Lue keskustelun säännöt.
Minä en enää voi elää näin. Nyt se on sanottu.
24.04.2011 |
Eilen illalla, kun pahoinvointi oli jälleen kerran lähes fyysistä sen henkisen lisäksi, sain vihdoin sen sanottua.
Kuukausia olen tätä miettinyt ja mielessäni sanonut sen ääneen kymmeniä kertoja. Nyt sen sanoin. Että minä en voi olla yksin vastuussa siitä, meneekö meillä hyvin vai huonosti, onko mies vihainen vai hyvällä tuulella, raivoaako se lapsille vai ei.
Se johtuu yksinomaan minusta, sen tiedän. Siitä, että minä en halua seksiä, yhtään, ikinä. En juuri halua olla miehen lähelläkään, en kaipaa läheisyyttä, en halauksia, en suukkoja. Rakastan miestäni enemmän kuin pystyn sanoin kuvailemaan, hän on hyvä isä, hyvä mies, hän ei kohtele minua huonosti.
Minä en vain halua. Enkä edes halua haluta.
Mies sanoi, että hänen mielestään meillä menee riittävän hyvin. Joskus joku minua neuvoi, että päästä mies menemään, jos tilanne on tämä, ettei hän saa seksiä kuin "säälistä". No, nyt kun asiasta puhuttiin, hän sanoi, että hän kestää tämän tilanteen, hän voi elää näin. Hänen mielestään tämä riittää.
Heitti lakonisesti tosin, että jos minä haluan, voidaan myydä talo, pistää tavarat jakoon ja erota ystävinä. Mutta se olisi yksinomaan minun päätökseni. Hän ei sitä missään nimessä halua.
Järkyttävä fiilis... En olisi ikinä voinut kuvitella joutuvani tähän, käyväni tällaista keskustelua, puhuvani mieheni kanssa erosta.
Nyt hetkittäin olen varma, että tahdon tästä lähteä nyt heti äkkiä pois ja olla itsekseni, tai siis lasten kanssa. Ajoittain tuntuu, etten voi lähteä, etten voi elää loppuelämääni kokonaan ilman miestäni. Vaikka tässä oikeassa elämässä enimmäkseen en voi häntä sietää.
Olkoonkin, että hänessä ei ole oikeasti mitään vikaa, kaikki on minun päässäni.
Tämä keskustelu käytiin siis eilen, tämä päivä on ollut ihan käsittämätön. Molemmat roikkuu löyhässä hirressä.
Kommentit (67)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis jos mies, aikuinen mies, raivoaa lapsille, kohtelee heitä huonosti - se on täsmälleen hänen oma valintansa. Silloin hän ei ole hyvä isä, jos hän "kostaa" seksittömyyden lapsille. Ja ap ottaa auliisti kaiken syyn kaikesta niskoilleen. Ei ihme, että ap voi huonosti tuollaisessa suhteessa.
Mies on vastuussa omista tunteistaan, teoistaan, sanoistaan, ap omistaan. Suhteesta ovat molemmat vastuussa. Ei pelkästään ap.
Rakastat miestä.
Pelkäät selviätkö ilman häntä.
Näet että lapset ainakin joskus kärsivät.
Vaihtoehtoja on:
jäät tuohon ja kaikki voivat huonosti.
Menette yhdessä terapiaan, ja käsittelette suhdettanne, ette vain sinun vikojasi.
Sanot miehelle, ettei lapsia saa kohdella huonosti, jos hän niin tekee, ehdota vaikka vähäksi aikaa erilleen muuttamista, aikalisää.
Sitten kun olette yrittäneet kaikkenne, jos tilanne ei ole muuttunut, niin sitten on viisainta erota.
Ehkä en voi antaa tämän päättyä näin. En ole kuitenkaan yrittänyt kaikkea. Eikä mieskään, vaikka omasta mielestään ehkä onkin.
Hän sanoo olevansa valmis tekemään kaiken mahdollisen, jotta tämä tilanne ratkeaisi parhain päin, niin, että liitto ei päättyisi eikä perhettä tarvitsisi hajottaa.
