Miehen käyttäytyminen

Valitan. Se on ainoa viisas ratkaisu jos miehesi ei suostu menemään vihanhallintakurssille tai pariterapiaan. Älä odota lyöntiin asti. Jos mies heittelee jo tavaroita ei kynnys lyödä ole kovinkaan korkea. Entiseni oli samanlainen ja tulihan se lyönti sieltä lopulta. Säälin miehen nykyistä naisystävää, jolle karvas totuus paljastuu viimeistään siinä vaiheessa kun saavat vauvan.

Ei tuo nyt mun korvaan kuulosta kauhealta, mutta täytyy sanoa, että sun asennettasi en ymmärrä. Sen sijaan että tukisit miestäsi ja hyväksyisit hänet, sä asettaudut häntä vastaan. Sanoisin että tuota menoa teille tulee ero, eikä syypää todellakaan ole yksin miehesi, kuten sinä tunnut kuvittelevan.



Mainittakoon, että itse olen nainen enkä hyväksy väkivaltaa.

Aina tilanteen jälkeen pyytää anteeksi ja on pahoillaan ja sanoo ettei tajua mikä häneen meni, mutta mä olen jotenkin kyllästynyt antamaan anteeksi

No nimenomaan, tässä se avain. Siis siihen, että miehen käytös voi jatkua. Sinä annat aina anteeksi.

Eipä siinä, hyvähän se niin, ja varmasti mies on pahoillaan. Mutta olen nyt omalle lapselleni yrittänyt opettaa, että anteeksi pyytäminen EI tarkoita sitä, että voi toistuvasti tehdä jotain pöllöä ja sitten vaan pyytää anteeksi. Silloinhan se ei merkitse mitään! Vaan anteeksi pyynnön pitää tarkoittaa sitä, että ymmärtää vääryyden ja haluaa toimia jatkossa toisin.

Nyt teillä toistuu sama kaava uudelleen ja uudelleen. Mies perseilee, katuu, pyytää anteeksi (varmaan vilpittömästi kyllä), sinä annat ja kaikki on taas ok. Kunnes kaava toistuu.

En tiedä, ei kai oikea ohje olisi sekään, että älä anna jatkossa anteeksi, mutta jotain pitäisi tapahtua niin, että mies tajuaa, että asia ei vain voi toistua!

Tsemppiä, en tosiaan halua teille eroa ehdottaa saati haukkua teitä, hienoa että haluat toisenlaista lähestymistapaa tähän kuin sen helpon, joka siis ero on. :)

Mies ei suostunut menemään terapiaan. Minä en häntä pelännyt mutta hän yritti hallita meitä muita sanattomilla viesteillä ja antoi ymmärtää että on meidän vikamme että hän suuttuu.

Oli myös marttyyri ja luovutti heti jos ei onnistunut, hajotti tavaroita ja lähti ovet paukkuen ulos.

Onnea vaan nyxä, sait aarteen.

Aina tilanteen jälkeen pyytää anteeksi ja on pahoillaan ja sanoo ettei tajua mikä häneen meni, mutta mä olen jotenkin kyllästynyt antamaan anteeksi

No nimenomaan, tässä se avain. Siis siihen, että miehen käytös voi jatkua. Sinä annat aina anteeksi.

Eipä siinä, hyvähän se niin, ja varmasti mies on pahoillaan. Mutta olen nyt omalle lapselleni yrittänyt opettaa, että anteeksi pyytäminen EI tarkoita sitä, että voi toistuvasti tehdä jotain pöllöä ja sitten vaan pyytää anteeksi. Silloinhan se ei merkitse mitään! Vaan anteeksi pyynnön pitää tarkoittaa sitä, että ymmärtää vääryyden ja haluaa toimia jatkossa toisin.

Nyt teillä toistuu sama kaava uudelleen ja uudelleen. Mies perseilee, katuu, pyytää anteeksi (varmaan vilpittömästi kyllä), sinä annat ja kaikki on taas ok. Kunnes kaava toistuu.

En tiedä, ei kai oikea ohje olisi sekään, että älä anna jatkossa anteeksi, mutta jotain pitäisi tapahtua niin, että mies tajuaa, että asia ei vain voi toistua!

