Vellon joka päivä tätä suhdetta, ero, ei eroa... miten pääsen irti ajatuskierteestä?

En ole superonnellinen tässä suhteessa. Emotionaalisella tasolla kaipaan enemmän kuin saan. Tämä vellominen on tosi kuluttavaa! Miten saisin itseni ajattelemaan että meillä on hyvä suhde ja että haluan olla tässä lopun elämän?

Onnettomaksi erittäin huono suhde kyllä voi tehdä, mutta noin yleensä onnellisuus tulee itsestä, oli suhde tai ei.



Superonnellisuutta on aika turha odottaa (sen kemiallisen alkuhuuman jälkeen), mutta tyytyväisyyttä ja onnelisuuden hetkiä kyllä pitäisi mahtua elämmän niin suhteen tuottamana kuin muutenkin.



"Emotionaaliseen tasoon" olen itse ottanut kannan, että miehen osalta minulle riittää se, että tiedän hänen rakastavan ja olevan vastuullinen puoliso ja tukevan isoissa kriiseissä varmasti (esimerkiksi äitini vakava sairaus, lasten terveysongelmat, työjutut). En odota, että hän lähtisi mukaan miettimäään jotain epämääräisiä musta tuntuu -jutttuja. Tuollaisen kyökkipsykologian ja muun vatvomisen hoidan sitten ystävieni kanssa ;). Toisaalta mieskin on oppinut, että jos minulla on jotain epämääräistä alakuloa tai muuta, hänen tehtäväkseen jää vain ottaa kainaloon ja keittää teetä, ei selvitellä asiaa sen ihmeemmin. Tämä oli miehelle oivallus ;)



Vatvominen on rasittavaa ja syö eniten sinua itseäsi. Tee päätös, vaikka jokin deadline, johon asti katselet rauhassa ja olet ajattelematta asiaa. Ja onhan se epäreilua miehellekin, että olet tuollaisessa tilassa, eikä hän tiedä siitä mitään. Vain tietääkö?

Onko teillä lapsia? Sitten ainakin on yritettävä kaikki ennenkuin ero pistetään vireille?



Mistä tunteet johtuu??

-oletko vaan kyllästynyt?

-onko miehesi tehnyt jotain?

-mistä riitelette?

-auttaako mies kotitöissä?

-entäs lastenhoidossa?



Auttaisiko terapia? Vai ihan kahdenkeskinen aika ilman lapsia(jos niitä teillä on) ?



Minun mottoni on: ÄLÄ EROA. Ei se toinen mies ole jonkin ajan kuluttua sen ihmeellisempi, vikoja meissä kaikissa on ja sen uuden miehen viat alkaisia yhtälailla sinua ärsyttämään.



Me riidellään miehen kanssa päivittäin, pinna kireellä, väsyttää jne. Meillä on 2 lasta joista toinen eritysilapsi. Mutta uskon ja luotan kun vauva-aika helpottaa, löydämme taas sen tunteen ja yhteenkuuluvuuden mitä olemme olleet ennen ja jälkeen esikoisen. Kaikki vaan nyt syö ja aikaa ja hermoja se nyt vaatii.



Tsempiä ap, moni on varmasti ollut joskus samanlaisissa ajatuksissa. Jotkut vaan ottaa herkemmin sen askeleen ja eroaa. Toiset taistelee ja ehkä se taistelu palkitaan.

En ole superonnellinen tässä suhteessa. Emotionaalisella tasolla kaipaan enemmän kuin saan. Tämä vellominen on tosi kuluttavaa! Miten saisin itseni ajattelemaan että meillä on hyvä suhde ja että haluan olla tässä lopun elämän?