Ajoittain en silti ole yhtään varma, haluanko enää yrittää. Vai luovutanko nyt, annan olla ja lähden. Tiedän silti, etten siihen pysty ainakaan vielä, joten täytyy kai yrittää terapian, neuvonnan kautta. Jos ainakin löytyisi se halu vielä yrittää ja sitä kautta sitten ratkaisuja tähän tilanteeseen.
Jos ei, niin voiko sitä sitten ns. hyvällä omatunnolla erota vai tuntuuko se edelleen siltä, että luovuttaa, antaa periksi liian helpolla. En tiedä, mutta on tässä niin paljon kaikkea arvokasta pelissä, että ei liene liikaa vaadittu, että vielä tämän kokeilisi, yrittäisi parhaansa.
Vaikkakin mies vaikuttaa jo siltä, että hän on antanut periksi, odottaa sitä ns. kuoliniskua tälle. Sälyttää vastuun lopullisesta päätöksestä yksin minulle.
annatko sille seksiä vai et? Että se on sun vikasi jos raivoaa lapsille.
Ei se noin mene, kuule. Jos se ukko on selittänyt sulle, että hänellä on oikeus raivota lapsille koska et anna seksiä hänelle,
niin sillä on päässä vikaa.
Mä en tollaista äijää katselisi minuuttiakaan.
ei siitä että huutaa lapsille (syy on vaimon)
ei siitä että voi ehkä huonosti ja voisi itsekin miettiä miten parantaa suhdetta
ei siitä, erotaanko vai ei.
Ei ihme, että ap on uupunut eikä halua tuollaisen kanssa seksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toi, ettet edes halua haluta. Sinulla on jo niin paha olla, olet jo kuopassa, eikä mikään haluta. Ja siellä kuopassa, omassa pahassa olossaan on helppo olla, tiedän sen.
Minusta seksiterapia ei kuulosta teidän ratkaisultanne, suosittelen että kävisit itse vähän juttelemassa jonkun kanssa. Kun prosessin saa alkuun, niin jaksaa miettiä mistä haluttomuus johtuu. Ja sille asialle ajan kanssa ehkä jaksaakin tehdä jotain. Ja jälkeenpäin on varmasti itselleen kiitollinen, että lähti selvittämään asioita.
Paljon voimia sinulle!
sun äijän pitäisi mennä itseensä ja aika syvälle!
siis 3 kertaa viikossa seksiä ja sille ei riitä!?!!! siis mitä vittua! ja tietää, että SÄ ET HALUA ja silti saa noin monta kertaa! sun kirjoituksestas päättelin, että ei oo saanut pariin vuoteen, mutta nyt täytty sanoa, etää äijän päässä on vikaa EI SUN!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihmekään jos ei enää halua seksiä jos harrastaa sitä vastentahtoisesti 1-3x viikossa...kyllä siinä alkaa inhota koko ukkoa jos ei tee ollenkaan mieli seksiä ja sitä silti harrastaa.
Toki välillä on sellaisiakin kertoja jolloin ei niin jaksaisi, mutta sitä innostuu kun vain ryhtyy hommiin. En kuitenkaan vois harrastaa seksiä vastentahtoisesti, koska minusta se olisi väärin itseäni kohtaan.
Elin vuosia kuten ap. En uskonut, että voisin koskaan enää haluta ketään. Erosimme, ystävinä.
Vuoden sisällä erostamme tapasin miehen, johon hullaannuin ja rakastuin täysin. Koskaan en ole halunnut kuten nyt. Uuden mieheni kanssa himo ei ole laantunut, päinvastoin. Olen niin onnellinen siitä, että uskalsin silloin aikoinaan lähteä.
Sydäntä kylmää jo ajatuskin siitä, että olisin elänyt loppuelämäni niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MInulla oli hiukan samanlainen tilanne pari vuotta sitten. Ahdistus oli kova, ymmärrän ajatuksenjuoksuasi. Seksi ei kiinnostanut, mies ei kiinnostanut. Muuten elämä kulki ihan ok. Kävin terapiassakin, seksuaaliterapiassa ja psykologilla. En tiedä oliko niistä apua, mutta sain jutella. Mitään konkreettista en huomannut. Sitten tuli muuttoa ja remonttia ja muita ulkoisia stressitekijöitä - ja mies meni vieraisiin. Sillä oli suhde kollegaansa.
