Miksi Suomessa on niin väärin sanoa itsestään mitään positiivista?

nyt vaan on uteliaitten ja pirun kateellisten nurkkakuntaisten pikkusielujen maa.

Nuorempi sukupolvi on toki avarakatseisempi ja matkustellut tms. joten tilanne muuttunee jossain vaiheessa.

Periluterilainen harmaus ja työnteon tärkeys on toistaiseksi kuitenkin vielä vallalla.

Kerran sanoin erään ex-poikaystäväni kuullen olevani hyvä jossain, ja hän pillastui aivan totaalisesti. Oli kuulemma kotona opetettu, että omaa häntää ei saa nostaa. Kyllä meillä ainakin opetettiin, että omista saavutuksista pitää ja saa olla ylpeä, ja on hyvä oppia tunnistamaan omat vahvuudet ja heikkoudet. Toki joillain itsevarmuus heittää pahasti yli, mutta minusta ainakin on hienoa seurata esim. työelämässä ihmisiä, jotka osaavat hyödyntää omia hyviä ominaisuuksiaan ja jotka ovat ylpeitä omasta työstään ja ammattitaidostaan.

Suomessa vaan on yleensa niin, että ne jotka oikeasti ovat, eivät ilmaise sitä mitenkään.

Ne taas, jotka sanovat olevansa, eivät sitten oikeasti olekaan.

Suomalainen ei usko ennenkuin näkee.

no missä tilanteissa pitää erikseen ihmisille kertoa, että on kaunis tai älykäs? Jos joku valittelee, että jäi juuri rekan alle ja naama on vähän lytyssä, niin Hyvä itsetunto- kirjan lukenut av- mamma iloisesti toteaa, että hänpä on kulmakunnan ruusu!