Lue keskustelun säännöt.
Tapeltiin just taas miehen kanssa, ja mä en tiedä kauanko mä enää jaksan!
10.03.2011 |
Heti kärkeen, minäkään EN ole täydellinen. Osaan olla omapäinen ja tappelen takaisin, mutta ainakin olen mielestäni perustellut aina kantani, (enkä vaan pidä kynsin hampain kiinni jostain sellaisesta, joka on vaan mielipuolinen hetkessä miettimättä päätetty juttu).
Mutta asiaan. Mieheni on myös erittäin kovapäinen, vielä enemmän kuin minä. Hän myös pitää tiukasti kiinni kannastaan, mutta useinkaan sitä ei ole edes mietitty. Päättää vaan jonkun asian äkkiseltään kiukuspäissään, ja siitä ei sitten kantaansa muuta, eikä suostu kuuntelemaan perusteluita miksi asia pitäisi tehdä toisin tai miksi asia olisi toisin.
Mies käyttäytyy hyvin aggressiivisesti, kun on äkäinen. Huutaa minulle ja lapsille ja kiroilee "saatanan kakarat" ja minä olen "vitun kusipää idiootti". Nykyisin olen kyllä itsekin sortunut nimittelemään miestä samalla tavalla takaisin, enkä ole siitä ylpeä.
Mies myös suuttuessaan paiskoo tavaroita, (juuri äsken taas paiskasi pari juttua lattiaan) eikä osaa yhtään käsittää miltä asiat voivat tuntua toisten näkökulmasta. Esim. nimittelyiden jälkeen ei ole koskaan pyytänyt anteeksi, ei minulta eikä lapsilta, eikä näytä edes olevan pahoillaan. Kuittaa asiat vaan olankohautuksella ja sen jälkeen jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Aina kun mies komentaa lapsia tai kieltää heitä tekemästä jotain (vielä ovat pieniä, niin että saattavat tehdä vääriä asioita, ilman tarkoittamatta tehdä pahaa) mies ärähtää heti ja kunnolla. Ei osaa ollenkaan sanoa ensin vaan tiukasti mutta huutamatta/kiroilematta, jota olen yrittänyt hänelle opettaa, vaan heti ensimmäinen käsky on huutamalla ja toisinaan jopa kiroilemalla ja lapsia nimittelemällä "sanottu" (huudettu) Samalla lailla tekee minua kohtaan.
Miehessä on paljon muitakin huonoja puolia, eli on joskus erittäin töykeä, aggressiivinen sekä selvinpäin että varsinkin humalassa (ei ole sitä usein, ehkä kerran-pari vuodessa, mutta silloin nimittelee minua vaikkapa keskellä kaupunkia vitun kusipääksi kaikkien kuullen, tai on kotona hajottanut esimerkiksi oven lyömällä nyrkkinsä siitä läpi) Mies ei myöskään osallistu kotitöihin (tosin olen hoitovapaalla, joten osaltaan uskon niiden kuuluvankin minulle, mutta odottaisin että hän osallistuisi vaikkapa viikonloppuisin tai jos olen ihan poikki) eikä juuri vietä aikaa minun kanssani, on vain televison edessä tai pelaa tai on kavereillaan tai autotallissaan.
Mies on myös täysin keskustelukyvytön, oikeasti.
Mykistyy täysin, eikä hänestä saa mitään irti, jos yritän puhua jotain muutakin kuin neutraaleja päivän tapahtumia.
En tiedä mitä tekisin!
Välillä on tietysti päiviä, että kaikki sujuu hyvin (jos en patista miestä mihinkään kotitöihin, enkä vaadi häntä hoitamaan lapsia, enkä edes yritä keskustella hänen kanssaan vaan annan hänen touhuta omiaan) ja hyvällä tuulella ollessaan hän kyllä leikkii lasten kanssa ja jopa käy heidän kanssaan leikkipuistossa. Tätä ei tapahdu usein, mutta ehkä kerran parissa kuukaudessa. Arjessa ei meidän kanssamme ulos juuri tulekaan.
Hyvällä tuulella ollessaan mies myös saattaa kertoilla mulle hauskoja juttuja ja ottaa sohvalle kainaloonsa, jolloin on ihan leppoisaa ja mukavaa. Osaa antaa hellyyttä, kun haluaa.