Tuon paljastuttua mulla nousi sisu ja aloin kiinnittää huomiota itseeni. Aloin lenkkeillä ja liikkua, halusin näyttää miehelle että mitä se menettää. Vaikka ymmärsin samalla, että olen todellakin osasyyllinen että lähti hakemaan seksiä muualta. Kaiken kaikkiaan tuo oli kuitenkin sellainen isku, joka herätti. Ajattelin, että mulla ei ole mitään menetettävää enää, alan elää omaa elämääni ja teen niitä asioita, joista tulen onnelliseksi. Miehen kanssa päätimme kuitenkin jatkaa liittoamme.
Kyllä miehen pettäminen loukkaa minua edelleenkin, vaikka tuosta on n. vuosi kulunut. Mutta koko ajan vähemmän. Ja mielestäni suhteemme on tavallaan nyt parempi, myös seksin suhteen. Olen itsenäisempi, minulla on omia ystäviä, omia harrastuksia. Enää uhraudu niin paljon kuin ennen. Ehkä sen vuoksi olen myös itsevarmempi. Tiedän, että pärjäisin ilman miestäkin, mutta en halua pärjätä.
Seksin suhteen olen avoimempi. Olen aina ollut ujo enkä sängyssäkään vaatinut mitään itselleni, pyytänyt miestä tekemään jotain tms. Seksi oli kaikenkaikkiaan minulle aika vaikeaa. Miehen sivusuhteen myötä ajattelin myös siitä, että minulla ei ole mitään menetettävää. Teen ja pyydän, osoitan mitä haluan. Ei minulla edelleenkään ole mitään pakottavaa tarvetta saada seksiä tietyin väliajoin, mutta nyt pääsiäisenä, ehkä ensimmäisen kerran suurinpiirtein ikinä, minua todellakin panetti! Siis raakasti himotti! Olin niin onnellinen.. Ja kaikista onnellisin olin siitä, että pystyin sen miehelle ilmaisemaan ja että meillä oli seksiä myös. Mieskin vaikutti tyytyväiseltä.
Tarinani pointti oli siis se, että tilanteestasi voi "parantua". Jos miehesi on muuten kunnollinen niin en eroaisi. Mutta hänenkin tulisi ymmärtää huomioida sinua, sillä se ruokkii seksiäkin.
Ja sinun pitää alkaa huolehtia itsestäsi, koska vaikuttaa siltä, että säälit itseäsi ja haluat uhrautua miehesi puolesta. Arvosta itseäsi! Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta mieti, mistä saisit iloa - harrastus, opiskelu tai jotain. Elät varmasti paljon miehesi kautta, on tärkeää, että sinulla on jotain omaa.
Sinullakin on oikeus nautinnolliseen seksielämään, älä kiellä sitä itseltäsi.
Älä luovuta!
MInulla oli hiukan samanlainen tilanne pari vuotta sitten. Ahdistus oli kova, ymmärrän ajatuksenjuoksuasi. Seksi ei kiinnostanut, mies ei kiinnostanut. Muuten elämä kulki ihan ok. Kävin terapiassakin, seksuaaliterapiassa ja psykologilla. En tiedä oliko niistä apua, mutta sain jutella. Mitään konkreettista en huomannut. Sitten tuli muuttoa ja remonttia ja muita ulkoisia stressitekijöitä - ja mies meni vieraisiin. Sillä oli suhde kollegaansa.
Tuon paljastuttua mulla nousi sisu ja aloin kiinnittää huomiota itseeni. Aloin lenkkeillä ja liikkua, halusin näyttää miehelle että mitä se menettää. Vaikka ymmärsin samalla, että olen todellakin osasyyllinen että lähti hakemaan seksiä muualta. Kaiken kaikkiaan tuo oli kuitenkin sellainen isku, joka herätti. Ajattelin, että mulla ei ole mitään menetettävää enää, alan elää omaa elämääni ja teen niitä asioita, joista tulen onnelliseksi. Miehen kanssa päätimme kuitenkin jatkaa liittoamme.
