Omien vanhempien toimien rankka kyseenalaistaminen

Tämä asia on nyt jotenkin niin pinnassa, tulee ihan itku kun mietin, miten väärin, niin väärin, minua on lapsena kohdeltu.



Äiti haukkui isää, kertoi alakouluikäiselle sukupuolitaudit ja syrjähypyt ja holtittomat rahankäytöt ja tekemättömät kotityöt ja ilkeät anopit (=minun mummuni) ja ja. Muutkin isänpuoleiset sukulaiset tuli haukuttua. Ja heidän rahankäyttönsä, ruokavalionsa, kodinlaittamisensa, sanomisensa, kaikki. Isä kuulemma lähti toisen naisen matkaan, isä taas vannoi ja vannoo, että oli jo eronnut kun rakastui.



Isä taas meni uusiin naimisiin tunnekylmän naisen kanssa, vierailuilla kelpasin parhaiten lapsenvahdiksi ja siivoojaksi. Mitään ei saanut tehdä, kavereita ei saanut käydä (kymmenen vuoden aikana siellä kävi mun kaveri tasan YHDEN kerran), vain lasten- ja huushollinhoito olivat lukemisen ohella keinoja viettää aikaa. Isä ei viettänyt aikaa kanssani, kaljoittelu, töiden teko ja lehtien lukeminen olivat tärkeämpiä. Pesin isän luona lomilla omat pyykkini jo 8-vuotiaasta. Kotona sitten äiti naputti, kun vaatteissani oli tahroja. Isäni kertasi humalassa omia koulukiusaamiskokemuksiaan. Myöhemmin kertoili minulle, miten äitipuoli oli kaulasta roikkuen itkenyt ja rukoillut, että isä ei lähtisi hakemaan minua viikonlopuksi. Minusta isä on joskus käyttänyt sanontaa entinen lapsensa. Aikuisena älysin, että isän on noutanut minua viikonloppuvierailuille rattijuoppona... Kysyinkin siitä ihan suoraan, ja varmuus tuli: itsesääliä tihkuvalla äänensävyllä "ei hän ainoana maistissa aja, kyllä sitä muutkin". Just joo.



Viikonloput isän luona olivat välillä vaikeita. Kotiin tullessa olin väsynyt ja surullinen. Oli niin paha mieli, että jollekin piti puhua. Ja äitihän kuunteli, oikein odotti joka sanaa huuliltani silmät loistaen. Kun olin hetken verran puhunut pahaa oloani, aloitti hän isän haukkumisen. Isäs sitä ja isäs tätä. Kun pyysin lopettamaan isän haukkumisen, koska minulle tulee paha mieli, äiti tokaisi että itsepä aloitit. Siis ihan kamalaa! Koko lapsuuteni pelkäsin, jännitin, olin ahdistunut, rinnassa mustaakin mustempi painava möykky. Kenellekään ei ollut lupa puhua mitään, silloin kulissit olisivat kaatuneet. Vanhemmat luulevat vieläkin, että olin niin kiltti tyttö että en kännäillyt teininä. Eivätpä tiedä totuutta. Pelkäsin, että olisin humalassa vuodattanut sen kaiken pahan olon kavereille, ja sitten myöhemmin sitä olisi käytetty lyömäaseena minua vastaan. Eka etelänreissukin, joskus neljäs-viidesluokkalaisena, meni pipariksi. Äiti kielsi puhumasta mitään isälle, sanoi että viranomaiset ei päästä mua lentokentällä koneeseen jos isän viikonloppu kuluu reissussa. Isä taas myöhemmin kuvaili hyvin tunteikkaasti, miten hän ajoi hyvin pitkän matkan minua hakemaan, meni ovelle, soitti ovikelloa, kukaan ei tullutkaan avaamaan, hän siinä odotti ja ajoi sitten yksin kotiin ja oli NIIN ikävä.



Siis miten kypsymättömiä, omaan napaansa tuijottavia, itsekkäitä, vastuuttomia voi vanhemmat olla? Mullahan ei ollut edes kunnon murrosikää, koska ei mun vanhemmat olisi kestäneet (silloinkaan) mun tunteita. Miten osaan olla parempi vanhempi omalle aarteelleni, sillä omaa napaanihan minä(kin) tällä hetkellä tuijotan? Miten mä voin olla NYT, neljännesvuosisata vanhempien eron jälkeen, näin rikki niiden käytöksen takia?