Tsemppiä, en tosiaan halua teille eroa ehdottaa saati haukkua teitä, hienoa että haluat toisenlaista lähestymistapaa tähän kuin sen helpon, joka siis ero on. :)

Todellakin haluaisin löytää sen paremman tien kuin ero. Lapsen isä on kaikesta huolimatta hyvä isä, sillon tällön tulee näitä poikkeuksia. Kyllä hän rakastaa lastaan, leikkii todella paljon ja aina töistään tullessaan nappaa lapsensa samantien syliin ja rupee touhuilemaan kaikennäköstä. Pusuttelee sun muuta, mutta lohduttaminen on pahasti kateissa. Hän ei oikein kestä sitä itkua mikä lapsesta tulee ja luulen että hänen ajatusmaailmansa on sellaista luokkaa että lapsen itku pitäisi samantien loppua kun lapsen ottaa syliin vaikka se ei aina mene niin.

Tottakai mussakin on vikaa kun annan anteeksi, mut taidan olla sen verran sinisilmäinen että uskon liikaa siihen että mies muuttuu. Ja vilpittömästi hän anteeksi pyytää, monet kerrat ollaan itketty asian takia yhdessä. Mies ei yleensä itke, peittää tunteensa todella hyvin, mutta tämä asia koskettaa häntä todella paljon ja kun siitä puhe yltyy melkein riitaan asti niin kyllä siinä vaiheessa tulee miehellekkin kyyneleet silmiin vaikka yrittää niitä kovasti peitellä.

Olen sanonut siitä miehelle, että en mä jaksa aina antaa anteeks sulle sun törppöilyä ja kuulemma tietää sen, mutta sitten mä kuitenkin annan anteeksi, en jaksais riidoissakaan olla. :l Pitäis varmaan joku kerta vaan lähteä tuollaisen jälkeen vauvan kanssa vaikka vanhemmilleni yöksi tai muuta vastaavaa. Jättää mies kotiin selvittämään ajatuksiaan.

Ja ensimmäiselle vastaajalle, olen pahoillani että kumppanisi oli sellainen ja ymmärrän täysin kantasi, mutta mä olen ehkä sitten törppö tai muuta, luotan silti mieheni sanaan sen suhteen että hän ei koskaan koskisi minuun tai lapseemme. Kiitän kuitenkin kommentistasi!

Ei tuo nyt mun korvaan kuulosta kauhealta, mutta täytyy sanoa, että sun asennettasi en ymmärrä. Sen sijaan että tukisit miestäsi ja hyväksyisit hänet, sä asettaudut häntä vastaan. Sanoisin että tuota menoa teille tulee ero, eikä syypää todellakaan ole yksin miehesi, kuten sinä tunnut kuvittelevan.

Mainittakoon, että itse olen nainen enkä hyväksy väkivaltaa.

Selvennätkö miten minä olen syypää tähän? Miksi minun pitäisi hyväksyä se että mies saa paiskoa tavaroita kun se voi olla vaarallista? Tai että "riehuu" lapsen edessä, sekin pitäisi hyväksyä? Enkä tarkoita tätä kommenttia millään pahalla, arvostan jokaisen kommnetteja. Haluaisin vaan selvennyksen? Kiitos.

Ei tuo nyt mun korvaan kuulosta kauhealta, mutta täytyy sanoa, että sun asennettasi en ymmärrä. Sen sijaan että tukisit miestäsi ja hyväksyisit hänet, sä asettaudut häntä vastaan. Sanoisin että tuota menoa teille tulee ero, eikä syypää todellakaan ole yksin miehesi, kuten sinä tunnut kuvittelevan.

Mainittakoon, että itse olen nainen enkä hyväksy väkivaltaa.

Ensinnäkin, mä en sanonut, että sinä olet syypää mihinkään, vaan että jos ja kun teille tulee ero, et voi syyttää ainoastaan miestäsi siitä. Sunkin pitäisi heti lopettaa tuo syyttely.

Miehesi on varmasti stressaantunut ja hänellä se ilmeisesti purkautuu lyhytpinnaisuutena. Ei mehellekään ole helppoa tulla isäksi, vanhemmuus on haaste molemmille, niin miehelle kuin naisellekin. Vanhemmuuteen kuuluu myös negatiivisia tunteita, eikä lapsi mene niistä rikki, ne kuuluu myös jokapäiväiseen elämään. Rajat pitää tietysti olla. Ei miehestäsikään varmasti ole kiva huomata, miten nopeasti hän lapsen kanssa hermostuu ja arvaa, miten kurjalta tuntuu, kun sinä syyllistät häntä lisää ja uhkaat jopa erolla. Terolla uhkailu on todella kuluttavaa ja satuttavaa.