Kyllä miehen pettäminen loukkaa minua edelleenkin, vaikka tuosta on n. vuosi kulunut. Mutta koko ajan vähemmän. Ja mielestäni suhteemme on tavallaan nyt parempi, myös seksin suhteen. Olen itsenäisempi, minulla on omia ystäviä, omia harrastuksia. Enää uhraudu niin paljon kuin ennen. Ehkä sen vuoksi olen myös itsevarmempi. Tiedän, että pärjäisin ilman miestäkin, mutta en halua pärjätä.
Seksin suhteen olen avoimempi. Olen aina ollut ujo enkä sängyssäkään vaatinut mitään itselleni, pyytänyt miestä tekemään jotain tms. Seksi oli kaikenkaikkiaan minulle aika vaikeaa. Miehen sivusuhteen myötä ajattelin myös siitä, että minulla ei ole mitään menetettävää. Teen ja pyydän, osoitan mitä haluan. Ei minulla edelleenkään ole mitään pakottavaa tarvetta saada seksiä tietyin väliajoin, mutta nyt pääsiäisenä, ehkä ensimmäisen kerran suurinpiirtein ikinä, minua todellakin panetti! Siis raakasti himotti! Olin niin onnellinen.. Ja kaikista onnellisin olin siitä, että pystyin sen miehelle ilmaisemaan ja että meillä oli seksiä myös. Mieskin vaikutti tyytyväiseltä.
Tarinani pointti oli siis se, että tilanteestasi voi "parantua". Jos miehesi on muuten kunnollinen niin en eroaisi. Mutta hänenkin tulisi ymmärtää huomioida sinua, sillä se ruokkii seksiäkin.
Ja sinun pitää alkaa huolehtia itsestäsi, koska vaikuttaa siltä, että säälit itseäsi ja haluat uhrautua miehesi puolesta. Arvosta itseäsi! Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty. Mutta mieti, mistä saisit iloa - harrastus, opiskelu tai jotain. Elät varmasti paljon miehesi kautta, on tärkeää, että sinulla on jotain omaa.Sinullakin on oikeus nautinnolliseen seksielämään, älä kiellä sitä itseltäsi.
Älä luovuta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin, näinhän se ei voi jatkua. Parisuhde nyt vaan ei ole sisko ja sen veli- suhde. Räpellys voi tietty jatkua pitkään, mutta ei se mihinkään johda. Muuta kuin siihen, että pilaatte elämänne parhaita vuosia. Ja siihen, että miehesi panee toista naista ja joko rakastuu tai voi huonosti.
Ongelma on joko siinä, että et rakasta miestäsi (juu juu, on hyvä mies ja hyvä tyyppi jne) tai siinä, että et rakasta itseäsi. Kummasta on kyse?
... ymmärrän, että isäkin on joskus väsynyt ja siksi suuttuu lapsille. Kuten olen itsekin. Sitä en missään vaiheessa kiistä enkä kiellä.
Mielestäni silti on todella väärin kostaa lapsille raivoamalla se, ettei saa tahtoaan läpi tai ei saa, mitä haluaa... Olen tähän asti yrittänyt ymmärtää, selittää lapsille jotain, olla sovittelemassa.
Mutta ei sen silti pitäisi mennä noin, enkä enää suostu olemaan yksin vastuussa siitä, että mies on hyvällä tuulella ja lapsilla, perheessä rauha. Enkä enää suostu kaikkeen muuhunkaan, minkä luulin, tunsin olevan pakollista...
Yhtään lähempänä tämän tilanteen ratkaisua ei silti olla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lopahtanut omaan mieheen, onko vielä kiinnostusta muihin miehiin?
Meillä aika lailla samanlaista kuin ap:lla useita vuosia, mutta halusin aina kaikkia muita miehiä paitsi omaani. Nykyisin menee jo paremmin taas :-)
Kunnes nyt... Olen järkyttävän ihastunut erääseen mieheen ja hän minuun. Ikäeroa on, todella paljon, silti...