-ap

Omat vanhempani erosivat myös ollessani n. 10-vuotia, ja vaikka meillä ei ihan noin räikeää ollut, pystyn hyvin eläytymään kirjoitukseesi.



Ensinnäkin, nauti ajastasi lapsesi kanssa ja elämästä muutenkin. Älä takerru tähän loputtomiin, vaikka se nyt pintaan pulpahtikin. Sinulla on kuitenkin oikeus tunteisiisi ja kysymyksiisi, olet osannut niitä hyvin järkevästi kuvailla ja eritellä tekstissäsi. Sydämeni vuotaa verta puolestasi ja kaikkien niiden lasten, jotka joutuvat tätä läpikäymään.



Mieti haluaisitko keskustella asiantuntijan kanssa, mutta varo samalla, ette suotta antaudu liian syvään prosessiin. Neuvoisin pysymään kaukana mm. Freudilaisen koulukunnan lääkäreistä.



Asioita voi miettiä, mutta ihan luvallinen keino on myös jättää niitä taakseen, todeta että omat vanhemmat olivat idiootteja ja jatkaa omaa elämäänsä. Suuria muutoksia/anteeksipyyntöjä/ymmärrystä tms. tuskin kannattaa lähteä hakeman, todennäköisesti repisit itseäsi vain enemmän rikki.



Vaikka lapsuudessasi on tällaisiä kurjia kokemuksia, se ei tarkoita että olisit mennyt "rikki" tai sairastunut itse. Vaikutat hyvin tasapainoiselta ja mukavalta ihmiseltä.



Toivotan hyvää kesää, auringonpaistetta ja voimia sinulle!



T. Tytär myös

Mulla äiti narsistinen ja hänen miehensä vielä enemmän.Olen tästä ongelmasta saanut kärsiä täysillä viimeiset 20v. jotka ovat yhdessä olleet.

Nyt olen toistaiseksi,ehkä jopa lopullisesti katkaissut välit heihin,koska tilanne vain pahenee...



Pelkkää syyttelyä,vähättelyä,mun lasten kautta pätemistä,kauheeta muiden ihmisten haukkumista,"oma napa paras napa"-ajattelutyyli ym.ym.



Sitten tähän narsistisuuteen(miehellä todella paha) lisätään heikko itsetunto,sairas rahanahneus joka menee aivan pimeeksi kun senttejä lasketaan joka asiassa ja raha on kaikessa AINA mukana.

Suuruudenhulluus (omaisuuttakin on)

Haukkuvat jopa toisiaan kaiken aikaa ja nälvivät,en ymmärrä kuinka se parisuhde kestää ja kestää....

Täysin sairaita ihmisiä!



En vaan jaksa enää!

Kaikista paskinta tässä on että meillä on yhteinen paritalo(minä tyhmä tähän lähdin 6v. sitten)

Olihan merkit jo silloin nähtävillä,mut meikä ajatteli positiivisesti...en kai olisi tähän saakka näinkin selvänä jaksanut?



Mun isä ollut minun koko ikäni alkoholisti,aika etäinen ollut aina,välillä pitkiä aikoja nuorena en ollut missään tekemisissä.





En viitsi tätä ruotia täällä.Jos AP haluat,tai joku muu vastaavassa tilanteessa oleva tai ollut,kirjoitella

marikasusanna@luukku.com



Ehkä auttaa jaksamaan ja ymmärtämään?? kun puhuu vastaavista asioista toisen samaa kokeneen kanssa.

Omat vanhempani erosivat erittäin riitaisasti lapsuudessani ja lapset vedettiin täysillä mukaan sotkuun. Saimme kuulla aivan liikaa yksityiskohtia ja lapsia käytettiin vuosikausia vastapuolen kiusaamiseen ja oman pahan olon purkamiseen.



Mulla nousi vanhempien ero itsellä uudestaan esiin kun sain oman lapsen. Aloin miettiä sitä miten ihmeessä he ovat voineet toimia niin itsekkäästi ja kohdella omaa lastaan niin huonosti eron aikaan? Miksi lapselle ei ole suotu oikeutta rakastaa molempia vanhempia erosta huolimatta? Miten vanhemman tunteet olivat aina lapsen tunteita tärkeämpiä? Miten lapsen tarpeet tulivat aina viimeisinä? Miksi vanhemmallani on eron varjolla edelleen oikeus pilata kaikki elämäni merkkitapahtumat häistä lapseni ristiäisiin.