Sun pitää pohtia, mitä oikeasti haluat ja pystyt sietämään ja teidän pitää yhdessä asettaa rajat, joiden sisällä koetatte pysyä, ei niin, että sinä asetat miehellesi rajat. Sitten kun ne rajat on sovittu, teette yhdessä vanhempina ja puolisoina kaikkenne, jotta molemmat pysyisitte niiden rajojen sisäpuolella, autatte siis toisianne, jos tiedätte, että jokin tilanne on toiselle haasteellinen. Ei siis niin, että toimitte toinen toisillenne rajapoliiseina, jotka pamputtavat, jos rajalle astuu. Ja rajat pitää asettaa niin miehesi kiukulle kuin sinun kommenteillesikin.

Toivottavasti ymmärrät, mitä ajan takaa.

Selvennätkö miten minä olen syypää tähän? Miksi minun pitäisi hyväksyä se että mies saa paiskoa tavaroita kun se voi olla vaarallista? Tai että "riehuu" lapsen edessä, sekin pitäisi hyväksyä? Enkä tarkoita tätä kommenttia millään pahalla, arvostan jokaisen kommnetteja. Haluaisin vaan selvennyksen? Kiitos.

Kommentoisin vielä, että mun mielestä sinä itse harrastat henkistä väkivaltaa, jos tuo miehesi käytöskin sellaiseksi luetaan.

Meillä oli yhdessä vaiheessa tilanne sellainen että mä olin todella väsynyt, en saanut öisin nukuttua enempää 2 tuntia. Itkin todella paljon kun en vain jaksanut, miehen kanssa riideltiin paljon, vauvaan sitä en purkanut. Miehen tekemiset vain ärsyttivät paljon. Kuukauden jälkeen mies puhui minulle asiasta että mun täytyy tehdä asialle jotain, hän ei jaksa mun kiukuttelua turhista asioista häntä kohtaan. Mä tein asialle jotain. Hankin itselleni unipillereita, mitkä auttavat nukahtamisessa, mutta eivät kuitenkaan ole niin vahvoja etten esim. heräisi vauvan itkuun yöllä. Ne auttoivat, jätin ne 3 viikon käytön jälkeen kokonaan pois ja sen 3 viikon aikana käytin nii 3-4 kertaa viikossa. Olin eri ihminen, tiuskimiset mun kohdalta loppu ja mieskin oli tyytyväinen.



Tämä saattaa kuullostaa syyllistämiseltä, ja ehkä se sitä onkin, mutta mä tein asialle sentään jotain kun tiuskin turhasta ja hermot oli koko ajan kireällä ja mikään ei kiinnostanut. Tästäkin olen miehelle puhunut, mies on todennut että hänen kohdallaan mistään avusta ei ole hyötyä. Olen pyytänyt häntä puhumaan asiasta vaikka veljelleen jos se hiukan helpottaisi. Ei kuulemma halua jakaa ongelmiansa kenenkään perheen jäsenensä kanssa.

Meillä oli yhdessä vaiheessa tilanne sellainen että mä olin todella väsynyt, en saanut öisin nukuttua enempää 2 tuntia. Itkin todella paljon kun en vain jaksanut, miehen kanssa riideltiin paljon, vauvaan sitä en purkanut. Miehen tekemiset vain ärsyttivät paljon. Kuukauden jälkeen mies puhui minulle asiasta että mun täytyy tehdä asialle jotain, hän ei jaksa mun kiukuttelua turhista asioista häntä kohtaan. Mä tein asialle jotain. Hankin itselleni unipillereita, mitkä auttavat nukahtamisessa, mutta eivät kuitenkaan ole niin vahvoja etten esim. heräisi vauvan itkuun yöllä. Ne auttoivat, jätin ne 3 viikon käytön jälkeen kokonaan pois ja sen 3 viikon aikana käytin nii 3-4 kertaa viikossa. Olin eri ihminen, tiuskimiset mun kohdalta loppu ja mieskin oli tyytyväinen.