Olen puhunut tästä parhaalle ystävälleni, mutta hänen mielestään olen hullu jos eroan.

ap

mitä käyt läpi,itsekkin velloin pari kuukautta 24/7 ja se on todella voimia vievää ja hdistavaa. Onko teillä taustalla suurta rakkautta,mihin rakastuit miehessäsi,mitä elämänne nykyisin on? Jokaisessa parisuhteeessa tulee useammankin kerran ajatuksia ja vaiheita joissa miettii "tätätkö tämä nyt on" "mitä minä haluan" toinen ärsyttää ja yököttää..mutte ne menee ohitse ja taas suhde tuntuu mahtavalta. Ottakaa joku kahden keskinen mini loma,päivä jossain muualla,tai vaikka vaan leffaan ja syömään,aloittakaa pienistä,jo maiseman vaihdos saa ihmiset rupattelemaan ja hymyilemään,ja maiseman vaihdoksella tarkoita---pois kotoa. Mutta itse erosin kun kaikki nuo oli jo kokeiltu ja meillä taustalla suurempia ongemia,henkistä väkivaltaa jne.

Nykyään minulla on ihana mies eikä eroaminen ole käynyt kertaakaan mielessä! Tämä toka suhde on kestänyt kaksi kertaa pidempään kuin ensimmäinen ja olen edelleen onnellinen.

Joka päivä mietin erotakko vai ei :( meillä ei koskaan oo ollu mitään ihanaa huumaa,vaan muutettii heti yhteen ja arki ja riidat alkoivat heti,2kuukauden seurustelun jälkeen masennuin ku meillä meni niin huonosti ja mies kielsi minulta asioita ja yritti hallita minua.Nooh nyt yhteiseloa ja kovaa sinnittelyä 5vuotta takana ja kaksi lasta.En enään anna periksi miehelle joka haluis kieltää multa kaverit ja kaiken muunki,haluis et olisin vaan sen kans.Uhkailee erolla,joka tosin ei toimi enään ku mulle ihan sama.Olen puhunut erosta hänelle ja alkoi puhumaan et sit sillä ei oo enää ketään/mitään ja tekee itsarin,ennenkin ollu puukko kaulalla kun oli iso riita.On ihan kiva kaveri jossain määrin mut mikään tunnepuoli / seksi ei tod onnistu. Olen niin turhautunut ja löysin sitte ihanan miehen, jonka kanssa harrastan ihanaa seksiä,hän myös naimisissa. Asia joka myös jarruttelee ero päätöstä on raha, nyt kuitenki menee ihan hyvin sillä saralla ja meillä ihana koti hyvällä paikalla,jos jäisin yh:ks niin joutuisin muuttaa johki vuokra-asuntoon,ku mulla ees koulutusta/työpaikkaa(opiskelen tällä hetkellä). En tiedä tunnenko miestäni kohtaan enään mitään, pettäminenkään ei kaduta yhtään vaikka teen sitä joka viikko ja tekstailen joka päivä tämän salarakkaani kanssa.Lähinnä kestän taas hetken kotona kun saan tätä toista.Vaikeita asioita.Jos olisi kyse vaan itsestäni,olisin jo eronnut,mutta.... Vaikeita asioita..itselläni vielä sekin etten ole ikinä asunut yksin, muutin suoraan mieheni luokse kotoa..Koita saada selvyyttä asioihin,muitakin löytyy.

Itse aikoinani pitkään velloneena päätin eräänä uutena vuotena että seuraavan vuoden aikana teen päätöksen jatkosta, joko eroan tai jos pystyn olemaan suhteessa onnellinen niin alamme perheen perustamiseen(mies oli toivonut jo pitkään).

Toukokuuhun mennessä tajusin että en saanut siitä suhteesta mitään enkä halunnut tehdä lapsia tämän "riittävän hyvän" miehen kanssa, vaan halusin elämältä enämmän.

Päädyin eroamaan miehestä enkä ole katunut. Aiaa meni mutta löysin vihdoin sen oikeasti hyvän miehenkin jonka kanssa sitten perhe perustettiin.



Jos teillä on jo lapsia, ero on tietysti paljon isompi asia ja muutenkin sinulla pljon asioita huomion otettavana miettiessäsi.

niinkö sitä aikuiset ihmiset ratkaisee tälläisiä ongemia, että eroaa.?!

Eiköhän kannattaisi puhua miehen kanssa, puhua, puhua ja puhua. Ja käydä vaikka parisuhde terapiassa. Ei se helppoa oo, mutta eikö kannattaisi silti.?!