Nyt kun luin ketjun huomasin että pari miestäkin oli käynyt kommentoimassa,
Miten se ei mene kaaliin ettei kukaan ole haluton tahallaan tai rankaistakseen toista? AP kärsii tilanteesta vähintään yhtä paljon kuin mieskin, ellei enemmän, ja vielä syyttää itseään ja uhrautuu antamaan miehelle seksiä useita kertoja viikossa!!!
Miettikää joku mies jolla erektio-ongelma jos saisi pelkkiä haukkuja itsekkyydestään kun ei väkisin saa vehettään pystyyn...
Siis mitä niin kamalaa niissä halauksissa tai suukoissa on? Koska mie haluaa hellyyttä?
Miksi se mies ei saa haluta? Miten se on sinulta pois?
Mistä kuvittelet että mies kostaa lapsille ettei saa seksiä?
Ettei teillä nyt ole sinun aloitteesta kotona se uhkaava tilanne päällä? Sinä semmonen vittuileva besservisser, mies on pahis ja sinä hyvis?
En usko hetkeäkään että teillä olisi parisuhde muuten kunnossa, että olisitte kavereita.
Te vaan ja ainoastaan olette pari, joka on joskus lisääntynyt ja nyt sinä olet saanut päähäsi että miehen kuuluu ottaa ero: näin hän on se jättäjä jota saat morkata: se halusi vaan seksiä ja oli kaikille paska.
Kun yhtälailla; sinä et halua seksiä, etkä ole yhtään parempi perheenjäsenille kuin mies.
Kusipää voi olla olemalla ihana, ostamalla ja lahjomalla! sitä saa ilmapiirin murenemaan vaan olemalla "lapsien puolella" sillä mieshän on sinua vastaan.
Jatkuvasti solvaat itseäsi, sinä olet reppana jota kaikkien pitää sääliä. Sinä olet hyvä lapsille. Jätä sinä se mies. Aikuinen ihminen olet, mutta silloin sinulla ei ole enää miestä jota syyttää. Se paska joka halusi sinua -ja jonka jätit.. :))
Mutta miksi minun on pakko haluta? Miksi se, joka haluaa, on aina ns. oikeassa ja se, joka ei halua, joutuu antamaan periksi, toimimaan tahtonsa vastaisesti?
Tiedän, että mies kostaa lapsille seksittömyyden, koska silloin sen harvan kerran, kun olen oikeasti kieltäytynyt seksistä, mies raivoaa ja kiukuttelee lapsille ja tietysti minulle. Tai jos hän omasta mielestään on joutunut olemaan ilman liian kauan. Tämän hän on ihan itse myös sanonut...
Minun aloitteestani tämä tilanne toki on päällä, minähän otin asian puheeksi. Sen, etten pysty enkä tahdo enää tehdä täysin miehen tahdon mukaan, toimia niin, mikä itsestä ei tunnu lainkaan hyvältä.
En minä sääliä kaipaa enkä tarvitse. Miestäni rakastan, mutten halua läheisyyttä. Ehkä siis rakastan kuten veljeä... mutta sehän ei ole normaali parisuhde, sen tiedän.
Ja sen verran tuosta miehen seksinhaluamisesta vielä: Hänelle suurin ongelma tässä tilanteessa tuntuu olevan se, kuinka kauan tätä tilannetta jatkuu eli kuinka kauan hän joutuu olemaan vailla seksiä. Suurin ongelma ei siis ole minun vointini, parisuhteemme tila tai se, miten tästä eteenpäin...
Muutamia kommentteja.
Hei ap,
olisi mukava kuulla, miten sinulla nykyään menee ja mihin ratkaisuun päädyitte? Tai jos linjoilla on saman ongelman parissa kamppailevia.