Mutta kuitenkin miltei puolet ajasta on tällaista ihan hirveää (tai kolmasosa, vaikea sanoa tarkkaan). Mietin lapsiakin, että miten heihin vaikuttaa isänsä aggressiivinen huuto ja nimittely ja minun nalkuttamiseni. Ei tietenkään hyvin, olisi niin ihanaa kun olisi rauhallinen koti ja rauhallinen, osallistuva, lapsiaan kannustava mies! Toisaalta lapset eivät kyllä reagoi juuri mitenkään, vaikka riitelemme. Ei ainakaan siis näkyvästi, eivät itke eivätkä huuda, leikkivät vaan, tai siltä ainakin näyttää.
En millään haluaisi erota, ei minua taloudelliset asiat tms. pelota, mutta voi kuinka haluaisin tarjota lapsilleni rauhallisen perheen, jossa isä ja äiti ovat molemmat aina saman katon alla, eikä vuoroin tarvitse itkeä isällä ikävää äitiin, ja äidillä ikävää isään. (olen seurannut parin kaveriperheen lasten vakavaakin oireilua eroista, ja pitkään) Ja olen sitä mieltä, että ero ei ikinä ole helppo ratkaisu. Itse kyllä selviäisin, mutta pelottaa lasten puolesta.
Saatte olla eri mieltä, mutta henkilökohtaisesti ajattelen, että eroaminen olisi itsekästä ja väärin. Tiedän, että meillä kotona olisi rauha maassa, jos pystyisin nielemään kiukkuni miehen osallistumattomuudesta, pahoista sanoista ja itsekkyydestään. Toisinaan tämä onnistuukin, mutta ei kuitenkaan aina, joten lapset joutuvat kuuntelemaan tappelua ainakin kerran kuussa, kun en jaksa kaikkea yksin ja "räjähdän". Onko tämäkään sitten hyväksi...
Ja toisaalta tiedän, että jos eroaisin, pelastaisin vaan oman nahkani eikä siis mun tarvitsisi kuunnella (ainakaan niin usein) enää miehen huutamista ja nimittelyä, mutta lapsethan joutuisivat vaan ojasta allikkoon, kun he olisivat isällään, varmaan isä silti huutaisi heille toisinaan. Isänsä ei myöskään tee ikinä ruokaa, eikä siivoa, eikä huolehdi lainkaan lasten hammaspesuista yms. joten todennäköisesti lasten ollessa isällään lapset olisivat likaisissa vaatteissa, söisivät kerran päivässä jotain einesruokaa ja joisivat limsaa, eikä hampaita pestäisi ollenkaan. (Se on miehen mielestä turhaa)
Nyt sentäs kun asumme yhdessä, mä huolehdin noista aina, joten lapset ovat hoidettuja joka päivä eikä heillä ole nälkä.
Yksinhuoltajuuttakaan en haluaisi hakea, sillä mies on tietysti lapsilleen kaikesta huolimatta rakas ja tärkeä. Kun miehellä on hyviä päiviä, hän tulee lasten kanssa toimeen tosi hyvin, vie heitä esim. huvipuistoihin tms. ja he nauravat ja leikkivät yhdessä. Enhän minä voi isää lapsilta riistää!
Mä olen niin turhautunut taas nyt tällä hetkellä, ja tunnen jotenkin henkisesti olevani niin väsynyt, että itkettää vaan koko ajan (salaa täällä tietokonehuoneessa). Tunnen olevani täydellisessä umpikujassa.
Kun vaan jaksaisin ja pystyisin "kouluttaa" itseni olemaan enemmän jaksava ja vähemmän turhautuva, että jaksaisin miehestä ja hänen tekemisistään/tekemättömyydestään huolimatta olla mukisematta ja pyörittää arjen, mies todennäköisesti olisi ihan rauhallisesti (ainakin enemmän kuin nyt, ei tietysti kokonaan, koska en mä kaikkia hänen huutamisiaan ym. aiheuta) ja lapsilla olisi paremmin...
Ei tähän varmaan kukaan ulkopuolinen voi mitään sanoa tai neuvoa, mutta kiitos jos jaksoit lukea. Tuntui vaan että on pakko purkautua jollekin/johonkin.
Kommentit (40)
minäkin olin exäni mielestä vitun kusipää sekä huono vaimo,ihminen että äiti.
onneksi ei tarvitse enää moista kuunnella,muutti pois,olihan uus katottuna.tosin ei sekään eukko jaksanu kahta kuukautta enempää moista "miestä" katsella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä luulen, että kaikki olisi paremmin jos eroatte.
ja ikävä toista vanhempaa kuin koti jonka kuvasit.