Toki ymmärtäisin eron, jos suhteessa olisi väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, eikä asioita saataisi paremmalle tolalle.

taidat olla narsisti kun et kertaakaan maininnut kirjoituksessasi, että mitä ANNETTAVAA minulla on tähän liittoon.



oletko 14-vuotiaan tasolla!

Meillä ei ole lapsia. Tilanne on sellainen että ihan kohta pitäisi ryhtyä "perheenperustamiseen", ja meillä myös mies on toivonut sitä pitkään. Tämä vellominen johtuu varmaan aika pitkälti siitä että epäröin tehdä lapsia tämän miehen kanssa. En halua erota sitten kun on lapsia! Nämä on niin isoja päätöksiä että pää räjähtää!



En ole puhunut miehelle että mietin tällaisia. Ei siitä olisi mitään apua. Emotionaalinen vaje meidän suhteessa on pitkälti sitä paitsi siitä johtuvaa että miehen kanssa ei pysty keskustelemaan "musta tuntuu"-asioista. Se loukkaantuu vaan.



ap

Itsekin mietin päivittäin eroa. Kyse siitä ettei mies ole unelmien mieheni. Myös mietin olenko narsisti? Eikö tämän pitäisi riittää? Kyse siitä että ollaan aika erilaisia ja joudun koko ajan sanomaan asioista miehelleni kun ärsyttää. SE on kuluttavaa! Meillä vaan 2 alle kouluikäist'ä lasta. Isä tykkää kovasti lapsista ja on uhannut että joko ei näe ollenkaan niitä tai että vie lapset. =(

esim. minulla on vähän väliä sellainen olo että parempi olisi kun lähtisin pois, jättäisin perheeni. ja tämä johtuu siitä että äitini teki näin minulle, hylkäämisen kokemus on niin voimakas että ihminen hakee "parannusta" ongelmiin tekemällä samoin, pakenemalla..



itse kävin perheneuvolassa terapeutilla juttelemassa asiasta. Lisäksi olen päättänyt että en halua koskaan jättää miestäni enkä lapsiani oikeasti.



puhuminen auttaa yleensä :)

Minulla on ehdotus. Lähde matkalle yksin, ota etäisyyttä. Jos olosi on huojentunut, etkä kaipaa miestäsi ym. niin, ehkäpä et ole rakastunut häneen- minusta kuulostaa siltä. Suhteen tulisi perustua haluun olla toisen kanssa ja tyytyväiseen olotilaan. Minä erosin ja tiedän nyt sen eron, mitä on olla ihmisen kanssa, joka oikeasti on minulle se oikea ihminen. Varsinkaan jos ei ole lapsia- perhe- elämä voi olla yhtä helvettiä väärän ihmisen kanssa. Puhun kokemuksesta.

Itsekin mietin päivittäin eroa. Kyse siitä ettei mies ole unelmien mieheni. Myös mietin olenko narsisti? Eikö tämän pitäisi riittää? Kyse siitä että ollaan aika erilaisia ja joudun koko ajan sanomaan asioista miehelleni kun ärsyttää. SE on kuluttavaa! Meillä vaan 2 alle kouluikäist'ä lasta. Isä tykkää kovasti lapsista ja on uhannut että joko ei näe ollenkaan niitä tai että vie lapset. =(

Ja että oikein uhkailulla miehesi yrittää pitää sinusta kiinni, huoh. Ei kuulosta hyvältä. Lapsia hän ei voi sinulta kokonaan viedä.

Sillä erotuksella, että meidän suhteemme on ollut yhtä vuoristorataa vähintään kymmenen vuotta, ja jopa ihan alkuvuosina meillä oli aika paljon riitoja, ja isoja sellaisia. Mieheni on oikeasti kuin tuuliviiri, ja synninpäästön itselleni antavat muistot siitä järkytyksestä, kun alkuaikoina kohtasin sellaista drama queen-meininkiä. Kaikki ei siis voikaan olla minun syytäni ja tämä ylämäki-alamäki omaa keksintöäni tai minun aiheuttamaani.