Tuoreena äitinä sitä rakasti sitä omaa lastaan niin valtavasti. Samalla mietin että eikö minua rakastettukaan yhtä paljon kun vanhempani kohtelivat minua niin huonosti. Enkö ollutkaan sellaisen rakkauden arvoinen? Sen ajattelemien oli aika tuskallista.



Mulle tuli jossain vaiheessa (aikuisena) tarve "selvittää kaikki" ja saada "lopullisia vastauksia". Monien vaiheiden jälkeen tajusin että mitään lopullista ainutta totuutta ei ole. On vanhempieni kaksi erilaista kertomusta. On minun erilainen kertomus samoista tapahtumista. Jokainen niistä on totta kertojalle itselleen. Jotain tapahtumia ja asioita on unohtunut. Jotain vanhempani eivät ehkä haluakaan muistaa koska ne ovat heillekin tuskallisia.



Ei siis ole lopullista totuutta, mutta mulla on oikeus elää sovussa menneisyyden kanssa. Olen tehnyt rauhan asian (ja vanhempieni kanssa). Vanhempani toimivat senhetkisten kykyjensä ja taitojensa mukaan. Kaikkea tekoja en hyväksy, mutta ne eivät enää kuluta mun energiaa. Suuntaan voimavarani nykyisyyteen ja omaan ihanaan perheeseeni ja rakkaisiin lapsiini joita haluan kohdella hellästi ja hyvin.



Vanhempiini mulla on nykyisin ihan hyvät välit. Toiseen etäisemmät ja toiseen läheisemmät. Välillä he koittaa vanhoja temppujaan mutta yleensä tunnistan ne enkä mene niihin enää mukaan. Se että olen rauhallinen mutta jämäkkä tuntuu vieneen heiltäkin pahimmat halut ärhennellä (minulle).



Mulle koko prosessi oli jonkinlainen lopullinen henkinen irtautuminen vanhemmista, itsenäistyminen ja aikuiseksi kasvaminen. Vaikka prosessi oli rankka niin olen paljon onnellisempi kun jaksoin käydä sen läpi. Uskon nykyisin olevani myös parempi vanhempi.



Kysymyksesi ovat erittäin hyviä ja perusteltuja. Oletko harkinnut keskusteluapua ammattilaisen kanssa?



Et ole polullasi yksin! Toivotan sinulle voimia ja rohkeutta!

Tosin vanhempani erosivat vasta sitten, kun olin aikuinen. Lapsena jouduin monta vuotta kuuntelemaan heidän riitelyään ja haukkumista ja huutoa. Muistan, että 12-vuotiaana toivoin ekan kerran, että he eroaisivat ja saisin jonkinlaisen kotirauhan.



Mutta varhaislapsuuteenikin liittyy asioita, joita olen vanhempana, oman lapsen saatuani vasta alkanut ihmetellä. Olin pienestä asti hyvin paljon hoidossa muualla kuin vanhempieni luona. Olin viikkoja tädin perheen luona tai äidin tädin luona loma-aikaan. Muistan, että koin pienenä koti-ikävää, mutta äidilläni oli tapana sanoa, että lapset sopeutuvat hyvin.



Omaa lastani en kuitenkaan ole pystynyt pakottamaan yökylään saati että olisin vienyt hänet viikoiksi jonnekin muualle.



Jouduin myös kulkemaan kaupungilla pitkiä matkoja yksin kuusivuotiaasta asti.



Minullakin on vanhat vanhemmat, mutta en halua enkä pysty selvittelemään heidän kanssaan mitään. Äidilläni on hyvin voimakas puolustautumismekanismi. Jos hänen tekojaan kyseenalaistaa, hän alkaa suhtautua hyökkäävästi tai alkaa itkeä. Isä puolestaan ei muista asioita enää kunnolla.



Joten en halua enkä jaksa selvitellä vanhempieni kanssa mitään. Uskon, että he toimivat niin hyvin kuin osasivat, vaikka minusta ihan päin seiniä. Minkäs sille enää voi.

Mun vanhemmat ovat eronneet vasta nyt kun olen aikuinen, mutta koko lapsuuteni ajan kuulin juuri tuollaista toisen mustamaalaamista ja jouduin kuuntelemaan ja kantamaan enemmän vastuuta kuin lapsen kuuluisi.



Joku aikaisempi sanoi hyvin, että älä mene siihen liian syvälle, jätä asia taaksesi. Sinä et lapsena voinut sille mitään ja nyt aikuisena sinun ei kannata liian paljon märehtiä asiaa, ettei se vie voimiasi lapsiperheen rankassa arjessa. Tiedän, että anteeksi antaminen on vaikeaa, joten en sano siitä mitään. Sen sijaan sanon, että kannattaa tehdä rauha oman päänsä ja historiansa kanssa.