Ei ihmisen pitäisi omassa kodissaan jatkuvasti kytätä omaa käyttäytymistään ettei puoliso vain suuttuisi/alkaisi hankalaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tilanne on kuitenkin nyt tämä.
Alussa tietysti oli erilaista. Oli mukavaa, mies oli ihana ja hellä ja ystävällinen. Luulin miehen olevan erilainen, ja alussa hän siis olikin. Eikä edes hätiköiden tehty lapsia, mutta jotenkin on vaan mennyt tällaiseksi. Ja huononee koko ajan. En tiedä, miksi.
ap
sun täytyy opetella olemaan parempi matto kuin nyt olet, sitten se voi toteutua ilman suuria riitoja... tai eipä sittenkään onnistu, mutta kokeilematta et tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
käydä pariterapiassa?
mieheni mukaan... olen joskus puhunut tällaisesta vaihtoehdosta ja mies oli jyrkästi sitä vastaan.
Ei halua mennä "lätisemään henkilökohtaisia asioita vieraalle ihmiselle"
ap
sun täytyy opetella olemaan parempi matto kuin nyt olet, sitten se voi toteutua ilman suuria riitoja... tai eipä sittenkään onnistu, mutta kokeilematta et tiedä.
mutta luitko, mitä kirjoitin lapsille tapahtuvan mahdollisen eron jälkeen? Jos et, lue...
se minua huolestuttaa ja pelottaa, ei itseni.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on vaara,että alat itsekkin uskoa moisia haukkuja!
ei kaikki miehet ole tuollaisia! en voisi kuvitella että nykyinen mieheni haukkuisi samalla tavalla kuin exäni.että mulla vaihtamalla totisesti parani!
t.se ketä ex mies haukku mm.kusipääksi.
Väliäkö sillä, miksi olemme yhteen menneet..tilanne on kuitenkin nyt tämä.
Alussa tietysti oli erilaista. Oli mukavaa, mies oli ihana ja hellä ja ystävällinen. Luulin miehen olevan erilainen, ja alussa hän siis olikin. Eikä edes hätiköiden tehty lapsia, mutta jotenkin on vaan mennyt tällaiseksi. Ja huononee koko ajan. En tiedä, miksi.
ap
Koska on aika oleellinen tieto, jos olet tietoisesti valinnut kusipään ukoksesi ja nyt sitten vuosia myöhemmin vinetät täällä elämän kamaluutta. Mutta koska mies on muuttunut matkan varrellta (varmaan sinäkin jos mieheltä kysytään) niin hän voi muuttua myös parempaan suuntaan jatkossa. Pitäisi ehkä vain tunnistaa ne asiat mitkä ovat suhdettanne muuttaneet: ajauduitteko erillenne lasten myötä, onko töissä tiukkaa, onko talousvaikeuksia jne.
Ongelma ei lopulta ole yksin miehen vaan ongelmat ovat syvemmällä parisuhteessanne, jota ette ole osanneet huoltaa vaan olette luottaneet pelkkään rakkauteen. Se kun ei ihan riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sun täytyy opetella olemaan parempi matto kuin nyt olet, sitten se voi toteutua ilman suuria riitoja... tai eipä sittenkään onnistu, mutta kokeilematta et tiedä.
mutta luitko, mitä kirjoitin lapsille tapahtuvan mahdollisen eron jälkeen? Jos et, lue... se minua huolestuttaa ja pelottaa, ei itseni. ap
mutta koska sinä pelkäät etkä omaa rohkeutta, siksi suosittelen tuota mattona olemista. Ilman rohkeutta, ilman riskinottoa et saa mitään muutosta aikaan.
surullista että te naiset ette ota elämäänne hallintaan ! Ei kenenkään elämää ole tuommoiseksi tarkoitettu ja ei kukaan tule sitä muuttamaan, jollette ITSE sitä muuta ! Lapset ovat tekosyy paikalleen jäämiseen. Millaisen esimerkin annatkaan lapsillesi hyvä nainen :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on, että päätät hyväksyä miehen juuri sellaisena kuin tämä on. Silloin todennäköisesti hyviä hetkiä tulee enemmän, mutta tuskin koskaan miehestäsi voi tulla perheenne tukipylvästä.