Olen tällä hetkellä täysin samassa tilanteessa kuin sinä. Miehen läheisyys ja painostus seksiin ahdistaa, ilmapiiri kotona on ikävä ja tilanne vaikuttaa myös alle kouluikäisiin lapsiimme. Yhdessä oltu 15 vuotta, seksihaluja miestäni kohtaan ei ole ollut n. kymmeneen vuoteen, pari vuotta ollut yhtä riitaa, kun viimein lopetin "seksihalujen teeskentelyn" (muihin miehiin tunnen kyllä vetoa ja pidän huomion saamisesta). Seksiä velvollisuudentunteesta yleensä 1 kerran viikossa (+ 1x blowjob), joka ei miehelle riitä, ja ymmärrän kyllä, että hän kärsii tästä läheisyydenpuutteesta, mutta seksiin painostus, kurja ilmapiiri ja pahan olon purkaminen lapsiin ja minuun ei ainakaan auta asiaa, päinvastoin. Muutoin hän on kyllä hyvä isä ja puoliso ja auttaa myös kodinhoitoasioissa. Asiat ovat vain pahentuneet siitä saakka, kun mies perusti oman yrityksen 3v. sitten ja tekee jatkuvasti ylitöitä, eikä ole valmis vähentämään työmääräänsä (joskus joustaa), koska haluaa menestyvän yrityksen. Pääosin minulle jää hoidettavaksi koti, lapset, oma työ ja toimeentulon tuominen perheelle (miehellä vielä pienet tulot). Tuntuu, että itse olen aina se antava osapuoli, mutta en saa mitään takaisin. Omaa vapaa-aikaa minulla ei ole juuri lainkaan tai ainakin mutinoita tulee, jos toisinaan harrastan jotain säännöllisemmin. Kahdenkeskistä aikaa ei senkään vertaa, ja jos olisikin, niin nykyään pakenen niistäkin tilanteista, koska tunne- ja viestintäyhteys on tyystin kadonnut väliltämme. Haluttomuus johtuu pitkälti tästä masennuksestani, yksinäisyyden tunteesta ja tuen puutteesta, joka alkoi lasten synnyttyä ja mieheni yrittäjäksi ryhtymisestä. Olemme käyneet yli puoli vuotta pariterapiassa ja välillä on koitettu toden teolla yrittää, mutta tuntuu, että samaa noidankehää pyöritään ja palataan aina alkupisteeseen. Miehelle ei riitä, että aloitettaisiin läheisyys pienistä asioista, kuten yhteisistä harrastuksista tai vain yhdessä oleilusta (esim. vierekkäin sohvalla) ilman vaatimusta suukotteluun/seksiin. Pää on ihan sekaisin, mitä tehdä. Lasten vuoksi en haluaisi erotakaan, mutta rakkaus ja tunteet ovat hukassa minun puoleltani, vaikka mieheni rakastaa minua yli kaiken.
Tiedän, ettei voi, eikä pidäkään voida. Se on tervettä ja normaalia haluta seksiä, tietysti. Minä tässä olen epänormaali.
Minun puolestani mies saisi tyydyttää tarpeensa muualla, parempi olisikin. Siten se paine kotona lievittyisi ja mies saisi sitä mitä haluaisi.
Suurin ongelma tässä on silti se, että minä en edes halua haluta. En miestä, en seksiä, en läheisyyttä. Minä haluan elää näin. Mutta tiedän, etten voi vaatia mieheltä samaa. Tietenkään.
Mies ei silti haluaisi erota. Seksiä meillä on vaihtelevasti, välillä 3 kertaa viikossa, välillä menee viikko ilman. Eli siis sitä kyllä on, mutta molemmat tietää, että se on minulle vastentahtoista. Ja minä en siis tietenkään tee aloitteita, vaan suostun siihen, kun tiedän, että mies haluaa.
Nyt se vaan aiheuttaa niin suurta ahdistusta, ajatus seksistä jo ylipäänsä. Ja muutenkin tämä umpisolmu tässä suhteessa. On näitä pieniä muitakin asioita, mustasukkaisuus muun muassa, mutta kaikki kulminoituu samaan asiaan.
Kotona vallitsee nyt jonkinlainen kauhun tasapaino, mies tavallaan odottaa, milloin ilmoitan, että olen päättänyt, että erotaan. Hän ottaa sen kovin rauhallisesti. Tavallaan tuntuisi odottavan väistämätöntä. Ehkä hänkin on siis tahollaan asian jo valmiiksi miettinyt niin, vaikkei sitä myönnäkään.