Rakastaakohan minua enää kukaan, koskaan???

sitten vasta voi rakastaa toista!



Ne lapset on pieniä ohikiitävän hetken ja niistä 19-vuotiaista kolleista tulee fiksuja aikuisia miehiä.



Olen itse yh ja päätin, että koskaan en katkeroidu tai jää tuleen makaamaan. Se on kannattanut.



Nyt lapseni on tokaluokkalainen ja se kaipaa hyvin vähän enää minua. Sitten kun muilla on pienet lapset, sulla on jo koululaiset.



Tsemppiä, ja tee mitä tahansa muuta kuin katkeroidu.

Tuntuu todella pahalta, kun olen se, jonka selän takana supistaan, koska olen niin nuorena saanut lapset.

Miehet karttavat kuin ruttoa, tai sitten vain kuvittelevat pääsevänsä mun sänkyyn, koska tottakai olen heidän mielestään epätoivoinen yh.

Tosin, kohta alan ollakkin....:)



Tiedän, että olen nuori ja kaikkea kerkee vielä tapahtumaan, mutta kun nyt vaan tuntuu niin synkältä.

Rakastan lapsiani yli kaiken, enkä kadu sitä että heidät olen saanut.

Mutta kaipaahan se nainen jotain muutakin elämäänsä....



ap, joka yrittää lopettaa tämän itsesäälissä rypemisen ja keskittyä positiivisiin ajatuksiin:D

sulla on kaikki ihana edessä!Elämä!Opiskele!!Kyllä sä löydät vielä hyvän miehen,älä ota ketä vaan ,odota sellasta ihmistä joka todella rakastaa sua!Nauti nyt kesästä,ihanaa että sun vanhemmat auttaa!HALIT!!!T.ÄITI 39 V

Mutta sanon kokemuksella kuten edellinenkin vastaaja, että sun lapset ovat jo isoja kun muut ikäisesi vasta synnyttävät. Ja jos pidät itsesi positiivisena, niin olet noin 25-35 vuotiaana kuumaa huutoa. Olet silloinkin vielä nuori ja lapsesi jo isoja. Sekä lapsettomat että toisen kierroksen miehet ovat susta kovasti kiinnostuneita!

Millainen elämäntilanteesi muuten on?Oletko kotona lasten kanssa, vai esim. opiskeletko?Uskoisin nimittäin, että sua voisi auttaa kun pääsisit kotiympyröistä muiden aikuisten pariin, niin elämä ei olisi täysin lasten ympärillä pyörivää.Mä luulen, että se että sulla on lapset, ei aiheuta muuta kuin sen, että ne epäkypsimmät idiootit tippuu sieltä poikaystäväehdokkaista pois.Elämällä on tapana yllättää, pää-asia, ettet ryhdy epätoivoiseksi, hanki vaikka joku harrastus, oikeasti, musta on joskus tuntunut samalta.

kahden lapsen äiti ja samoja asioita mietin minäkin.



Et ole tippaakaan itsekäs kun mietit sitä löydätkö enää rakkautta. Ja vastaan vielä. Kyllä löydät! :)

Jos tämänhetkinen ikä "estää" sen, eli ikäisesi pojat ei ole halukkaita leikkimään isää, niin kuten 2 sanoi. Heistäkin kasvaa järkeviä, vastuullisia aikuisia miehiä ja joku kaunis päivä on heistä monikin haluamassa juuri sinut ja lapsesi elämäänsä.



Keskityt nyt vain lapsiisi ja itseesi. Teet elämästänne juuri sellaisen kuin olet aina halunnut ja alat nauttimaan itsestäsi ja arjestanne. Ole avoin kaikelle ja avoin rakkaudelle,mutta älä epätoivoisesti lähde etsimään sitä.

Kun sinulla on hyvä olla niin se näkyy ulospäin.



Tsemppiä ja nauti keväästä! :)

Nauti nyt elämästä. Älä edes yritä olla epätoivoinen. Opiskele itsellesi ammatti tai jokin tutkinto. Mä sanon, että sulla on itseasiassa asiat erittäin hyvin. Kun muut elävät kolmekymppisinä ruuhkavuosia, niin silloin on sun vuoro elää täysillä.

totta ihmeessä sua vielä joku rakastaa! olet vielä noin kovin nuori! näin käpynä kuin minä olen,näkee asiat vähän laajemmin! löysin minäkin aikanaa 24 vuotiaana 2 lapsen yh;na miehen,niin aivan varmasti sinäkin!

mutta onhan paljon ihmisiä, jotka ei löydä parisuhdetta vaan elää yksin. Naisilla paljon merkkaa ulkonäkö,kelpaako miehille.

