Kauhea luopumisen tuska.

Pmst taitaa pukata päälle kun tunteet pinnassa.

Minulla on 7- ja 8-vuotiaat lapset. Lapset, jotka leikkivät mielikuvitusleikkejä, kiipeävät syliin ja pitävät kädestä kävellessä. Lapset, jotka tulevat yöllä viereeni, kun näkevät pahaa unta. Lapset, jotka kertovat salaisuutensa ja kysyvät mielipidettäni.

Viime päivinä on iskostunut tajuntaan, että menetän tosi pian nuo lapset. En saa enää haleja ja pusuja, koulusta ei ole kiire kotiin ja salaisuudetkin kuulee joku muu.

Elämä on luopumista ja kasvaminen ja vanhemmista irtautuminen kuuluu elämään, mutta silti..

Näinkö pian se oli ohi? Lapsuus.