Olen ajatellut, että tässä suhteessa vaaditaan lehmän hermoja ja koska meillä on lapsia, minun täytyy vain kantaa taakkani, kun olen jatkanut elämää tuollaisen miehen kanssa. Toisaalta seksiä on todella vähän, eikä se juuri koskaan kiinnosta, koska meillä on jatkuvasti joku ratkaisematon ristiriita päällä. Mieheni mielestä ei ole, mutta minulla on ahdistus jostain tilanteesta mielessä. Ja ongelmia ei käydä läpi, koska mies ei siihen suostu. Nostaa hirveän äläkän jos alan jostain puhumaan, tai sitten on aina jotain tärkeämpää tekemistä kuin puhuminen.



Olen jahkaillut niin kauan, että minulla alkaa olla valmis päätös mielessäni. Jos elämä mieheni kanssa sujuisi ilman, että hajotan siinä itseni ja pilaan lasteni lapsuuden, en edes harkitsisi eroa. Nyt tuntuu, että olen ehkä kuitenkin liian nuori jättäytymään loppuelämäkseni tähän. Seksitön elämä, jota reunustaa jatkuva riitely. Kiitos ei.



Ehkä kirjoitukseni antaa sinulle näkemystä omaan tilanteeseesi.

teillä ei edes ole lapsia niin erotkaa! Tai älkää nyt ainakaan lapsia tuohon tilanteeseen tehkö.



Tai miten olisi alkuun vaikka joku väliaikainen asumusero tms..? Jos siis miehesi suostuisi... voi toki olla, että loukkaantuisi niin verisesti että ei koskaan haluaisi enää nähdä sinua... ;) Miltä se muuten tuntuisi? Tai se, että miehesi löytäisikin tällaisen tauon aikana toisen naisen..?

En pysty mihinkään väliaikaiseen asumuseroon. Kauhea ajatus että mies löytäisi jonkun uuden naisen sillä aikaa! On helpompi jättää kuin tulla jätetyksi.

Ap

teillä ei edes ole lapsia niin erotkaa! Tai älkää nyt ainakaan lapsia tuohon tilanteeseen tehkö.

Tai miten olisi alkuun vaikka joku väliaikainen asumusero tms..? Jos siis miehesi suostuisi... voi toki olla, että loukkaantuisi niin verisesti että ei koskaan haluaisi enää nähdä sinua... ;) Miltä se muuten tuntuisi? Tai se, että miehesi löytäisikin tällaisen tauon aikana toisen naisen..?

Sillä erotuksella, että meidän suhteemme on ollut yhtä vuoristorataa vähintään kymmenen vuotta, ja jopa ihan alkuvuosina meillä oli aika paljon riitoja, ja isoja sellaisia. Mieheni on oikeasti kuin tuuliviiri, ja synninpäästön itselleni antavat muistot siitä järkytyksestä, kun alkuaikoina kohtasin sellaista drama queen-meininkiä. Kaikki ei siis voikaan olla minun syytäni ja tämä ylämäki-alamäki omaa keksintöäni tai minun aiheuttamaani. Olen ajatellut, että tässä suhteessa vaaditaan lehmän hermoja ja koska meillä on lapsia, minun täytyy vain kantaa taakkani, kun olen jatkanut elämää tuollaisen miehen kanssa. Toisaalta seksiä on todella vähän, eikä se juuri koskaan kiinnosta, koska meillä on jatkuvasti joku ratkaisematon ristiriita päällä. Mieheni mielestä ei ole, mutta minulla on ahdistus jostain tilanteesta mielessä. Ja ongelmia ei käydä läpi, koska mies ei siihen suostu. Nostaa hirveän äläkän jos alan jostain puhumaan, tai sitten on aina jotain tärkeämpää tekemistä kuin puhuminen. Olen jahkaillut niin kauan, että minulla alkaa olla valmis päätös mielessäni. Jos elämä mieheni kanssa sujuisi ilman, että hajotan siinä itseni ja pilaan lasteni lapsuuden, en edes harkitsisi eroa. Nyt tuntuu, että olen ehkä kuitenkin liian nuori jättäytymään loppuelämäkseni tähän. Seksitön elämä, jota reunustaa jatkuva riitely. Kiitos ei. Ehkä kirjoitukseni antaa sinulle näkemystä omaan tilanteeseesi.

T:13

tuollainen yrittämisen positiivinen asenne on niininnostavaa:) Tsemppiä sulle todellakin!