Ihmisille sattuu pahoja asioita ilman että he voivat vaikuttaa niihin mitenkään, lapsille erityisesti. Asia kannattaa käsitellä omassa päässään ja puhua ammattiauttajalle. Sitten sen asian kanssa kannattaa tehdä rauha.



Tärkeintä on tunnistaa mitä omat vanhemmat tekivät ja omassa elämässään yrittää kaikin tavoin välttää samoja virheitä. Sukupolvelta toiselle siirtyvän pahan olon ketjun voi rikkoa omalla kohdallaan. Niin tein itsekin. Tajusin sukulaisten ja saman kyläläisten puheiden perusteella että sama kierre oli jatkunut jo isovanhempieni ja iso-isovanhempieni kodissa. Itse aion tehdä kaikkeni, ettei se jatku omassa kodissani.



Olen tekemisissä vanhempieni kanssa, mutta kuten tässä ketjussa joku muukin, niin en mene enää heidän temppuihinsa mukaan. En suostu keskustelemaan joistain asioista. Lisäksi vahdin omaa tilaani tarkemmin ja osaan sanoa EI.

Tosin omat vanhempani erosivat jo kun olin 1-vuotias enkä lopulta juurikaan isääni tavannut. Isän puolen sukulaisia kyllä ja koko tilanne oli hirveän outo ja "mystinen". Salailua kaikin puolin jne. Jonkinlaista mustamaalausta myös. Nyt aikuisena isäni haluaa tutustuaminuun ja "korvata kaiken", mutta en kykene siihen. Ja olen myös saanut huomata, että isälläni ei todellakaan ole mielenterveys ihan kunnossa... Äidilleni olen osaltaan katkera myös.



AP, oletko lukenut LAURA HONKASALOn EROPAPERIT?



Suosittelen lämpimästi. Moni kirjan lukenut pitää sitä huonona, koska se on niin epäuskottava. Omasta näkökulmastani se jos jokin on uskottava ja kuvaa monia todellisia kohtaloita 70-luvun eroperheissä.

mutta pitää osata päästää irti ja antaa vanhojen asioiden olla.

mutta ap mulla on aivan vastaavia kokemuksia. On luonnollista että mietit, ja haluat selvittää mikä kokemastasi vastaa todellisuutta, ja on sinun todellisuutesi mukaan totta ja mikä taas vanhempien/muistojen/mielikuvien luomaa vääristymää. Itse menin lapsen synnyttyä perheasian neuvottelukeskuksen ihmisen kanssa puhumaan, hän oli viisas ja "peilasi" mulle koko mun tarinan; kun kerroin kokemuksistani, hän ilmaisi vihaansa siitä kuinka väärin joku kohtelu minua kohtaan on ollut, itse olin pitänyt sitä ihan normaalina tapana, yms. Kävin siis ikäänkuin rakentamassa suhdetta itseeni, todellisuuteen, menneisyyteen uudestaan, koska se oli tääynnä vääristymiä, jotka haittasivat niin parisuhdettani, itsetuntoani, äitiyttäni kuin suhdetta muihin ihmisiin.

Olen saanut apua myös ensin tommy helsstenin kirjoita- ne vääntävät rautalangasta näitä asioita ja nyt myöhemmin liisa kentinkangas-järvisen kirjoista, etenkin kirjasta hyvä itsetunto. ON hienoa ja todella tärkeää käydä läpi uo asiat- jos et käy, jotain niistä siirtyy lapsellesi, jos taas jaksat käydä ne, saat itsekin uuden elämän. MInun vanhempani ovat edelleen samassa suossa ja myös minä mietin vuosien varrella kumpi heistä on se valehteleva narsisti, -nyt taidan tieää- ja olen sanonut etten kuuntele heidän alhaisia puheitaan enää koskaan. Tunnen voivani hyvin, elämäni on tasapainossa, samoin lapset. Vnahempieni kanssa olen tekemisissä ja kaikki sujuu ok, kun sitä kuonaa alkaa tullu, kieltäydyn vastaanottamasta ja jos ei mene perille, lähdemme pois.

