en tiedä, olenko kasvattamassa jotain monsteria, itsekästä keisaria, vai pitäisikö minun vain luottaa vaistooni ja rakastaa poikaani ja ajatella, että vaikka hän toisaalta on epäystävällinen, hän toisaalta on tosi kiltti (ei kavereilleen kerskaile, haasta riitaa tms.). Epävarmuus on selvästi avainsana pojan kanssa eläessä... Oma luottamus kasvattajan kykyihin on aika hatarassa.
ap
yms. Jos ei itse tajua kauniisti selittämällä, että toisiakin pitäisi vähän autella, niin sitten saa varautua huutoon. Meidän 8-vuotias osaa jo ihan hyvin huomioida muut, vaikkei se todellakaan ole hänelle luontaista. Vielä kun pikkuveljensä saisi tajuamaan, ettei ole maailman keskipiste.
Tsemppiä kaikille vippien vanhemmille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minunkin ekaluokkalainen poikani käyttäytyy tuolla tavalla tympeästi. Olen väsynyt tähän jatkuvaan komentamiseen :-/ Onko joka iässä uhmaikä?
yms. Jos ei itse tajua kauniisti selittämällä, että toisiakin pitäisi vähän autella, niin sitten saa varautua huutoon. Meidän 8-vuotias osaa jo ihan hyvin huomioida muut, vaikkei se todellakaan ole hänelle luontaista. Vielä kun pikkuveljensä saisi tajuamaan, ettei ole maailman keskipiste.
Tsemppiä kaikille vippien vanhemmille.
olen minäkin rähissyt ja sanonut, että näin pitää tehdä ja piste. Mutta kun ei se pidemmän päälle ole hyödyttänyt. Kauhea souvi yhdestä purkista ja seuraavalla kerralla sama juttu. Ja lapsen hyväntahtoisuus ei ainakaan kohentunut lainkaan, päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap kirjoitti mehupurkeistä äsken :)
Ekaluokkalainen poika on kova komentelemaan ja tuntuu että on aina vihainen ja suutuksissa kun asiat eivät mene niinkuin hän haluaisi. Jatkuvasti on riita päällä jostain asiasta. OSaa käyttäytyä vieraiden seurassa ja koulussa oikein kauniisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilmeisesti hänen mielestään lasten, ainakaan poikien, ei tulisi käydä koulua ollenkaan.
Haluaisin, että poikani iloitsisi elämästä! Joka päivä ei voi olla mahtavaa, mutta noin suurin piirtein.
Missä on poikamainen velmuilu ja keppostelu? Iloitseminen uusien asioiden ja taitojen oppimisesta? Pelkkää nyrpistelyä joka asiasta ja marinaa.
Onko se tämä suomalainen kulttuuri joka tuhoaa lapsemme viimeistään kouluiässä? Pojat lopettavat puhumisen ja hymyilemisenkin.
t. yksi edellisistä
Vaikka mitä tekee, sanoo, saa vinkumaansa tavaraa, ei poika ole juuri koskaan tyytyväinen. Vali vali vali.
Mistä tahansa taivaan ja maan välillä saa rutinaoopperan aikaiseksi.
Futisjoukkue on paska kun ei pärjää, mutta hei, onhan hän itsekin siinöä eikä viitsi tehdä kotiläksyjä.
Kaikilla on hyvät pelikoneet. Tarttis saada ps3, omat ihan surkeita. Niin, no ps2 yhtenä jouluna, psp toisena kolmantena Wii ja kaikki lisukkeet kun niitä toivoi. Mutta ne ei ole nyt mitään kun tarttee ps3:n. No ylläri pylläri ei tule niin kauan kun wiille julkaistaan samat pelit kuin ps2:lle.
Toteutan aika harvion hänen toiveita, koska niistä tulee itselle vain paha mieli-valitustahan loppupelissä kuulee ja minun vikani tietty.
Viime aikojen paras on parin viikon takaa. Kuukausia on kärtetty keilaamsita. Vein sitten lapset hallillle jottei vain sisällä istuta sadetta pitämässä. Kuvittelin heidän ilahtuvan ja mitä vielä. Kolmannella heitolla jo oltiin naama mutrussa ja tiuskittiin ja valitettiin kuinka surkea koko keilaus oli. Kun ei tullut täyskaatoja niin koko homma oli syvältä ja turhaa..
Ei todellakaan huvita viedä lapsia mihinkään puistoihin kun itselle jää muistoksi vain valitus ja kinastelu.
Konsolipeleissä valittaa kun ne on huonoja kun ei pärjää.
Pienikin vastoikäyminen ja aina ulinaa ja rutinaa.
selitän ja selitän miksi mitäkin tehdään, puhun viimeiseen asti kauniisti ja kerron aina ajoissa jos lähdetään johonkin tai jostain pois. Olen joustava ja välillä myös tiukkakin.
Mikään ei auta, PAITSI tänään tapahtui jotain...
Olimme autossa, minä, lapsi ja mies ja jatkuvaa vinkunaa taas erinäisitä asioista kunnes lehmähermoinen mies karjaisi että NYT MUKULA SE TURPA KIINNI!!!
Arvatkaas mitä tapahtui? Ei vinkunan vinkunaa sen jälkeen :) Koko päivänä :)
Mies ei normaalisti huuda lapselle enkä minäkään mutta joskus se jatkuva selittäminen ja lässynlässy kannattaa vaihtaa järeimpiin keinoihin vaikken mikään huutamalla kasvattamisen puolella olekkaan.
Jatkuvaa valittamista, marinaa ja tympeää käytöstä. Tosin samaa on aikuisillakin aika paljon nykyään. Ihmiset eivät enää osaa elää.
Lyhyesti sanottuna jatkuva kielteinen asennoituminen kaikkeen, koulu mukaanluettuna. Keksii valittamista ihan kaikesta, paitsi ehkä uusista legoista. Ainoa mitä himoitsee on karkinsyönti ja ulkona luuhaaminen kavereiden kanssa (jälkimmäinen ok). Hetkellisesti saattaa innostua jostain, mutta se menee pian ohi.
On aina ollut hitasti lämpiävä esim. uusia harrastuksia ja tekemisiä kohtaan. Isänsä on asperger-tyyppinen, mutta ei nyt sentään tuolla tavalla negatiivinen ihminen kuitenkaan.
Voiko poika olla masentunut, veisinkö psykologille tai jotain?
Olen kyllä huomannut että suomalaiset pikkupojat ovat ainakin kouluikäisinä juuri tuollaisia tympeitä, juroja ja "kaikki on pyllystä"-asenteella kulkevia. Siis jo pikkupojat! Koulu on tyhmää. Kaikki on tyhmää.