Muutto ahdistaa

Helpompi se on musta nyt kuin kouluiässä, ja joutuuhan ihmiset koululaistenkin kanssa muuttamaan, ei se ole ylitsepääsemätöntä.



Miksi muutatte? Joku asiahan teidät vetää toiselle paikkakunnalle.

ja ahdistavia, viimeiset pari muuttoa menneet niin pieleen että en enää seuraavalta kodilta uskalla paljonkaan mitään positiivista odottaa. tiedän tuon tunteen, että jos nyt vain voisi perua niin..vieläkin haikailen yhteen asuntoon takaisin, ainut paikka joka tuntui kodilta mutta enää ei ole paluuta.



toisaalta lapsesi on vielä pieni, olisi varmaan isompi juttu jos olisi jo koulussa ja siellä vakiintuneet kaverit ja opettaja ja sitten ne kaikki vaihtuu. etkö itse haluaisi lähteä sinne uudelle paikkakunnnalle vai ahdistaako pelkästään lapsen takia?

Muutetaan oikeastaan vaan sen takia että löydettiin omakotitalo joka haluttiin ostaa, ei tästä oikeasti ole välimatkaa kuin 30 km. Ja alusta asti tämä oli haluttu ja harkittu muutto, mutta jostain syystä nyt on tullut todella kamala ahdistus päälle, tilanne tuntuu jotenkin todella yltsepääsemättömältä.



-ap-

ja ahdistavia, viimeiset pari muuttoa menneet niin pieleen että en enää seuraavalta kodilta uskalla paljonkaan mitään positiivista odottaa. tiedän tuon tunteen, että jos nyt vain voisi perua niin..vieläkin haikailen yhteen asuntoon takaisin, ainut paikka joka tuntui kodilta mutta enää ei ole paluuta. toisaalta lapsesi on vielä pieni, olisi varmaan isompi juttu jos olisi jo koulussa ja siellä vakiintuneet kaverit ja opettaja ja sitten ne kaikki vaihtuu. etkö itse haluaisi lähteä sinne uudelle paikkakunnnalle vai ahdistaako pelkästään lapsen takia?

Oikeastaan olen pelkästään ahdistunut lapsen vuoksi, harmittaa kovasti hänen puolestaan. Tiedän että hän varmasti löytää uusia ja voihan uusikin naapurosto olla kiva, mutta en nyt vaan pääse yli tästä tunteesta.

-ap-

alle kouluikäinen lapsi ei muutaman vuoden kuluttua muista mitään edellisestä asuinpaikastaan!

turha pistää ahdistustasi lapsen piikkiin!

Hei tiedätkö aivan samat fiilikset mulla.



Olen vuosia haikaillut pois ja nyt kun muutto lähenee, siis vihdoinkin toiveeni toteutuu niin ahdistaa hirveesti. En saa unta iltaisin kun mietin pitäisikö perua kaiken. En voi kästittää mitä mun päässä liikkuu ja miks? :D. Ihan itku meinaa tulla välillä. Saan ryhdistäytyä monta kertaa päivässä koska tiedän että haluan muuttaa mutta yht´äkkiä kaikki vaan tuntuu pelottavalta ja vaikealta.



Olen sellainen ihminen joka arvostaa hirveesti kaikkea mitä on tuttua ja turvallista, niin kait se on se kun pitää tavallaan aloittaa alusta ja kaikki on taas uutta. Mutta "hyvä" että on muita joilla samoja ajatuksia.

perheemme (silloin vielä 2-lapsinen) muutti kuusi vuotta sitten 500 km:n päähän töiden perässä paikkakunnalle, jolta emme tunteneet yhtään ketään. Kaikki lastemme isovanhemmat jäivät vanhalle kotipaikkakunnalle, samoin suuri osa ystävistä ja sukulaisista.



Olin aivan karmeassa kriisissä puoli vuotta muuton jälkeen. Itkin ja kaduin muuttoamme ja ikävöin vanhaan kotiimme joka päivä. Sitten vähitellen lapset saivat ystäviä, me vanhemmat tutustuimme ihmisiin ja sopeuduimme, jos näin voi sanoa. En sano, että vieläkään olen kotiutunut, en tiedä, tunnenko tätä paikkakuntaa koskaan omaksi kotipaikkakunnakseni. Juureni ovat erittäin vahvasti muualla.



Vanhimmat lapsemme ovat kouluikäisiä ja se täällä syntynyt "natiivi" nelivuotias. Isot lapset eivät missään nimessä enää muuttaisi takaisin vanhalle paikkakunnalle eikä myöskään mieheni. Itse kyllä kaipaan edelleen takaisin aika ajoin ja jos saisin nyt valita uudelleen, en ehkä lähtisi enää. Mutta, kuten sanottu, olen sopeutunut kutakuinkin. Jatkuu se elämä täälläkin. Tärkeintähän loppujen lopuksi on, että olemme kaikki yhdessä, perheenä.

tavaramäärät kauhiat ja oon yksinhuoltajana nyt:(((

en tiedä miten selviin,antasko vaa mennä miten menee...

olen kantanut roskiin tavaraa,kirppareille aion viedä jne.mutta tuntuu että miten saan kaiken uuteen kämppään... muuttoauto on tiedossa,muuta ei sit olekkaan .

plääh.

ei jaksa.on mulla 3 viikkoo aikaa pakata:

Meidän muutosta alkaa olla vuosi ja nyt vasta alan pikkuhiljaa kotiutua :)

ja se tuntuu jotenkin joka kerta yhtä ällöttävältä. Pakata kaikki, siivota ja miettiä. Onneksi tämä seuraava on oma, saa sitten rauhassa asutaa.



Oletko kysynyt lapseltasi, mitä hän ajattelee muutossa? Mutta lapset on sopeutuvaisia. Toivotan onnea muuttoonne, eiköhän se hyvin mene.