JOstain luin, et ihminen joka ei saa kasvaa itsekseen normaalisti murrosiässä, saa uuden mahdollisuuden 35+ ikäisenä. Ja näin todellakin on. Katkeroitua ei missään nimessä kannata, vaan onnitella itseään siitä kuinka hurjan tien on selvinnyt- ja siitähän saa kaupanpäälle paljon viisautta ja sydämen sivistystä.

jokainen alkaa pohtia ja kyseenalaistaa viimeistään keski-iässä.

Olemme käyneet sisarusten kanssa pitkiä puheluita läpi ja miettineet lapsuuskotiamme. Asumme kaikki eri paikkakunnilla, joten emme tapaa kuin harvoin. Vanhempien suhtautuminen meihin lapsiin on ollut epäreilua. Kärsimme siskon kanssa siitä, kun nuorempi veli nostettiin jaulustalle, koska hän oli kauan toivottu poika. Pojalta sallittiin huonoa käytöstä ja kiusaamista meitä kohtaan.

Mahtuu elämäämme paljon muutakin, mutta siitä saisi kirjoitettua kirjan. Olimme jossain mielessä ns. malliperhe, mutta seinien sisällä elämä olikin jotain muuta. Ei kuitenkaan alkoholiongelmaa tai väkivaltaa (paitsi tukistelua ja selkäsaunaa joskus, mikä on nykyisin kiellettyä, onneksi)

Kun olemme käyneet sisarusten kanssa näitä tuntoja läpi, on olo keventynyt. Harmi, ettei silloin lapsuus-tai nuoruusvuosina ollut kykyä jakaa näitä ajatuksia. Parempi kuitenkin nyt, ettei lainkaan.

Vanhempien kanssa on turha puhua, sillä he ovat toimineet kykynsä mukaan olosuhteissa, jotka silloin vallitsivat. Mikäli ottaisi asiat esiin, tulisi torjunta, vähättelyä ja kyseenalaistusta.

Eivät he kokeneet tilanteita siten kuin me lapset.

Yleensäkään omia vanhempia ei voi käyttää terapeuttina, ei myöskään puolisoa.

Ammattilaiset ovat sitä varten ja meidän tapauksessa juuri me sisarukset, sillä kukaan toinen ei ole elänyt samaa kuin me. Toki vertaistukea saattaa löytyä yllättäviltäkin tahoilta.

Tärkeintä on ,että saa puitua läpi elämänsä kulkua ja yrittää välttää omien lasten kohdalla sitä, mikä satutti itseä.

Ainakin minulla oli joku turvattomuus, jopa rakkauden puute päällimmäisenä. On helpompi elää nyt, kun osaa nimetä tunteet, joita ennen vain ihmetteli yleisenä vaikeana olona.

kodistaan, eli miten ollaan yhdessä, mitä avioliitto on, millaisia miehet, miten lasten kanssa ollaan, ja miten erimielisyydet ratkaistaan, etc.Kun sitten yritetään summata molemmista perheistä nämä ainekset,ni eihän se mitenkään aina voi onnistua. Miehillä on ihan eri odotukset ja käsitykset asioista, kukaan ei ole paha, huono etc, alkuaan, vaan kaikki kestää sen mitä kestää. Yleensä molemmissa on vikaa, eikä voida niputtaa kaikkea esim sanan narsisti alle. Mieti itse omaa elämääsi, miten välttää ikävät kokemukset sun perheessä, miten olla hyvä vaimo ja äiti. Sun aloituksen olis voinut kirjoittaa varmaan puolet kaikista ihmisistä, niin yleistä tollanen on. Käännä sivua sun elämässä, ja paneudu johonkin palkitsevampaan, ei kannatta tuhlata energiaa vanhoihin asioihin.

Tästä tekee jotenkin niin hankalaa se, että vanhempani eivät silti ole idiootteja... Molempien kanssa olen yhä tekemisissä, molemmat käyvät meillä kylässä (eri aikaan, luonnollisesti...)



