Minusta on jotenkin hassua, että joku sanoo olevansa ujo

Ei olisi koskaan onnistunut minulta.

YO:ssa, samaan aikaan aloitti yksi sairaalloisen ujo tyttö. Siis niin ujo, ettei hän vastaa jos puhutellaan. Meillä oli fuksiaisissa - hän oli samassa ryhmässä - sitten semmoinen actionary-rasti, eikä hänellä ollut mitään vaikeuksia esittää hänelle osunutta juttua. Siinä ei tosin tarvinnut puhua, mutta kuitenkin, piti olla huomion keskipisteessä.



Oletko koskaan ajatellut, että ongelma tässä on siinä, että sä vaan et ymmärrä?

Halusin pääst ujoudesta eroon, halusin myös näytellä, oli se aikamoista aikaa, etenkin eka puoli vuotta... Ja ujo olen edelleen, hallitsen sitä huomattavasti paremmin kuin lapsena.

Opettelee olemaan vähemmän ujo.



Lisäksi jonkin roolin näytteleminen on ihan eri juttu kuin vaikka esitelmän pitäminen. Jos minä vaikka näyttelen, olen se roolihahmo, mutta esitelmän pitäminen on paljon hankalampaa, koska olen silloin oma itseni ja joudun esiintymään itsenäni omine ajatuksineni.



Monet ujot ovat ujoja vain uusissa tilanteissa ja hyvinkin avoimia tutuissa piireissä, joksi oma teatteriyhteisö voi muodostua.

taitaa olla kyse erilaisesta ujoudesta eri tapauksissa.

koska siinä voi esittää jotain muuta kuin itseään. Itsensä antamista ja torjutuksi tulemista ujo pelkää. Roolin puolesta ei tarvitse pelätä, sehän ei ole todellinen.

Hän ujostelee uusia ihmisiä ja pelkää esim. puhua puhelimessa. Hän on ammatiltaan teatteriohjaaja.



Luulen ja uskon, että ujoilla ihmisillä on rikas sisäinen maailma ja kyky havannoida tätä maailma tarkemmin. Ei siis ollenkaan epätavallista, että tällainen henkilö hakeutuu teatterin pariin.

tekemällä jotain rohkeampaa. Niin minäkin olen aikoinani päässyt eroon ujoudestani.

on muuten yllättävän paljon ujoja...

no jos kerran ujo pystyy näyttelemään, niin miksei ne näyttele rohkeaa?

ei sekään terveeltä kuullosta!

t. ujo, joka ei muuten edes näyttele.

ei esiinnytäkään omana itsenä :)



On aivan eri asia esittää harjoitellusta jotain toista persoonaa kuin mennä esiintymään omana itsenään, tai vaikka sanoa mielipiteitään ryhmässä.



t. ujo teatterilainen :)

Hankkia itsevarmuutta harrastamalla teatteria?

Tai hänellä on tuttavia, jotka painostavat häntä harrastamaan sitä?



Mistäs sitä tietää? Ehkä on niin ujo ettei kykene lopettamaan teatterin harrastusta :D

Käy kiltisti hiljaa harrastamassa.

Ujollakin ihmisellä voi olla tarve kuulua ryhmään, tulla hyväksytyksi ja tehdä jotain yhdessä.



Ihan näppituntumalta (ja itsekin ujona ja vetäytyvänä ihmisenä, joka nuorena kuului teatteriporukkaan!) sanoisin, että harrastelijateatteriin etsiytyy usein sellaisia ihmisiä, joita ujon täytyy ujostella vähän vähemmän. Pikkukaupunkien outoja lintuja, luovia ihmisiä, joita on itseään usein oudoksuttu. Kaikenlaisia tonttuja, taiteilijoita ja hippejä, suvaitsevaisia ihmisiä, värikästä ja epäsovinnaista porukkaa, joiden seurassa on vähemmän paineita olla muotin mukainen. Ja teatteriyhteisö on usein tiivis, tukee toisiaan, yhteenkuuluvuuden tunne voi olla voimakas kun on se yhteinen tavoite. Tuntuu ihanalta ihmisestä, joka on aina saanut olla ulkopuolinen ja jännittää muiden suhtautumista.



Esiintyminen itsessään on monelle esiintyjälle yllättävän vaikea paikka. On ammattinäyttelijöitä, jotka oksentaa paniikissa ennen ensi-iltaa. Kyllä nimenomaan se itsensä voittaminen saattaa myös olla yksi syy, miksi joku ihmisarka hakeutuu parrasvaloihin.

koska siinä voi esittää jotain muuta kuin itseään. Itsensä antamista ja torjutuksi tulemista ujo pelkää. Roolin puolesta ei tarvitse pelätä, sehän ei ole todellinen.

Roolihenkilöllä on kuitenkin vuorosanat, mutta kuka sitten antaisi joka päivälle käsikirjoituksen ja ennustaisi kaikki tilanteet, mihin se rohkeaa näyttelevä ujo päivittäin päätyy?

Roolihenkilöllä on kuitenkin vuorosanat, mutta kuka sitten antaisi joka päivälle käsikirjoituksen ja ennustaisi kaikki tilanteet, mihin se rohkeaa näyttelevä ujo päivittäin päätyy?

ollut ns.ujo, mutta tosiaan lauloin kuoroissa, näyttelin jne. eli se käsikirjoitus auttaa ym.

Vanhempana olin ns. uusissa tilanteissa hieman varautunut eli katselen tilannetta ja mietin kuinka keskustella jne. Eli esim. uusi työpaikka/työkaverit niin olin hieman aina varautunut. Sitten kun tultiin tutuiksi niin johan sitä juttua riitti:)

No nykyään vieläkin kuuntelen eli sellaista vaihvihkaa kuulostelua, mutta tarpeentullen suu kyllä aukeaa. Osaan viljellä huumoria ym. mutta ehkä oon tällinen tutkijaluonne, joka nyt vaan tarkkailee.

Olen oppinut elämään ujouteni ja esiintymisjännitykseni ym. kanssa. Olen harjoitellut tietoisesti eri tekniikoita, joilla hallita jännittämistä. Edelleen jännitän esim. itseni esittelemistä uusissa tilanteissa, ihan vaikka vain tarvitsisi oma nimi sanoa. Olen ammatiltani luokanopettaja, eikä ujouteni haittaa työntekoa. Iän myötä olen oppinut hyväksymään itseni tällaisenä sisäänpäinkääntyneenä. Mutta kyllä minullakin sosiaalista elämää silti on.