Hyvin harva 19-vuotias on vielä tavannut sitä lopullista elämänkumppaniaan, oli sitten lapsia tai ei.



Nauti elämästäsi ja lapsistasi ja ole tyytyväinen itseesi. Ei se mies löydy surkuttelemalla tai itsesäälissä rypemällä. Kun on tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, niin kyllä se rakkaus jostain tulee eteen. Yleensä silloin kun sitä vähiten etsii (niin kliseistä mutta niin totta!).

mutta onhan paljon ihmisiä, jotka ei löydä parisuhdetta vaan elää yksin. Naisilla paljon merkkaa ulkonäkö,kelpaako miehille.

19 vuotias 2 lapsen YH ei ole välttämättä haluttu seurustelukumppani ikäistensä poikien mielestä. Mutta tämän YH:n ns. markkina-arvo kasvaa, kun hänen lapset kasvavat.

jäin 2 lapsen kanssa yksin, kun olin 22v. Löysin rinnalleni ihanan miehen, kun olin 25v. Opin siinä välissä elämään yksin lasten kanssa, ja arvostamaan sitä mitä minulla on. Toivoin, että löydän itselleni sen elämäni miehen monta kertaa niiden kolmen vuoden aikana. Välillä olin todella suullinen ja epätoivoinen. Kyllä sinäkin elämäsi kumppaniin törmäät :). Se tulee omalla ajallaan :). Tsemppiä sulle :) !

Itse elin sinkkuna 25-vuotiaaksi asti ja silloin tuntui, että olen tosi tosi vanha... Mutta sitten tapasinkin sen oikean ja jälkeen päin ajatellen olen erittäin tyytyväinen, että tuli oltua yksinkin ja vietettyä sitä sinkkuelämää. EIkä meidän suhden olisi toiminut, jos olisimme tavanneet paljon nuorempina.

Mä olen myös ollut 16-vuotias teiniäiti ja onnellinen äiti, vaikka kaikki manaili mulle kurjaa nuoruutta, kun päätin pitää lapsen ja lapsen isä (23v tuolloin) pakeni vastuunkantoa.



Vasta 28-vuotiaana tapasin seuraavan seurustelukumppanin (olin melkein 10 vuotta "ilman", onnistuu sekin, usko tai älä), kun vastaani tuli fiksu, mukava, aikuinen mies ja saatiin yhteinen lapsi muutaman vuoden päästä ensitapaamisesta.



Nyt olen 43-vuotias kahden lapsen yksinhuoltaja, sillä viiden vuoden yhteiselon jälkeen miehelläni puhkesi vakava mielisairaus ja hänestä tuli väkivaltainen. Minun oli erottava.



Mun elämäntarinani opetus: saatat olla yksinäinen yksinhuoltaja myös vielä nelikymppisenä, mutta aiempi kysymys "rakastaako mua enää kukaan" on muuttunut muotoon "uskallanko rakastaa enää koskaan".

Millainen elämäntilanteesi muuten on?Oletko kotona lasten kanssa, vai esim. opiskeletko?Uskoisin nimittäin, että sua voisi auttaa kun pääsisit kotiympyröistä muiden aikuisten pariin, niin elämä ei olisi täysin lasten ympärillä pyörivää.Mä luulen, että se että sulla on lapset, ei aiheuta muuta kuin sen, että ne epäkypsimmät idiootit tippuu sieltä poikaystäväehdokkaista pois.Elämällä on tapana yllättää, pää-asia, ettet ryhdy epätoivoiseksi, hanki vaikka joku harrastus, oikeasti, musta on joskus tuntunut samalta.

Kirjoitin ylioppilaaksi viime keväänä, ja syksyllä aloitin kätilön opinnot, joita siis vielä monta vuotta jäljellä.

Joten sen puolesta minulla ei ole hätää, ja yritän järjestää tätä elämääni niin, että vielä saan joskus elätettyä hyvin itseni ja lapseni.

Mutta kiitos viesteistänne, nyt vaan tsemppi päälle ja miehet unholaan:)

Kesä tulee, ja mistä sitä tietää mitä se tuo tullessaan:)

ap