Äiti järjesti lapsuudessani kaikkea kivaa, niitä ulkomaanlomia ja muuta, tuki mitä ikinä halusinkaan harrastaa ja hommasi välineet, kotona ovet oli auki kavereiden tulla, äiti otti parasta ystävääni jopa ulkomaanmatkoille ja kylpyläreissuille yms mukaan, sain kivoja vaatteita, koulunkäyntiini panostettiin, äiti jaksoi lukea iltasatuja joka ilta, joka aamu hän keitti ihanan makuista kaakaota oikeasta vahvasta kaakaosta, kasvuiässä särkeviä jäseniäni hän jaksoi hieroa vaikka kuinka kauan, hänellä ei ollut vaihtuvia miesystäviä eikä hän elänyt uutta nuoruutta baareissa eli kyllä hän tosissaan välitti minusta ja monessa asiassa myös hyvinvoinnistani. Nyt aikuisella iällä, kun on tullut muiden asioiden suhteen todella pahoja itsestä riippumattomia vaikeuksia, äiti on ollut se joka on auttanut minut ja perheeni niistä läpi. Kuunnellut, ymmärtänyt, todella miettinyt tilannettamme, neuvonut parhaansa mukaan, antanut todella paljon käytännön apua. Kun tilanne on ollut oikein paha, hän on ollut parempi keskustelukumppani asioiden hoitamiseksi kuin mieheni! Mieheni kun on elänyt varsin suojattua elämää, ja siksi joidenkin asioiden suhteen hänellä on ruusunpunaiset silmälasit. Lapselleni äitini on rakas ja höpsöttelevä mummu, joka välillä huomaa minua paremmin, mitä vielä puhumattomalla taaperolla on mielessään ja keksii loputtomasti lasta ilahduttavaa mukavaa tekemistä. Toisaalta taas, äitini hän sai ihan mahdottoman hepulin, ei ollut kykeneväinen keskusteluun, huusi vain omia näkökantojaan tai vain paniikkihuutoa, kun ilmoitin, että hän ei saa puhua isästäni lapseni kanssa muuta kuin että he olivat kauan, kauan sitten naimisissa ja erosivat (tiedän, että se muu puhuminen olisi haukkumista). Äitini ivasi ja pilkkasi minua kovasti kun sanoin, että minun tehtäväni lapseni äitinä on suojella lasta. Tilanne oli tosi outo, ihan kuin äitini olisi halunnut saada lapsenmi puolelleen, jotta lapseni ei ainakaan olisi isäni puolella... Itse olen päättänyt, että jos kerrankin kuulen äitini puhuneen isästäni jotakin negatiivista lapselle, mummun ja lapsen kahdenkeskiset hetket päättyvät siihen ja he tapaavat vain kun minä tai mieheni olemme mukana. Lapsen ei tarvitse puolia valita eikä kärsiä vuosikymmenten takaisien asioiden takia.



Ne äidin isästä ja hänen suvustaan kertomat jutut olivat noita "itsepä aloitit" -juttuja lukuunottamatta lähinnä suutuspäissä tms. puuskahdettuja yksittäisiä asioita. Minulle ne vain jäivät mieleen ikuisiksi ajoiksi.



Äitini kertoman mukaan isä piinasi häntä eron jälkeen, vaikka isä olikin se joka lähti. Isä kuulemma soitteli loppumattomia puheluita, pölli ulkovarastosta tavaroita, tarkkaili meidän elämää mm. ajelemalla meidän kodin kulmilla ja ulotti nuo soittelunsa yms. myös äidin sukulaisiin ja ystäviin, minun hoitajiini ja opettajiini, ystävieni vanhempiin, äidin ystäviin, äidin työkavereihin jne. jne. (siis ihan sairasta touhua, jos näin on ollut). Yhdeltä sukulaiselta olen kysynyt, oliko näin, ja häntä ei oltu häiritty. Mietinkin, kysyisinkö vielä parilta muulta, että miten oli, minun täytyy nyt saada tietää. Toisaalta voin kyllä uskoa tuon. Pieni sisarukseni joskus aikoinaan kertoi, miten hän ja isä olivat ajelleet ihan varta vasten appivanhempieni kodin liepeillä isämme mukaan "paikkoja katselemassa". Äitini piti kulissien pystyssä oloa erittäin tärkeänä, en tiedä johtuiko tuo siitä että isä ei saisi mitään todellista syytä aloittaa uudelleen huoltajuusprosessia tms., vaiko oliko muuten vain tärkeää antaa vain ja ainoastaan hyvä vaikutelma.



