Äidinja isän vakavat sairaudet vievät minulta voimat ihan kokonaan.

kaupungin kotipalvelusta. Ei sinun yksinään tarvitse eikä pidä jaksaa kantaa vastuuta vanhemmistasi.



Itse olen koko ajan melkeimpä painostanut omaa vanhempaani hakemaan apua kotipalvelusta yms. Kun vointi on sellainen,ettei yksin taho pärjätä.



Kovasti tätä vanhempani toppuuttelee, mutta olen suoraan sanonut etten jaksa oman perheen lisäksi alkaa hoivaamaan häntä. Tosin autan kyllä aina kun mahdollista ja miten omat voimavarat siihen riittävät.



Lapsella on oikeus sanoa mielipiteensä asiaan enkä ymmärrä mikseivät kaikki sitä tee.

Minun vanhempani eivät oikeastaan tarvitse vielä kotiapua, pystyvät itse toimimaan.



Pelkkä kyläily siis vie voimat.

ja samalla viikolla äidillä todettiin parantumaton syöpä, elämä siitä alkaen on ollut todella raskasta. Hyvin pärjäävät nyt kun isä on toipunut leikkauksesta, mutta se huoli on jatkuva.... Ahdistavaa! Voimia sinulle!

vaikka mä en ehkä lamaannukaan heidän kotonaan ollessa. Olen henkisesti aika vahva.



Mut kyllä vanhempien heikkenevät voimat painaa alitajunnassa koko ajan mieltä ja aina pelästyy, kun puhelin soi outoon aikaan.

Nyt ekaa kertaa vuoden sisällä hieman toiveikkaampi jakso, mutta ei silti mikään hyvä. Pelkään tulevaa kesää, vanhemmillani on omakotitalo ja iso puutarha. Jo viime kesä oli rankka. Pojan kanssa autettiin paljon. Vanhemmat olisivat valmiita myymään talon, mutta syrjäseudulla sekään ei ole ihan niin helppoa:/



Lisäksi jos vanhempani muuttaisivat lähemmäs meitä lapsia, vaihtuisi sairaala toiseksi kaikkine lääkäreineen ja se pelottaa isää kovasti:(



Joten ei oo helppoja eikä yksiselitteisiä nämä asiat, kun kohdalle osuu...

taantuvani heidän luonaan kiukuttelevan teinin tasolle.

Oma isäni kuoli syöpään kymmenen vuotta sitten (sairasti 5 vuotta) ja seuraavana vuonna äitini sairastui vaikeisiin neurologisiin sairauksiin. Näin ollen viimeiset 15 vuotta on kulunut vakavien sairauksien varjossa. Todella kuluttavaa.



Onneksi olen asunut eri paikkakunnalla kuin vanhempani jo pitkään. En olisi kestänyt minulle erittäin rakkaan isäni heikkenevää kuntoa yms, kävin toki viikonloppuisin silloin kotona. Jos olisin asunut silloin samassa kaupungissa, olisin varmaan vieraillut useammin (ei omaa perhettä).



Nyt äitini on jo niin huonossa kunnossa, että on ihan muuttunut persoonaltaan. Muistaa edelleen kaikki oikein hyvin, siinä ei ongelmaa, mutta on outo höpöttäjä, joka on kaukana sellaisesta äidistä, joka minulla vielä muutamia vuosia sitten oli. Nyt kun nähdään, on vuorossa heti vessassakäynti avustusta yms siivoilua, ja hänellä siis käy 3 krt päivässä kotiapu + muu apuhenkilö 3 krt viikossa.



Miksi kävi näin omille vanhemmilleni, se on kysymys, joka aina välillä käy mielessä. Mutta sitä asiaa murehtimalla asiat eivät parane, ja maailmassa huonompiakin kohtaloita, joten mitäpä tässä. Surullista kuitenkin. Onneksi en tiennyt etukäteen miten lyhyt aika vanhempieni kanssa minulla oli.

Vähän siis epäselväksi jäi tuo viesti.. Eli onneksi nyt minulla on omat lapset, joten olen omasta mielestäni terveellä tavalla hieman irtaantunut äitini hoitohommista. Haluan pitää meidän suhteen mahdollisimman pitkälle äiti/lapsi-tasolla, enkä siis halua hoitovastuuta yhtään enempää.



Tiedän rajani, ja välillä on hurjan huono omatunto, mutta näin se nyt menee. Sairaudet ovat varjostaneet elämääni tosiaan sen 15 vuotta, enkä pysty enää antamaan niille yhtään elämästäni. Sairauksien myötä ymmärrän, että aika on rajallinen, olen jo 35 vuotias, isäni eli tämän jälkeen enää 19 vuotta.