Lue keskustelun säännöt.
Mitäs tekisit sukissani? (Joo-o, miesvolinaa...)
28.04.2011 |
Olen 30-vuotias, 5-vuotiaan ihanan tytön äiti. Erosin HYVISTÄ syistä 3 vuotta sitten, nyt olen 2 vuotta seurustellut miehen kanssa, jolla ei lapsia.
Aika alusta kävi selväksi, että mitään uusperhettä tästä ei tule. Mies ei ole lapsi-ihmisiä, ja molemmille tämä on toiminut ihan hyvin näin. Olen enimmän ajan lapseni kanssa kahden, sitten kun tyttö on isällään, olen miesystäväni kanssa (toki myös muuten vietämme öitä/aikaa yhdessä, joskus viikonloppuja lapsenkin kanssa, mutta emme erityisen tiiviisti; keskimäärin 1-3 yötä viikossa).
Toisaalta en edes halua muuttaa yhteen, en halua laittaa lastani tilanteeseen, että "isäpuoli" ei täysillä pidä hänestä (pitää kyllä ihmisenä, tyyppinä - mutta ei vaan ole lapsirakas eikä pidä metelistä, hälystä jne.), enkä sitä myöten haaveile edes enemmästä (avioliitto, lapset).
Olemme kerran jo eronneet tilanteen "mahdottomuuteen", mutta joku kumma vaan veti meidät jälleen yhteen samaan tilanteeseen. Yksin ollessa ajattelin, että enhän mä halua ketään/mitään muutakaan. Ajatus siitä, että lähtisin etsimään miestä/rakentamaan joskus uutta perhettä, tuntuu vieraalta. Minulla on ollut perhe, lapsellani on isä; nyt, kun muu ei ole ajankohtaista, koen että lapselleni on paras näin. Täyspainoisesti läsnä hänen Äitinsä, kun taas miehelleni olen omalla ajallamme täyspainoisesti Nainen.
Olemme toki miehen kanssa puhuneet perheestä, hän on vähän taivaanrannanmaalari ja jotenkin kokee, että aikaa on loputtomasti. Haluaa ehkä lapsia, luultavimmin ja ainakaan juuri nyt ei. Juuri nyt kaikki on tässä. Ja niinhän se on minullekin. Jos raskaus yllättäisi, niin ei epäilystäkään ettemmekö pitäisi, mutta emme ole tietoisesti mitään rakentamassa.
Kaikki tämä on riittänyt, ja eron aikana tajusin sen selvästi, että hänet mä haluan (ja toisinpäin). Olisin ehkä tietyin kompromissein valmis enempäänkin, jos joskus miehelle tämä ei riitä.
Mutta onhan tämä outoa. Vappua suunnitellessa tajusin, että 2 vuoden seurustelun jälkeenkään en voi olettaa kysymättä, vietämmekö vapun yhdessä. No, vietämme, mutta tämä tuntuu edelleen ihan vaan tapailulta, vaikka tässä aitoja tunteita onkin. Että "mitäs teet vappuna, haluatko viettää sen yhdessä?", ihan kuin alussa! Meillä on mukavaa kun ollaan yhdessä (ollaan enimmäkseen kaksin, joskus tavataan kavereitamme porukalla), tehdään juttuja, käydään näyttelyissä, teatterissa ja keikoilla - mutta tajusin, että enhän mä saa tästä kamalasti kuitenkaan. Hän on vähän kuin helkkarin hyvä ryyppykaveri nuoruudesta =D (jos saat kii siitä tunteesta), mukava nähdä ja hengailla, älyttömän hyvää ja samanhenkistä seuraa, naurettavan hauska kaveri ja paljon lämpimiä tunteita (tässä tapauksessa rakkautta, mitä ei sentään "ryyppykavereita" kohtaan ollut...), mutta ei sit paljon muuta. Ei yhteisiä tulevaisuudensuunnitelmia, ei arjen jakamista (oikeasti, vaikka paljon aikaa yhdessä vietämmekin), ei keskustelukaveria lapsestani.
Välillä tuntuu, että pitäisi lähteä, jättää tuo "ryyppykaveri" (ei me nyt oikeasti ryypätä, mutta se vaan kuvaa minusta niin hyvin sitä fiilistä!) ja toivottaa onnea matkaan. Antaa itselle mahdollisuus löytää jotain pysyvää, jonkun, jonka kanssa rakentaa se perhe...