Tämä saattaa kuullostaa syyllistämiseltä, ja ehkä se sitä onkin, mutta mä tein asialle sentään jotain kun tiuskin turhasta ja hermot oli koko ajan kireällä ja mikään ei kiinnostanut. Tästäkin olen miehelle puhunut, mies on todennut että hänen kohdallaan mistään avusta ei ole hyötyä. Olen pyytänyt häntä puhumaan asiasta vaikka veljelleen jos se hiukan helpottaisi. Ei kuulemma halua jakaa ongelmiansa kenenkään perheen jäsenensä kanssa.

Jos haluat jatkaa tuolla linjalla, se ero tulee, sano mun sanoneen. Parisuhde ei ole sitä, että lasketaan pisteitä ja kiillotetaan omaa kruunua. Jos sä oikeasti haluat, että teidän asiat muuttuu, sun on vaan otettava lusikka kauniiseen käteen ja hyväksyttävä se, että sun miehesi on (nyt) tuollainen eikä pysty (nyt) tekemään tuolle asialle mitään. Voi kuulostaa susta epäreilulta, mutta elämä on sellaista. Sun valinta.

Mä en syyllistä miestä jokaisessa asiassa, kehun kyllä häntä jos hänen pinnansa kestää vauvan kanssa tai jossain muussa tilanteessa, mutta sekänä ei ole asiaa parantanut.



Otetaan vaikka esimerkiksi se, pari päivää sitten mies meni laittamaan lasta päikkäreille ja itse tein ruokaa. Lapsi ei ekan kerran jälkeen nukahtanut ja pyysin huomatkaa pyysin miestäni mennä moikkaamaan lasta jottai nukahtaisi samalla siinä sivussa mainitsin että jollei pelkästä tutista nukahda niin jää hetkeksi seuraksi. Mies teki näin, jäi. Hänen hermonsa kestivät ja mä sanoin siinä vaiheessa miehelle että oon ylpee susta. Mies vain tokaisi mistä muka, selvennin asian että sun hermot kesti vaikka vauva huusi ja pysyit vierellä rauhottaen. Se päivä oli hyvä päivä, kunnes kaikki taas muuttu pari päivää sen jälkeen.



Kyllä mä sen myönnän ihan että tottakai mussakin on vikaa, mutta mä olen monesti antanut sen mennä korvien välistä ja luottanut siihen että mies muuttuu. Hyväksynyt hänen käytöksensä ja nyt tässä vaiheessa kun enää muuta keinoa keksi olen ehdottanut taukoa jottai mies saisi hieman rauhoittua ja miettiä asioita.



Ja sinä joka olet sitä mieltä että olen syypää asioihin myöskin, ymmärrän täysin pointtisi ja myönnän itsekkin ettei riitaa yksin aiheuteta, mutta silti en näe syytä miks mun pitäis hyväksyä tollainen "riehuminen" varsinkaan, kun siitä ei ole muuta kun haittaa. Tottakai jokaisella pinna palaa joskus sehän on selvää, niin vauvan kanssa kuin muutenkin, mutta meillä toi pinnan palaminen on päivittäistä ja välillä ihan turhankin pienestä asioista. Mua ei haittaa se että jos mies haluaa purkaa vihaansa, parempi niin, mutta hän tekee sen vauvan edessä tai siten että minä olen kuulolla tai vauva on kuullolla. Jos hän haluaa vihansa purkaa niin menisi vaikka ulos riehumaan. Läheiseen metsään, huutaisi siellä ja potkisi puita ja heittelisi risuja jos jotain pitää potkia tai heiteillä.

koska ei ole koskaan sitä itse kokenut, lapsen itku saa ison miehen paniikkiin, koska alitajunta kertoo samalla, että näinhän se meni hänekin kohdallaan aikanaan.



Mikäli mies ei hae oikeasti apua, ei se tuosta tule muuttumaan. Kaverini mies on ihan samanlainen, hermostuu ihan satasella niin typeristä asioista, ja todellakin maailman pyörii hänen ympärillään. MUTTA ei ole ikinä lyönyt ketään, enkä usko, että löisikään, mutta henkisesti sairastuttaa koko perheensä. Nuorin heillä jo yli 10v.



Mies ei muuten muutu pyynnöstäsi, vaikka vielä yhdessä itkuja jatkaisittekin, se on vaan rooli päästä omasta pahasta olosta ja siirtää se suhun.

