Oletko joskus pettynyt johonkin ihmiseen niin ettet pysty unohtamaan sitä ikinä?

Emmekä ole sittemmin olleet missään tekemisissä. En kyllä haudo enää tuota asiaa ja jos ohimennen tapaisimme, vaihtaisimme kuulumiset. Mutta tuo hautominen riippuu varmaan siitä, mihin asiaan on pettynyt ja kuinka syvästi se on aikanaan vaikuttanut.

Haudon asiaa, mutta koitan itseni vuoksi päästä asian pyörittelystä eroon sillä se ei edistä mitään.

On totta, että asiat pitää käydä läpi ja kun voi todeta itse itselleen tehneensä oikein tai ettei ole tehnyt mitään väärää niin sitten työstää itseään tuosta pois.

Jossittelu ei auta ketään.



Murehtiminen on kuin kiikkustuolissa keinumista. Vaikka kuinka keinut, mihinkään et pääse.



Rakasta siis itseäsi ja anna siksi anteeksi. Anteeksianto ei ole periksi antamista tai sitä, että olisi samaa mieltä, mutta voit hyväksyä sen, että toinen ei välttämättä vaan osaa astua saapaisiisi ja nähdä tekonsa pahuutta tai seurauksia. Anna se inhimillisyys anteeksi ja jos sinun tekee pahaa eikä neuvotella voi niin päästä itsesi vapaaksi.

siihen mitä sain häneltä kestää avioeroni yhteydessä. Juuri silloin kun olisin tukea ja rakkautta eniten tarvinnut sain vain paskaa niskaani. Tavallaan olen anteeksi antanut ja välit näennäisesti kunnossa, mutta ei ne kyllä ikinä tule olemaan entisellään ja luottamus on kyllä mennyt. En vaan pysty unohtamaan niitä loukkauksia.

Lapseni sairastui vakavasti ja olin ihan sekaisin, shokissa kai. Äitini totesi, kun itkin asiaa: "Höh, turhaan siinä pillität. Mitä nopeammin hyväksyt asian, sitä nopeammin saatte arjen taas rullaamaan." Joo, totta, mutta silloin tuntui kuin olisi kääntänyt veistä haavassa. Asiaan liittyy toki paljon muutakin,juontaen juurensa mun lapsuuden kodista saakka.. Mun isä myös arvosteli mua kuin en osannut käyttäytyä yleisellä paikalla (kun romahdin täysin sairaalassa kun kuulin diagnoosin).

älä ota toisten kivitaakkoja kannettavaksesi vaan jätä ne niille itselleen. Miksi sinä kantaisit katkeruuden taakkaa selässäsi heidän teoista? Jätä muiden kivet ja jatka keveämmin eteenpäin henkisesti. :)

siihen mitä sain häneltä kestää avioeroni yhteydessä. Juuri silloin kun olisin tukea ja rakkautta eniten tarvinnut sain vain paskaa niskaani. Tavallaan olen anteeksi antanut ja välit näennäisesti kunnossa, mutta ei ne kyllä ikinä tule olemaan entisellään ja luottamus on kyllä mennyt. En vaan pysty unohtamaan niitä loukkauksia.

aiheena vain siis tuo lapseni sairaus.

T: 5

nimittäin aviomieheeni saa pettyä kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan.



Hänellä on aika ajoin joitain nais-viritelmiä netissä joita yrittää minulta tietysti pimittää. Ja kaikki on ollut vain "kavereita", vaikka seura onkin johtanut livetapaamisiin ja alkanut seksichatista.



Mies ei vielä tiedä, että minulle on taas paljastunut, että hän on sopinut lähtevänsä ensiviikolla bisselle yhden nuoren yh-äidin kanssa johon tutustunut harrastuksensa kautta. Heidän väliset viestit on täynnä hymynaamoja ja sydämiä, ja kirjoituskin kuin joillain ihastuneilla teineillä.



Edellisiäkään syrjähyppyjä ei ole käsitelty loppuun, sillä mies ei suostu puhumaan vaikka jää verekseltään kiinni. Katkeruus kaivertaa ja painaa mieltä päivittäin. Niin, että se vaikeuttaa meidän normaalia arkea ja välimme ovat hyvin teennäiset, sillä en pysty luottamaan, eikä mies tee mitään, että luottamus voisi edes palata.



En haluaisi olla hänen kanssaan, mutta kun on tämä perhe jota en halua rikkoa.



Ei se pettäminen satu, vaan se valehtelu ja salailu. :(

Miksi olet jäänyt tuohon jumiin? Mieti mikä juttu tuossa on sinulle se, josta et pääse yli. Hylätyksi tuleminen?



Kirja "Irti tunnekoukuista" voisi sopia sinulle.

palveluksen kun nielet miehesi paskaa. Nosta kytkintä ja ala elämään omaa elämääsi. Käyt vaikka paikanpäällä moikkaamassa miestäsi ja uutta yh:ta, niin ei voi pimittää sitä enää.



Ja mulla ystäväni nussi mieheni kanssa. Yli olen päässyt ja en ole katkera, mutta unohda en ikinä.

nimittäin aviomieheeni saa pettyä kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan.

Edellisiäkään syrjähyppyjä ei ole käsitelty loppuun, sillä mies ei suostu puhumaan vaikka jää verekseltään kiinni. Katkeruus kutta kun on tämä perhe jota en halua rikkoa.

Ei se pettäminen satu, vaan se valehtelu ja salailu. :(

Tähän viittasin edellisessä viestissäni.

Luulen että tämä pitkä hautominen johtuu siitä että nämä kaksi ystävää olivat minulle siihen aikaan maailman tärkeimmät, enkä osannut kuvitellakaan että he liittoutuisivat minua vastaan. Nykyään olen jo naimisissa ja on lapsia ja muuta ajateltavaa mutten voi sille mitään että varsinkin yksin ollessani ajattelen tätä vuosia vanhaa juttua ja sitä miten reagoisin jos tapaisin heidät jonain päivänä. Anteeksianto tuntuu kyllä hyvin kaukaiselta, ikävä kyllä.