Meidän lapsiluku taisi jäädä kahteen =/

Vaikka aina haaveilin isommasta perheestä, kuten toki mieskin.



Ensin yritimme esikoista 6 vuotta, sitten aloitimme hoidot ja onnistui aika heti. Esikoinen oli reilun vuoden kun menismme uudestaan ja kuopus lähti alulle heti. Nyt kuopus on reilun vuoden ja jotenkin tuntuu ettei enää jaksa lähetä siihen rumbaan.



Ei ne hoidot olleet raskaita, lääkkeet ja inssi, se riitti. Mutta kaikki se aika joka meni jo asian tuskailuun jne. oli aika raastavaa.



Vaikka avioliitto on hyvä, minä kuitenkin vielä työstän noita asioita mielessäni. Jonkinlainen solmu on alkanut elämässä aukeamaan, olen alkanut jopa hoitamaan itseäni, ennen en oikein jaksanut välittää, oli aina muuta mielessä. Olen laihduttanut, hankkinut mieleisiä harrastusia, hankkitunut epämiellyttävistä ihmisesti eroon tai ainakin ottanut välimatkaa, ystäviä taasen enemmän huomoiden. Miehen kanssa kovasti yritetään hoitaa makkari-asioita, se lapsettomuusaika jotenkin pilasi sen.



Jälkeen päin huomaisin miten ne vuodet meni vain rypiessä, itsesäälissä varmaankin. Tein hulluna töitä, kotona kävin vain nukkumassa. Olin yrittäjä joten se oli mahdollista. Sinä aikana lihoin 30 kiloa ja hankin itselleni mahahaavan. Miehen kanssa sujui asiat mutta ne pyri vaan siinä asian ympärillä.



Lapset on edelleen pieniä, mun rakkaita. Esikoinen on aika haastava vaikka terve lapsi onkin. Helppoja ovat olleet vauvasta asti ja raskaudetkin ihan superhelppoja. Mutta jostain syystä en enää haluaisi lähetä siihen että tehtäisiin se kolmaskin, ja siitä poden huonoa omaatuntoa koska ei ole mitään syytä olla "jaksamatta"



Kadunkohan myöhemmin kovastikkin? Ikää alkaa olla sen verran että 2 vuoden sisään on hoitoihin hakeuduttava jos meinaa päästä.



Olen alkanut jollain tasolla eheytymään ihmisenä, jotenkin vain luulen että näin on hyvä. Jaksan näiden lasten kanssa olla hyvä äiti ja helppo on kahden kanssa reissata ja olla liikkeellä. Ehdin harrastaa ja pitää itsestäni huolta. Raha-asiat meillä on ihan mukavasti, ei ole ylimääräistä mutta kaikki tarpeellinen saadaan aina hankittua.



Ja pelottaa kamalasti sekin että jos kolmas lapsi olisikin paljon vaativampi, en varmasti jaksaisi. Nämä ei ole koskaan valvoneet yöllä, ei koskaan. Esikoinen nukkui 3 kuukauden iässä jo 12 tunnin yöunia, kuopus jo 2 viikon ikäisenä. Esikoinen on haastava luonne, sama kuin mulla joten ollaan aina napit vastakkain. Mutta silti helppo lapsi =)

Tai jos ei olisikaan terve?



Mistä ihmeestä voi tietää haluaako vielä lapsia???



En ole koskaan tullut luomuna raskaaksi, emme käytä nytkään ehkäisyä. Olen ajatellut että jos tulisinkin raskaaksi, aivan taatusti olisin ikionnellinen. Mutta hoitoihin meno tuntuu niin raskaalle, vaikka tiedän että parhaimmillaan siinä menisi vain se yksi kierto. Vaikka tiedän että ei se välttämättä tällä kertaa niin helposti onnistukkaan. Ehkä pelottaa sekin että jos inssit ei onnistuisikaan, se olisi sitten sen merkki että ei välttämättä onnistu hoidoillakaan. Ja niihin raskaisiin hoitoihin en koe olevani valmis.



Onko kenelläkään ollut vastaavaa pähkäilyä? Miten tälläisen asian kanssa eletään, kun ei ole aikaa vuosikausia toimia?