Ihan totta, mä en syyllistä sua, vaan toivoisin niin sinunkin kuin monen muunkin ihmisen tajuavan, miten monia riitoja parisuhteessa voisi välttää, kun katsoisi asioita vähän kauempaa kuin omasta navasta. Kaikki hokee aina, että suhde on kompromissi, muttei tajua sitä, ettei se tarkoita sitä, että "kun mä kerran suostun tekemään näin, sun pitää sitten tehdä noin."



Tosi monet ei vaan tajua tota juttua, mitä yritän selittää, ei ap:kaan. Hänkin vaan heittää lisää vettä myllyyn ja kertoo esimerkkejä, jotka tukee hänen kantaansa asiassa. Onhan se kiva, kun voi tuntea olevansa oikeassa ja kun muutkin vieressä myhäilee "mikä kusipää, JSSAP", mutta silloin kannattaa hyväksyä heti alkuunsa se, että suhde alkaa lähteä ihan väärille laduille ja ero on edessä.

Meillä oli yhdessä vaiheessa tilanne sellainen että mä olin todella väsynyt, en saanut öisin nukuttua enempää 2 tuntia. Itkin todella paljon kun en vain jaksanut, miehen kanssa riideltiin paljon, vauvaan sitä en purkanut. Miehen tekemiset vain ärsyttivät paljon. Kuukauden jälkeen mies puhui minulle asiasta että mun täytyy tehdä asialle jotain, hän ei jaksa mun kiukuttelua turhista asioista häntä kohtaan. Mä tein asialle jotain. Hankin itselleni unipillereita, mitkä auttavat nukahtamisessa, mutta eivät kuitenkaan ole niin vahvoja etten esim. heräisi vauvan itkuun yöllä. Ne auttoivat, jätin ne 3 viikon käytön jälkeen kokonaan pois ja sen 3 viikon aikana käytin nii 3-4 kertaa viikossa. Olin eri ihminen, tiuskimiset mun kohdalta loppu ja mieskin oli tyytyväinen.

Tämä saattaa kuullostaa syyllistämiseltä, ja ehkä se sitä onkin, mutta mä tein asialle sentään jotain kun tiuskin turhasta ja hermot oli koko ajan kireällä ja mikään ei kiinnostanut. Tästäkin olen miehelle puhunut, mies on todennut että hänen kohdallaan mistään avusta ei ole hyötyä. Olen pyytänyt häntä puhumaan asiasta vaikka veljelleen jos se hiukan helpottaisi. Ei kuulemma halua jakaa ongelmiansa kenenkään perheen jäsenensä kanssa.

Jos haluat jatkaa tuolla linjalla, se ero tulee, sano mun sanoneen. Parisuhde ei ole sitä, että lasketaan pisteitä ja kiillotetaan omaa kruunua. Jos sä oikeasti haluat, että teidän asiat muuttuu, sun on vaan otettava lusikka kauniiseen käteen ja hyväksyttävä se, että sun miehesi on (nyt) tuollainen eikä pysty (nyt) tekemään tuolle asialle mitään. Voi kuulostaa susta epäreilulta, mutta elämä on sellaista. Sun valinta.

Ei tässä kukaan mitään pisteitä laske. Mä on vakaasti sitä mieltä että ihminen jos tosissaan haluaa, pystyy tekemään asialle jotain edes vähän. Jollei kokonaan niin ainakin vähentämään hieman. Taidan ehkä olla asiassa väärässä. Riidat ja huudot kuuluvat parisuhteeseen, ei tietenkään kaikilla toisilla on eri tapa ratkaista asiat kuin toisilla, mutta jos se huutaminen on päivittäistä pienistä asioista niin kyllä se on rankkaa. Enkä mäkään sitä loputtomiin jaksa. Kiitän kuitenkin kommentistasi erittäin paljon, kyllä tämä pistää mutkin hieman ajattelemaan omaa käytöstäni.

Ihan totta, mä en syyllistä sua, vaan toivoisin niin sinunkin kuin monen muunkin ihmisen tajuavan, miten monia riitoja parisuhteessa voisi välttää, kun katsoisi asioita vähän kauempaa kuin omasta navasta. Kaikki hokee aina, että suhde on kompromissi, muttei tajua sitä, ettei se tarkoita sitä, että "kun mä kerran suostun tekemään näin, sun pitää sitten tehdä noin."