Mutta sitten taas toisaalta. Kun ei mulla ole mitään hinkua perheeseen, uusiin lapsiin, avoliittoon! Kunnolliseen ja vakiintuneeseen parisuhteeseen kyllä tapailun sijaan, mutta en mä tiedä osaisinko mäkään sitoutua sen kummemmin, jos se vaatisi yhteen muuttamista.
Tässä on niin paljon hyvää ja kuitenkin myös huonoa. Vaikea selittää, mutta silti selitin pitkästi! =D Jos saat yhtään kiinni, niin millaisiin fiiliksiin tulit?
Ja koska ollaan AV:lla, pitää tähdentää: olen varma (oon vaan!), että hänellä ei ole toista. Jos et usko, niin okei. =)
Ja kiva olisi myös kuulla vastauksia fiksuilta ja itsenäisiltä naisilta, joka ajattelee asioita muutenkin kuin lapsen kautta. Lapsella on kaikki ihan hyvin, mä vaan pohdin tätä parisuhdetta.
Kiitos mahd. kommenteista! =)
Kommentit (10)
tekisin juuri samoin kun sinä. Tai ainakin luulisin että tekisin. En missään nimessä haluaisi stressata mistään uusperheen mahdollisesti kireistä ihmissuhteista ym. hankaluuksista. Mielestäni olet ajatellut tämän kuvion hyvin fiksusti ja järkevästi lapsesi kannalta koska miehesi ei vaikuta "lapsi-rakkaalta". Ja mä olen kyllä vahvasti sitä mieltä että toisen lapset on aina eri asia kuin omat. Jälleen kerran tietysti ilman omakohtaista kokemusta.
Vaikka ette varsinaisesti jaa arkea, voisitteko silti sopia yhteisistä "säännöistä" tai toiminta tavoista esim. juhlapyhien suhteen. Lähtökohtainen oletus siis olisi että tietysti vietetään yhdessä. Ja voihan tulevaisuuden suunnitelmiakin tehdä, esimerkiksi aikaan kun lapsesi kasvaa isommaksi. Tuolloinhan tilanne saattaa olla täysin toinen yhteenmuuttamisen tms. suhteen. Sitoudutte olemaan yhdessä vaikka että fyysisesti vietäkään kaikkea aikaa yhdessä. Ja ehkä tuollaisen sitoumuksen myötä myös arkisten asioiden jakaminen olisi luontevampaa. Voisit ehkä pohtia miehen kanssa lastenkasvatusta tai muuta lapseesi liittyvää asiaa.
mä kannustaisin sua ilman muuta jatkamaan valitsemallasi tiellä. Hiomaan vaan vielä hieman noita vaivaavia yksityiskohtia. Mun mielestä toi kuulostaa siltä että saat parhaat palat sekä lapsesi kanssa veittämästäsi ajasta olemalla Äiti, omasta ajasta lapsen ollessa isällään, nimenomaan omaa Yksinolo aikaa, sekä parisuhteesta, koska voit keskittyä nimenomaan niinä hetkinä olemaan Nainen. Mä kadehdin sua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin, jos sinulle ei riitä, ettei suhde "etene". En tarkoita etenemisellä naimisiinmenoa, lasten hankintaa jne., vaan emotionaalista etenemistä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, pariutumista henkisellä tasolla.
Ihan loistavasti sanottu, just tätä mä tarkoitin, kiitos! Nimenomaan asioiden etenemistä henkisellä tasolla, ilman mitään konkreettista yhteenmuuttoa tms.
Mies elää elämäänsä kuin poikamies, pitää sinua "varalla", jos edes seuraava viikonloppu tai juhlapyhien vietto ei ole itsestäänselvästi yhdessä kahden vuoden seurustelun jälkeen. Vai pitäisikö pareminkin puhua tapailusta. En suunnittelisi yhteisiä lapsia miehen kanssa, joka ei välitä olemassa olevasta lapsestasi. Olisit aika pian kahden lapsen yh. Jotenkin vaikuttaa, että suhteenne loppuu heti, kun jompi kumpi teistä rakastuu oikeasti johonkin toiseen. Sorry, että ajattelen näin. Sellaisen kuvan saan. Tsemppiä sulle sen oikean löytämiseen.
