Miten olette järjestäneet elämäänne lapsen hyväksi?

- teen paljon vähemmän töitä kuin ennen lasta (olen tutkija, joten työskentelen tavallaan "itselleni" ja mitä enemmän tekee, sitä enemmän saavuttaa, joten olen luopunut ainakin "nopeasta ja tehokkaasta urakehityksestä"). Olin myös "virallisella" hoitovapaalla kohtuu pitkään (1v 7kk, mies oli vähän vähemmän aikaa).



- Pitkälti olen luopunut yhteisestä ajasta miehen kanssa (tai joka iltahan sitä on, mutta ...). Lapsi on harvoin hoidossa, menemme erikseen kavereittemme kanssa ja toinen hoitaa. Tämän koen selkeimmin uhrauksena (kyllä me joskus käymme yhdessä esim. ravintolassa syömässä, ehkä 1x/3kk). Erityisesti yhteisten matkojen puute harmittaa.



- ehkä jossain määrin hyvästä taloudellisesta asemasta pitkien hoitovapaiden myötä, mutta en koe, että olisimme mitään vailla taloudellisesti.



-monista monista iltamenoista.



Mitä ylimääräistä teen:



- aina kotona ollessa "viritän" itseni lapsen taajuudelle, olen kiinnostunut hänen asioistaan, keksin leikkejä, menen mukaan hänen leikkeihinsä ja ylipäätään kiinnitän suurimman osan ajasta täyden huomioni häneen.

lasten takia. Ulkomailla olimme hyvissä nousujohteisissa kansainvälisissä duuneissa ja rahaa oli.



Ratkaisu oli täysin oikea, mutta kyllä sitä rahaa on ikävä!! Ärsyttää kitkuttaa ja pihistellä, kun on ennen ollut hyvätuloinen.

olen laittanut lapsen ykköseksi elämässä itseni sijaan. Mietin kaikki asiat lapsen(kin) kannalta. Mutta teen niin siksi, että haluan, eli en sinänsä ole luopunut mistään, vaan olen saanut sen, mitä olen halunnut. Lapsen.

Olen tarkoituksella kieltäytynyt tarjotuista uramahdollisuuksista, joihin olisi sisältynyt matkoja tai muutto muualle.



Mieheni jäi pois suuripalkkaisesta työstä vuodeksi lasten vuoksi.



Asumme Oulussa eli "maaseutumaisessa" kaupungissa vaikka emme täällä tykkääkään olla ja vaikka täällä meidän urapolkumme on jatkossa rajallinen. Kaipaan suurkaupunkeja ja asumista ulkomailla mutta en voi ajatella rääkkääväni lapsia muuttamalla paikkaan jossa kieli ja kaverit vaihtuvat. Mutta asumme nyt mukavasti isossa omakotitalossa lähellä koulua, tarhaa ja harrastuksia.



Olen kaikki illat kotona lasten kanssa, harvoin käymme erikseen missään. Viikonloput vietämme yhdessä. En itse juurikaan harrasta.



Eli varsin paljosta olen luopunut mutta olen onnellinen, kun perhe on onnellinen ja avioliitto voi hyvin. Urapolkua kulkiessa näin ei olisi.

Jäin myös pois (kodin ulkopuolisesta) työelämästä, koska yksi lapsistani tarvitsee erityistukea. Ei voi olla yksin kotona, vaikka käykin tavallista koulua.

Otin lopputilin, kun nuorin täytti kolme ja olisi pitänyt palata töihin. Tosin en ajattele luopuneeni mistään, koska lasten kanssa olo on niin itsestään selvää, että muu ei käynyt edes mielessäni. Etsin jotain työtä sitten, kun nuorinkin on koulussa...mieluummin aikaisintaan kun hän on toisella luokalla.



Ja kyllä jotain työtä sitten löytyy, siitä olen varma :)

asuinpaikka on lapsille sopiva, tällä hetkellä kun lapsia on enemmän ja vauva on vielä pieni, en harrasta mitään, olen lykännyt opintoja, vaikka ekan ja tokan lapsen aikana opiskelinkin.



Mies on luopunut paljolti omasta vapaa-ajastaan ja yöunistaan, mutta jokunen liikuntaharrastus hänellä onneksi on.



Oon kuitenkin siinä elämäntilanteessa, jossa oon toivonu voivani olla. Eli mulla on tämä perhe. Ja uusia ystäviä oon saanu lasten kautta.

Osasta palkkaa siis luovun. Lapset menivät nuorina hoitoon, mutta hoitopäivät pysyvät lyhyinä ja eikä koululainenkaan joudu olemaan kauaa yksin.