Tosi monet ei vaan tajua tota juttua, mitä yritän selittää, ei ap:kaan. Hänkin vaan heittää lisää vettä myllyyn ja kertoo esimerkkejä, jotka tukee hänen kantaansa asiassa. Onhan se kiva, kun voi tuntea olevansa oikeassa ja kun muutkin vieressä myhäilee "mikä kusipää, JSSAP", mutta silloin kannattaa hyväksyä heti alkuunsa se, että suhde alkaa lähteä ihan väärille laduille ja ero on edessä.

Kyllä mä olen maininnut että hommaan tarvitaan aina kaksi, olen vain siitä vängännyt vastaan, että miksi ihmeessä mut pitäisi sellainen sietää että saa "riehua" miten lystää kun siinä voi tapahtua vaikka mitä tosiaan jos se napero pyllähtää samaan aikaan paikalle. Mua kiinnostaa oman lapsen turvallisuus sen verran, että en mä halua että täällä vaan tavarat lentelevät pisin pitkin seiniä.

Enkä mäkään mikään voimanainen sentään ole, että ainiaan tollasta jaksaisin. Mä saatan joskus motkottaa turhasta ja mies siitä suutahtaa, kyllä mä sen myönnän ihan täysin. Mua vaan rassaa se että hoidan tässä perheessä kaikki, mies tiuskii, mitään häneltä ei voi odottaa ilman että siihen kuuluu suuttumista mukaan. Varsinkin kotitöiden auttaminen on aina yhtä tappelua ja loppu peleissä luovutan ja hoidan kotityöt itse, mies möllöttää sohvalla ja kattoo telkkaria. Taas kenties tekosyiden etsimistä jonkun mielestä, mutta kyllä mä vaadin kun samankaton alla asutaan ja perhe ollaan että kummatkin osallistuvat kotitöihin ilman mitään sen suurempia mutinoita, eihän ne ole koskaan kivoja, mutta pakko ne on hoitaa. Joskus olisi kiva hoitaa ne ilman minkäänlaista riitaa tai kitinää.

ei juurikaan eronnut lyönnistä.



Emotionaalinen hylkäys oli aika karmea :( Miehesi ei kyennyt tekemään eroa omien ja vauvan tunteiden välillä. Hän asetti oman tarpeensa kirkkaasti vauvan tarpeen edelle.

ei juurikaan eronnut lyönnistä.

Emotionaalinen hylkäys oli aika karmea :( Miehesi ei kyennyt tekemään eroa omien ja vauvan tunteiden välillä. Hän asetti oman tarpeensa kirkkaasti vauvan tarpeen edelle.

Tämän takia musta niin pahalta tuntuunkin, jollei vauva itke hän on loistava isä vauvan kanssa. Pitää sylissä, hassuttelee, naurattaa, suukottelee, mutta samantien kuin vauvan hyväntuulisuus muuttuu huonotuulisuudeksi niin mieskin muuttuu. Sitte alkaa se tiuskiminen sun muu. Ja mua itseäni ahdistaa se älyttömästi. Vauva huutaa valmiiksi ja kärsii vieläkin enemmän kun mies ei yhtään anna lohdutusta ja tiuskii vauvalle vielä enemmän. Tässä vaiheessa tai yleensä enemminkin mä astun kuvioihin ja rauhotan sen vauvan ja annan hänelle sen huomion ja hellyyden minkä hän kaipaa ja ehdottmasti tarvitsee. Vaikka kuullostaa siltä että tunnen itseni paremmaksi kuin mieheni vanhempana niin ei se sitä ole. Mieheni ei vain osaa antaa sitä lohdutusta ja rakkautta.

Toisaalta olen miettinyt monesti että tämä voi juontaa juurensa niin miehen kotoa. Heillä ei hellyyttä anneta niin paljoa, haleja sun muita. Enkä tiedä onko siellä menty huudattamis periaatteella. Jos vauva huutaa eikä rauhotu jätetään omaan huoneeseensa vain huutamaan. Meillä omassa kotona on hellyyttä annettu taas minkä kerjetty. Joten kaipa se sieltäkin vähän sitä ainesta koko soppaan löytyy.

Miehesi on varmasti todella väsynyt ja ehkä isyys ei ihan ollutkaan sitä mitä hän oli kuvitellut! Ehkä hän on hieman masentunut, en osaa sanoa, mutta hakekaa yhdessä apua, aloita vaikka neuvolasta, sieltä voidaan varmaan ohjata eteenpäin! Hakekaa apua ettei myöhemmin satu mitään "vahinkoja" kun lapsi tulee esim. uhmaikään ja pitkää pinnaa todellakin tarvitaan! Pyydä että mies tulee mukaan "kokeilemaan" auttaisiko ammatti-ihmisen kanssa jutteleminen! Olisihan se kivaa jos molemmat pystyisitte nauttimaan ihanan lapsenne vauva-ajasta ja tietenkin toisistanne! Tsemppiä, toivottavasti löydätte yhteisen sävelen! Voimia sulle!