Eipä mitään, avartavaa kuulla suoria sanoja. Tapailuahan tämä, ilman että kumpikaan kuitenkaan haluaisi etsiä ketään muuta. En siis kaikesta huolimatta katso olevani "varalla", tiedän (tiedäthän - joskus sen vaan tietää) että mies rakastaa minua, olisihan tuo päässyt paljon helpommalla jos olisi jo paljon aiemmin liuennut tästä. Ja tätä yritettiinkin, mutta kun on se vetovoima ja rakkaus olemassa... Itse asiassa mulle avartavin oivallus siitä oli se, kun kerran hän sanoi, että kaikesta ei-lapsi-keskeisyydestään huolimatta hän haluaa sopeutua meidän lapsiarkeemme parhaansa mukaan, edes tämän verran... Eli tunteita on, ja jos painostaisin niin saattaisin saada hänet jopa asumaan meidän kanssamme... No mut ei se mee niin.
Yhteisiä lapsia tosiaan ei ole suunnitteilla eikä kummankaan toiveissa. Siinä mielessä helpotus tilanteeseen!
Tuo vois NIIN olla se oikea, ja toisaalta - kuka määritteleekään, että sen oikean kanssa on perustettava perhe...? Hmm, mietin tätä. =)
tekisin juuri samoin kun sinä. Tai ainakin luulisin että tekisin. En missään nimessä haluaisi stressata mistään uusperheen mahdollisesti kireistä ihmissuhteista ym. hankaluuksista. Mielestäni olet ajatellut tämän kuvion hyvin fiksusti ja järkevästi lapsesi kannalta koska miehesi ei vaikuta "lapsi-rakkaalta". Ja mä olen kyllä vahvasti sitä mieltä että toisen lapset on aina eri asia kuin omat. Jälleen kerran tietysti ilman omakohtaista kokemusta. Vaikka ette varsinaisesti jaa arkea, voisitteko silti sopia yhteisistä "säännöistä" tai toiminta tavoista esim. juhlapyhien suhteen. Lähtökohtainen oletus siis olisi että tietysti vietetään yhdessä. Ja voihan tulevaisuuden suunnitelmiakin tehdä, esimerkiksi aikaan kun lapsesi kasvaa isommaksi. Tuolloinhan tilanne saattaa olla täysin toinen yhteenmuuttamisen tms. suhteen. Sitoudutte olemaan yhdessä vaikka että fyysisesti vietäkään kaikkea aikaa yhdessä. Ja ehkä tuollaisen sitoumuksen myötä myös arkisten asioiden jakaminen olisi luontevampaa. Voisit ehkä pohtia miehen kanssa lastenkasvatusta tai muuta lapseesi liittyvää asiaa. mä kannustaisin sua ilman muuta jatkamaan valitsemallasi tiellä. Hiomaan vaan vielä hieman noita vaivaavia yksityiskohtia. Mun mielestä toi kuulostaa siltä että saat parhaat palat sekä lapsesi kanssa veittämästäsi ajasta olemalla Äiti, omasta ajasta lapsen ollessa isällään, nimenomaan omaa Yksinolo aikaa, sekä parisuhteesta, koska voit keskittyä nimenomaan niinä hetkinä olemaan Nainen. Mä kadehdin sua!
että toisen lapset on erit. Mä olen erittäin lapsirakas ihminen, ja jopa mä epäilen, kuinka vahvasti voisin kuitenkaan tuntea kumppanin mahdollisia lapsia kohtaan. Joten missään nimessä en syyllistä miestä näistä tuntemuksistaan. Tästä syystä en myöskään halua altistaa lasta millekään kotileikkikokeilulle.
Yksityiskohtien hiomista, sitähän meidän vaan tarvitsee tehdä. Kiitos, mukava kuulla noin positiivista näkökulmaa tähän, että joku ihan vallan kadehtisi! =)
MIKSI pitäisi olla jotain etenemistä? Minä olen ollut 4 vuotta etäsuhteessa ja tämä toimii loistavasti. Olemme sitoutuneita mutta emme sido toisiamme ja kyllä, edelleenkin sovitaan kuten ystävien kanssa että vietetäänkö joku juhlapyhä yhdessä vai ei, toista ei pidetä itsestäänselvyytenä eikä tarvitse leikkiä mitään pelejä, olla mustasukkainen hänen ajastaan jne. AIVAN loistavaa.
MIKSI pitäisi olla jotain etenemistä? Minä olen ollut 4 vuotta etäsuhteessa ja tämä toimii loistavasti. Olemme sitoutuneita mutta emme sido toisiamme ja kyllä, edelleenkin sovitaan kuten ystävien kanssa että vietetäänkö joku juhlapyhä yhdessä vai ei, toista ei pidetä itsestäänselvyytenä eikä tarvitse leikkiä mitään pelejä, olla mustasukkainen hänen ajastaan jne. AIVAN loistavaa.