Isäni on yleensä itsekeskeinen ja lapsellinen. Kun olin teini-iässä, minulta olisi pitänyt herua hänelle sympatiaa, kun hän raukka joutuu maksamaan elatusmaksuja. Teini-iässä ollessani hän muisti syntymäpäiväni vasta kahden viikon kuluttua, aikuisena ollessani sain alkoholihuuruisen marttyyripuhelin isältäni, kun en hänen syntymäpäivänään ollut soittanut ja onnitellut häntä vielä puoleen päivään mennessä! Arkipäivänä, minä työssä käyvä ihminen! Kun isäni onnitteli lapseni syntymästä, hän puhui vain itsestään. Kun mieheni ja minä rakensimme taloa, hän ei auttanut yhtään, ei siis yhtään, edes yhtä naulaa lyönyt tai yhtä roskaa nostanut jätesäkkiin, vaikka aikaa olisi ollut. Maalaamaan olisi tullut, jos olisin maksanut hänelle siitä palkkaa (!!!) Lisäksi hän pahoitti vaikeasti niiden sukulaisten mielen, jotka oikeasti auttoivat meitä. Äitiäni isä on syytellyt kautta rantain pariin kertaan mielenterveysongelmaiseksi.



Mielestäni tässä on kaksi vaihtoehtoa.

a) äitini on katkeroitunut isäni lähdöstä ja päättänyt kostaa hankaloittamalla lapsen välejä niin ex-mieheen kuin ex-sukuunkin (ajattelematta, että ne ihmiset ovat yhä minun isäni ja sukulaisiani). Äitini on hyvin dominoiva, erittäin pitkävihainen ja pahasti katkeroitunut. Uskoo ensimmäisenä ihmisistä ja asioista pahaa, vaikka minusta asetelma olisi ihan neutraali tai jopa positiivinen.

b) isäni on todella piinannut äitiä vuosikausia, ja äitini on lipsautellut nuo asiat isästä tilanteeseen väsyneenä voimattoman raivon vallassa.



Äitini kanssa olen keskustellut pintapuolisesti tilanteesta. Hän ei edes muistanut noita "itsepä aloitit" -keskusteluja, mutta kun kerroin nyt aikuisena niistä, hän sanoi että olipas hän käyttäytynyt kamalasti tms. Yleiselläkin tasolla keskustelimme, ja kerroin, että tuo eron jälkeinen aika oli lapsen rikki repimistä. Sen hän itsekin sanoi, mutta siihen sävyyn, että tuo kaikki johtuisi isästäni, tuosta katalaste ketaleesta.



Jotenkin tuntuu, että minun täytyisi saada tietää, ovatko vanhempani lintuja vai kaloja. Tuntuu siltä, että se vaikuttaisi siihen mitä minä olen (vaikka järki taas sanoo, että näinhän asia ei ole). Tai ehkä se vaikuttaisi siihen, että voisin pää pystyssä tavata sukulaisiani. Nuo kaikki ristiriidat ovat vaikuttaneet siihen, että olen tavallaan menettänyt sekä isäni että äitini puoleiset sukulaiset. Eroriidat olivat niin repiviä, että molemmat suvut ajautuivat mukaan ja poteroihin, ja tämän seurauksena lapsena isän sukulaisten luona vierallessani tunsin olevani ensisijaisesti äitini lapsi, ja päinvastoin äidin sukulaisten luona, joten välini sukuihin jäivät varsin etäisiksi.



Parikymppisenä äitini maksoi minulle jakson terapiaa näiden asioiden takia. Harmi vaan, että terapeutti ei ollut täysin ammattilainen, käynnit olivat jotenkin jäsentymättömiä ja päämäärättömiä. Sen kuitenkin muistan, että hän sanoi että kirjojen lukemisen tuottamat mielikuvat ovat aivoille "totta" ja muokkaavat aivoja. Luin lapsena erittäin paljon, jopa 4 kirjaa päivässä. Se oli minun pakokeinoni tilanteestani. Lukemissani kirjoissa oli onnellisia perheitä ja onnellisia loppuja, tai vähintään älykäs ja mukava päähenkilö, joka lopulta selvisi vaikka minkälaisista vaikeuksista. Uskon, että tuo lukeminen oli pelastukseni, ja on ehkä muokannut minusta minut enemmän kuin vanhempieni kasvatus.



Mutta jotain tässä nyt tarvisi tehdä. Kiitos teille vastauksistanne, ne lämmittävät kovasti mieltäni.

kodistaan, eli miten ollaan yhdessä, mitä avioliitto on, millaisia miehet, miten lasten kanssa ollaan, ja miten erimielisyydet ratkaistaan, etc.Kun sitten yritetään summata molemmista perheistä nämä ainekset,ni eihän se mitenkään aina voi onnistua. Miehillä on ihan eri odotukset ja käsitykset asioista, kukaan ei ole paha, huono etc, alkuaan, vaan kaikki kestää sen mitä kestää. Yleensä molemmissa on vikaa, eikä voida niputtaa kaikkea esim sanan narsisti alle. Mieti itse omaa elämääsi, miten välttää ikävät kokemukset sun perheessä, miten olla hyvä vaimo ja äiti. Sun aloituksen olis voinut kirjoittaa varmaan puolet kaikista ihmisistä, niin yleistä tollanen on. Käännä sivua sun elämässä, ja paneudu johonkin palkitsevampaan, ei kannatta tuhlata energiaa vanhoihin asioihin.