Molempien pitäisi kantaa kortensa kekoon. Ei niin, että ap nyt joutuu miettimään miten päin kääntyisi tai mitä he yhdessä tekisivät, jotta tilanne tai miehen käytös muuttuisi. Ap:lla on myös pieni vauva hoidettavanaan.



Tämä tilannehan ei selvästikään huoleta ap:n miestä tarpeeksi eikä hän tunnu tekevän oma-aloitteisesti mitään tilanteen parantamiseksi. Olisi eri asia jos mies viestittäisi haluavansa muuttua ja ehdottaisi muutoksia, myöntäisi oma-aloitteisesti ettei pidä omasta käytöksestään ja alkaisi itse ehdottaa niitä yhteisiä raja-aitoja.



Nämä tällaiset miehet tarvitsevat ÄITIhahmon, joka heitä neuvoo ja ohjastaa eteenpäin elämässän ja tunteissaan kuten tämä yksi vastaaja täällä. Ehkä sinulle sopii tuo äitihahmon rooli ja haluat huollettavaksesi lasten lisäksi aikuisen miehen. Hienoa jos siihen kykenet ja sinulla on energiaa luovia aikuinen mies siihen pisteeseen jossa hänen tulisi olla jo.



Älä erehdy kuitekaan luulemaan, että se on normaalitilanne. Aikuisiakin miehiä aikuisen kykyineen ratkaista tilanteita ja hahmottaa oman osuutensa niissä löytyy.



Minä ainakin ymmärrän mitä tarkoitat ja olen samaa mieltä syyttelystä. Muttei se, että toinen myöntyy, joustaa, etsii ratkaisua ja ymmärtää loputtomasti YKSIN palvele parisuhdetta. Parisuhteessa pitäisi olla KAKSI aikuista toimiakseen optimnaalisesti ja jotta siitä yhteisesti rakkausenergiasta menisi suurin osa johonkin muuhun kun toisen kiukunpuuskien selvittelyyn.

Yleensä jos jotain hajotettavaa on tarjolla niin hajottaa varmasti.

jollei joku peli menee putkeen ja hän häviää niin melko varmaan lentää ohjain vähintään lattialle hän ei halua erota eikä halua taukoa.

Mies on luvannut muuttaa tapojaan, mutta mitään muutosta mihinkään suuntaan ei ole tullut.

Olen pyytänyt häntä menemään puhumaan jollekkin ammattiauttajalle. Tai tyyliin jonnekki vihan hallinta kursseille tai muuta vastaavaa. Se on hänen mieleestään aivan turhaa kun asia ei siellä muutu miksikään.

Lähinnä pelkään sitä että jos kiukuspäissään viskoo tavaroita ja lapsi saattaa juuri väärällä hetkellä pöllähtää paikalle että se tavara osuu häneen

Tästä syystä en ole kertaakaan jättänyt lasta 6 ½ kuukauden aikana yksin isänsä kanssa. En halua kuvitella sitä mitä voisi tapahtua jos lapsi rupee huutamaan ja isä ei saa lasta rauhottumaan. Kuinka paljon sitten lentää tavarat ja sitte lapsi ei ainakaan rauhotu.

Tuntuu että mies tiedostaa tilanteen, mutta kun pinna palaa niin hän ei vaan tajua sitä mitä tekee.

Aina tilanteen jälkeen pyytää anteeksi ja on pahoillaan ja sanoo ettei tajua mikä häneen meni, mutta mä olen jotenkin kyllästynyt antamaan anteeksi ja väsynyt tähän tilanteeseen.

Mä haluan että vauvalla on turvallinen olo.

Voi hyvä luoja, luepa itse nämä kohdat vielä uudestaan ja mieti mitä tulisi tehdä. Valitettavasti minäkin näen eron ainoana ratkaisuna. Mies ei tule muuttumaan koskaan. Itse jätin vastaavan kuumakallen monta vuotta sitten ja kuulemani mukaan samanlainen käytös jatkuu aina vaan.