No tuossa aiemmin se sanottiinkin hyvin, siis emotiaalista etenemistä. Sitoutumista. Kyllä mäkin olen tämän 2 vuotta sopeutunut ihan hyvin siihen, että koskaan en voi tietää/olettaa, vietetäänkö juhlat yksin, nyt pari päivää sitten tajusin, että onhan tää melko outoa. Tuntuu niin kepeältä.
Mutta mukava kuulla kokemuksia samassa tilanteessa olevalta. En mäkään ole miehen omasta ajasta mustasukkainen (ja toisinpäin) ja se on yksi, miksi tämä on toiminut niin hyvin; kummallakin on sitä omaa aikaa ihan riittämiin, omat kuviot ja kodit ja molemmat ollaan vähän sellaisia, että tarvitaankin reilusti omaa aikaa.
Nyt ensimmäistä kertaa tuli sellainen pieni pettymyksen tunne, kun ensin näytti siltä, että vietetään erikseen, että tosiaan, enhän mä voi (edelleenkään, jos sitten koskaan sitä voikaan) olettaa, että juhlat on meidän yhteisiä. Yritin olla iso tyttö ja ajatella, että me ollaan edelleen itsenäisiä ihmisiä ja kuten sanoit, asiat ovat sovittavissa ja aina ei vaan mene kuten itse haluaisi... No, nyt menevät ;) mutta jotenkin tuntuu että tässä junnataan ikuisesti tapailun ihmeellisessä maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla että vuoden päästä olet vastustamattoman ihana ja mies haluaa edetä :)
kypsymättömältä. Minusta pitäisi olla itsestään selvää, että juhlapyhät vietetään yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla että vuoden päästä olet vastustamattoman ihana ja mies haluaa edetä :)
Tottahan tuokin, että 2 vuotta on melko lyhyt aika. Varsinkin tällaisessa etäseurustelussa. Toisaalta, kiirekös tässä...
No minä en jatkaisi, jotenkin mies vaikuttaa lapselliiselta ja kypsymättömältä. Minusta pitäisi olla itsestään selvää, että juhlapyhät vietetään yhdessä.
Musta tuntuu, että mä olen tässä se lapsellinen. Vaatimassa vähän sitä ja tota, vaikka kuinka yritän olla vaatimatta...
Niin, ehkä jos asuisimme yhdessä, niin mä pitäisi kans melko itsestäänselvyytenä, että juhlat juhlitaan yhdessä. Mutta onhan tässä sekin, että mulla kun on lapsi, ja jos on mun lapsiviikonloppuni, niin hän on silloin yhtä vapaa kuin muinakin lapsiviikonloppuina tekemään mitä haluaa. Vaikka, tarkemmin kun mietin, aika paljon hän on niitäkin nyt viettänyt meidän kanssamme...
Vaikeinta on varmaan olla osoittamatta lapsellisesti mieltään, jos toinen haluaakin tehdä jotain muuta. Tekis mieli tokaista nyrpeänä että jaaha vai niin, mutta pitää vaan taistella sen hetken yli ja muistaa, että minut se lapsi "valtuuttaa", ei häntä. Hän on valinnut olla tekemättä lapsia ja minä olen valinnut olla hänen kanssaan/toisinpäin. Joskus on vaan vaikeaa olla aikuinen! =)
(Puhun edelleen vaan parisuhdemielessä, ei sillä ettenkö mä lapseni seurasta nauttisi.)
Ymmärrän hyvin, jos sinulle ei riitä, ettei suhde "etene". En tarkoita etenemisellä naimisiinmenoa, lasten hankintaa jne., vaan emotionaalista etenemistä, yhteenkuuluvuuden tunnetta, pariutumista henkisellä tasolla. Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa, mutta lopettanut suhteet jo puolen vuoden jälkeen. /Nyt siis naimisissa ja lapsia.)
Mies elää elämäänsä kuin poikamies, pitää sinua "varalla", jos edes seuraava viikonloppu tai juhlapyhien vietto ei ole itsestäänselvästi yhdessä kahden vuoden seurustelun jälkeen. Vai pitäisikö pareminkin puhua tapailusta.
En suunnittelisi yhteisiä lapsia miehen kanssa, joka ei välitä olemassa olevasta lapsestasi. Olisit aika pian kahden lapsen yh. Jotenkin vaikuttaa, että suhteenne loppuu heti, kun jompi kumpi teistä rakastuu oikeasti johonkin toiseen. Sorry, että ajattelen näin. Sellaisen kuvan saan. Tsemppiä sulle sen oikean löytämiseen.