Se on, että päätät hyväksyä miehen juuri sellaisena kuin tämä on. Silloin todennäköisesti hyviä hetkiä tulee enemmän, mutta tuskin koskaan miehestäsi voi tulla perheenne tukipylvästä.
tai sitten saat jotenkin raahattua miehesi terapiaan. Meillä suostui, kun sanoin, että ero tai terapia. Ihan noin paha tilanne ei ollut, mutta huutoa, tappelua, kotityöt, lapset. Mies oli väsynyt, minä olin väsynyt. Terapeutin kanssa saatiin asioita puhutta puhki ja sovittua pelisäännöt, että kaikilla olisi hyvä olla perheessä.
Koska on aika oleellinen tieto, jos olet tietoisesti valinnut kusipään ukoksesi ja nyt sitten vuosia myöhemmin vinetät täällä elämän kamaluutta. Mutta koska mies on muuttunut matkan varrellta (varmaan sinäkin jos mieheltä kysytään) niin hän voi muuttua myös parempaan suuntaan jatkossa. Pitäisi ehkä vain tunnistaa ne asiat mitkä ovat suhdettanne muuttaneet: ajauduitteko erillenne lasten myötä, onko töissä tiukkaa, onko talousvaikeuksia jne.Ongelma ei lopulta ole yksin miehen vaan ongelmat ovat syvemmällä parisuhteessanne, jota ette ole osanneet huoltaa vaan olette luottaneet pelkkään rakkauteen. Se kun ei ihan riitä.
eli siis olen monesti, en edes muista kuinka monesti, puhunut miehelle että tarvitsisimme aikaa toisillemme, ihan vaan arjessa vaikkapa lasten mentyä nukkumaan, että varaisimme 15 minuuttia toisillemme iltateetä juoden ja jutellen rauhassa tms. Tai että menisimme kahdestaan syömään tai elokuviin tai jotain.
Mies ei suostu, mutisee aina että "joo joo" mutta käytännössä iltaisin ei halua kuitenkaan sammuttaa televisiota/pelaamistaan, että olisi mun kanssa sen 15 minuuttia jutellen. Televisio on paljon kiinnostavampi, kuin minä. Ja jos jokus olemmekin olleet yhdessä vaikkapa kahvipöydässä, mies ei puhu mitään kanssani eikä lähde keskusteluihin mukaan. Ellei saa keskustella auton osista yms. No kyllä minä niitäkin kuuntelen, mutta ei siitä keskustelua tule, mä en tiedä niistä mitään.
Meillä ei oikeastaan ole laisinkaan aiheita, mistä tulisi KESKUSTELUA, vaan joko mies "luennoi" minulle autonosista tms. teknistä tai minä "luennoin" miehelle parisuhteesta ja yritän kysellä häneltä hänen ajatuksiaan ja mietteitään (mies ei koskaan osaa vastata mitään) ja kerron omistani, joihin mies ei osaa vastata mitään. Kuuntelee vaan hiljaa ja katselee seinille tai vilkuilee telkkarin suuntaan kaipavasti, ja näyttää vaivaantuneelta.
Tämä on sääli, eikai meillä ole mitään oikeasti yhdistävää? Harmi että se on tullut tajuttua vastan nyt!!
Eli kysymys: miten hoitaa parisuhdetta, kun toinen ei halua tai ei millään tajua sen tärkeyttä?
ap
voit alkajaisiksi varata ajan ihan itsellesi perheasiain neuvottelukeskuksesta tmv. mikä nimi ko. instanssilla teidän kotipaikkakunnallanne onkaan. ja mennä juttelemaan YKSIN !
Itse tein näin ja helpotti kun sai jutella. Mulla tosin myös mies suostui käymään yhdessä myöhemmin.
Ovat maksuttomia käyntejä.
kerrohan miksi sinä uhraudut? Sitähän tuo on! Lapset eivät riitä pelkäksi perusteluksi.
Ihana ketju. Luen tämän illalla kaakaon kera. Laitan tämän muistiin sivumerkkeihin lempisivujeni sekaan.
T: 11cm mies
mieheni ei siis arvosta minua tai tekemisiäni laisinkaan. En tiedä tuliko tämä jo tosta nimittelystä selväksi, mutta siis hän ei ikinä huomioi eikä kiitä, kun olen siivonnut tai tehnyt ruokaa tai hoitanut lapset ja kodin. Tässä yks päivä siivosin mieheni vaatekaapinkin, järjestin hänen vaatteensa nätteihin pinkkoihin entisen hullunmyllyn sijaan, ainut mitä mies sanoi oli äkäisesti lausuttu "etkai helvetti sitten laittanut mitään pois!?"
ap