on sitten täysin eri asia se että ongelmia syntyy kun jokainen tuo omaan parisuhteeseen omat lapsuudenkotinsa jutut kuin se että kasvaa perheessä jossa ei ole mitään mahdollisuuksia löytää minuuttaan kun vanhempien häiriöt vievät kaiken tilan. Ap puhui tällaisesta vaurioituneesta lapsuudesta eikä mistään parisuhdeongelmista. On aivan törkeää sanoa että jätäpä ne vanhat moskat jo, kun ihminen on raknetunut siitä moskasta. ja tarvitsee paljon työtä ja apua löytääkseen itsensä sieltä keskeltä. Että voisi edes aloittaa sen oman elämänsä. Ja kuule kyllä niitä narisisteja ihan oikeasti on; minä olen kasvanut sellaisen lapsena ja varmaan ap;kin. Ja vaikka kuinka kauniisti olen yriottänyt elämässäni ahkeroida ja hymyillä, vasta lähes nelikymppisenä olen eheytynyt niin paljon että voin vihdoin aloittaa sen oman elämäni. Pidä viisastelut omana tietonasi kun et ollenkaan tiedä mistä on edes kyse.

tosin he voivat sitten olla kanssa puolueellisia. Toinen juttu on että lue noita kirjoja mitä suosittelin, varsinkin alkoholistiperheessä kasvaneelle nuo Tommy Hellsten-kirjat avaa aika paljon. Siis hänen alkuaikojen kirjat, ne tietäjä-opukset menee jo muihin sfääreihin.

Ja jos vain löydät hyvän terapeutin- siitä on paljon hyötyä: hänen kanssaan voit käydä tuon lapsuuden läpi. Älä ollenkaan vähättele tunteitasi, sun sisällä voi olla vaikka kuinka paljon taakkoja joita et edes itse tiedä, koska vanhepasi ovat todellakin olleet ö-luokkaa sun suhteen. (niinkuin munkin) ja sehän se on- munkin vanhemmat on ihan tavallisia, mukavia ihmisiä, hyviä isovanhempia tänä päivänä- mutta silti se pimeä puoli on olemassa- ja kasvanut sun sisään. Se ei unohtamalla poistu. Taudin kuvaan kuuluu juuri se että hyvinä päivinä ei mitään pahaa ole ollutkaan- ja juuri se hämärryttää todellisuuden, laittaa elämään häpeässä, valheessa, epävarmuudessä- kun omat havainnot, tunteet, kokemukset pitää peittää ja ne vähätellään. Sitten ei enää luota itseensä ja omiin havaintoihinsa ja tunteisiinsa. Siinä se tragedia juuri on.

nyt molemmat jo opiskelemassa, olen paljon pohtinut miten heihin on vaikuttanut ero ja se että en ole voinut puhua koskaan heille isästään koska minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa hänestä.



Luin tuon Honkasalon kirjan ja itkin alusta loppuun, tyttäreni luki kirjan myös ja kysyin että eihän teillä toivottavasti ollut noin kauheeaa kun me isän kanssa erottiin, tytär vastasi ei noin kauheaa ole voinut olla

kenelläkään.



Minusta tuntuu että meni vuosia että olin todella huono vanhempi, on paljon asioita joita lasten nuoruudessa on tapahtunut, joita en edes muista vaikka olen elänyt sitä samaa. Omissa tunteissa ja arjessa vaan oli niin paljon kestettävää että se mitä elämältä eniten halusi eli antaa hyvän pohjan lapsilleen kasvaa, epäonnistui.

AP, oletko lukenut LAURA HONKASALOn EROPAPERIT?

Suosittelen lämpimästi. Moni kirjan lukenut pitää sitä huonona, koska se on niin epäuskottava. Omasta näkökulmastani se jos jokin on uskottava ja kuvaa monia todellisia kohtaloita 70-luvun eroperheissä.

Itse luin sen kyyneleet silmissä. Mielestäni tosi hyvä kirja ja liittyy juuri tähän aiheeseen.