Onko teidän lasten unelma-ammatit olleet jo konkreettisia 10-vuotiaina
vai haaveillaanko tuossakin iässä vielä "kuuta taivaalta"?
Pohdin tässä kuinka vakavasti suhtautua 10-vuotiaan lääkärihaaveisiin... Meille vanhemmille oikeastaan ihan sama vaikka ryhtyisi roskakuskiksi, mutta ollaan keskusteltu lapsen kanssa asioista joita lääkäriksi (= lääkikseen) pääseminen edellyttää, esim. hyvät numerot varsinkin lukiossa jne. Lapsi tuntuu ottaneen itseään niskasta kiinni koulunkäynnin suhteen oikein tosissaan.
Kommentit (9)
Siispä päädyin siihen tavalliseen ammattiin, jossa ei tarvitse olla hyvä juuri misssään eli lakimieheksi (ei edellytetä erityistä kielitaitoa, eikä pitkää matematiikkaa jne.).
Enkä vielä lukiossakaan tiennyt, mitä haluan. Valitsin siis ammatin, jossa useat mahdollisuudet olisivat vielä olemassa.
Kadehdin ystäviäni, joilla oli toiveammatit jo ala-asteella. Yksikin ystävä tiesi jo ekaluokalla, että haluaa sairaanhoitajaksi. Ja sepä hänestä tulikin. Oli varsin tuskallista kirjoittaa lukuisat kerrat kouluainetta otsikolla "Unelma-ammattini", kun ei ollut kuvan palaa siitä, mikä se voisi olla. Mutta pieniähän ovat pienten murheet :-)
Luulen, että ensimmäisen kerran päätin päätyä tähän ammattiin jo ala-asteikäisenä, ehkä 11-12 -vuotiaana. Kyseessä on vieläpä hiukan harvinaisempi ala, ja toive oli hyvin tarkka, ei siis tyyliin "kokki", "näyttelijä", "opettaja".
Sillä tiellä ollaan edelleen, eikä haave ole muuttunut kymmenen vuoden kuluessa : )
päätti 9-vuotiaana, että ryhtyy hammaslääkäriksi. Ja niin hän teki.
Itse halusin laulajaksi tuon ikäisenä ja en siis osannut laulaa, sekä kärsin esiintymiskammosta.
15-vuotiaana halusin sairaanhoitajaksi.
25-vuotiaana opiskelin kirjanpitäjäksi.
Se on tärkeää työtä ja sinunkin sietäisi sitä arvostaa.
mitä eri ammateissa vaaditaan --> haaveet usein muuttuvat kun ikää karttuu. Esim. palomiehessä näkee sen hienon auton ja vähän letkulla ruiskitaan palavaan taloon. Ihan eri asia on mennä palavaan taloon sisälle pelastamaan ihmisiä.
Ja lääkärin ammattikin lapsen mielikuvissa on hyvin erilainen mitä todellisuus. Oikeassa elämässä pitää tutkia peräpukamia, paikkailla riehuvan juopon päävammoja jne. Asioita joista 10-vuotias ei vielä tiedä mitään. Toki sitä voi erikoistua jollekin tietylle alalle, mutta harjoittelujaksoissa joutuu vaikka mitä kohtaamaan.
Samaan tapaan moni näkee eläinlääkärin ammatin vain eläinten pelastamisena, totuus on toinen. Pitää lopettaa vahinkopentuja, antaa pikkki sairaalle koiralle jonka omistajalla ei ole varaa (vaikka olisi edullinenkin) lääkitykseen jne.
olleet jo nelivuotiaina. Tai toisella oli mukana silloin vielä "kenguru", mutta sekin karsiutui pois 5-vuotiaaksi mennessä.
Eli toinen haluaa isona maanviljelijäksi ja teiden auraajaksi. Tuo toimii hyvin, koska meillä on maatila ja nuo kaksi luontuvat hyvin yhteen.
Toinen haluaa kokiksi ja maanviljelijäksi. Molemmista hommista lapsi tykkää, joten toimii nuokin.
Tietenkin on hyvinkin todennäköistä, että nuo tuosta vielä muokkaantuvat, kun lasten maailmankuva laajenee, ja kun pääsevät koulunkäynnissään edes alkuun. Ties mitä lempiaineita sieltä koulustakin vielä putkahtaa eteen ja mitä lahjakkuuksia sieltä sitten vielä paljastuu.
että ei siinäkään välttämättä ole mitään vikaa, että havittelee kuuta taivaalta. Kunhan lapsi jotain kouluja käy. Nykyään on kuitenkin hyvin harvinaista, että kouluttaudutaan johonkin tiettyyn ammattiin ja sitten mennään töihin ja ollaan siinä työssä eläkkeelle asti.
Itsekin olen kouluttautunut maisteriksi, mutta ikinä en ehtinyt koulutustani vastaavaa hommaa tehdä, kun opiskeluaikana jo päädyin omaa alaani läheisesti sivuavaan työhön, siinä toimin sitten hetkisen vielä valmistumisen jälkeen ja nyt olenkin maanviljelijä. Elämässä kun saattaa päätyä ihan muualle kuin mitä edes parikymppisenä osaa ajatella...
esikoinen alkaa nyt 15-vuotiaana hieman hahmottaa tulevaa unelma-ammattiaan, mutta ei tee mitään extraa sen eteen. 13-vuotiaalla ei ole vielä missään vaiheessa ollut mitään suunnitelmia / unelmia ammatin suhteen.