Surullista että lasten leikkimielisissäkin urheilukilpailuissa joillakin "voittopakko"

vetätät kilpailureitin vanhempiensa kytätessä radan reunalla että lapsi pistää todellakin kaikkensa kisaan.

näen, että lapset kyllä tekevät kilpailun aivan kaikesta, esim. vaikka syömisestäkin:D

Eikö tässä viime päivinä ole ollut aika paljon esillä mm. Mikael Granlund, jolla jo ihan 4-vuotiaasta asti on ollut hurja tahto menestyä ja voittaa. Pelasi niin kauan että onnistyi ja voitti. Niin tehdään menestyjiä, ei voi mitään.



Kyllä uskon sen voitontahdon olevan luonneominaisuus, joka kovalla harjoittelulla ja lahjakkuudella ko. asiaan johtaa asiassa kuin asiassa menestykseen.



Mikä siinä on pahaa? Jos se siis lähtee lapsesta itsestään? Yleensä lapset tykkävät kilpailusta ja suhtautuvat itseasiassa aika rauhalisesati myös tappioon ja huonommuuteen.



T: Junioriurheilijan äiti

luonteenomaista. Omat kaksospoikani ovat taaperosta asti kilpailleet kaikesta. Edes kävelylle ei voitu mennä ilman että tappelivat siitä kumpi kävelee jonkun pätkän nopeampaa..

menestyjiä syntyy vain kilpailun halusta. Kilpailua on kaikkialla ja kaikenaikaa eikä sitä voi välttää.



Esimerkiksi jalkapallovalmennuksessa lasten kilpailuviettiä käytetään valmennuskeinona ja varmasti monessa muussakin lajissa.



Enemmän kannattaa kiinnittää huomiota asenteeseen voiton tai häviön jälkeen. Häviääkö ja luovuttaa vai häviääkö ja yrittää seuraavan kerran enemmän. Jos taas voittaa niin haukkuuko kanssakilpailujat vai kehuu hyväksi vastukseksi. Asenne siis ratkaisee.

Enemmänkin kiinnittäisin huomiota siihen miten lapsi muuten suhtautuu kanssakilpailijoihin ja itseensä.



Ongelma on jos lapsi kokee huonommuutta jos ei voitakaan tai mollaa muita jos voittaa. Tai toisaalta on sekin ongelma jos lapsi tekee pienestä ei niin kilpailuhenkisestä tapahtumasta ison numeron kilpamielessä. Eli kun lapsi osaa vain suhtautua oikein, niin ei kilpailuvietissä ja voitontahdossa ole mitään pahaa.