Nautin äitiydestä kunnolla vasta nyt!
Olen tässä miettinyt, että onko kohtalotovereita siinä suhteessa, että on alkanut kunnolla tykätä tästä äitiydestä nyt, kun vaavi on jo liki 10-kuinen. Mulla kyllä tuli jo synnärillä ihan heti se äidinrakkauden tunne ja ilo vauvasta, mutta ekat 3 kk on ihan sumuisia - en oikeastaan muista koko ajasta mitään. Yritin juuri muistella, että mitä ihmettä tein kaikki päivät käärön kanssa kotona, mutta en oikein saa mieleeni niitä muistoja. 4 kuukauden kohdalla alkoi jo huomattavasti helpottaa, puolvuotiaan kanssa alkoi olla oikeasti kivaa ja nyt kun poitsu on kymmenkuinen, on jo tosi hienoa! Taisin näin jälkeenpäin ajatellen kärsiä jonkinmoisesta synnytyksenjälkeisestä masennuksesta tai ainakin alakulosta, mutta silloin ajattelin sen asiaan kuuluvaksi - niinkuin se kai jossain mielessä onkin. Nyt oon tyytyväinen, että jäin hoitovapaalle vielä loppuvuodeksi, ja saan nauttia pojan seurasta vielä pari kk lisää ihan kokopäivätoimisesti!
Mietin vaan, että onko paljon muita, jotka vois sanoa että ei oikeastaan tykänneet niistä ihan käärövaiheen ajoista? Vaikka poika olikin ihan suhtkoht tyytyväinen ja rauhallinen vauva, ei sairauksia eikä koliikkia yms. En ole koskaan kuolannut semmoisten ihan pikkuvauvojen perään ennenkään, eikä mulla ole puhjennut vauvakuumetta semmoisia nyyttejä katsellessa...
Nyt jopa mahdollista uutta raskautta miettiessä tuntuu siltä, etten jaksaisi sitä ekaa neljää kuukautta uudestaan. Valitettavasti pakettia ei kai saa kotiin toimitettuna mitenkään valmiimpana...? Aina sanotaan että se vauva on NIIN vähän aikaa pieni! Musta se aika kesti ja kesti.
Kommentit (32)
lukea tämmöistä kun itsellä vähän samanlaisia ajatuksia. Kaverini kommentti kertonee aika paljon (vastauksena siihen kun kyselin että voiko 8-kuukautisella olla jo uhmaikä..): " Etkös kysellyt jotain samanlaista jo kun vauva oli 3-kuukautinen?" Niinpä. Täytyy myöntää että raskasta on ollut ja ehkä oma ikänikin jo vaikuttaa jaksamiseen, kun olen jo 37 ja tämä on esikoinen. Mutta olen silti urheasti herännyt joka yö imettämään pari kertaa yössä tähän asti, ja vasta nyt olen päättänyt aloittaa unikoulun. En ole yksinkertaisesti jaksanut aloittaa sitä aiemmin :(.
t. Mauku
Yleensä vaan kaikki hampaat irvessä kertoo miten ihanaa vauvan kanssa on ollut, vaikka ei olisikaan ihan niin hyvin mennyt.
Itselläni on nyt neljä kuukautinen poika, jonka kanssa olemisesta olen vasta nyt pikkuhiljaa nauttimaan. Poika oli alussa todella vaativa ja helposti ärtyvä vauva ja vielä mahakipuinenkin. Laitoksella tuntui siltä, että olisin heti halunnut vauvan palauttaa, kun en millään olisi jaksanut sitä hoitaa. Olin äitinä hyvin epävarma enkä oikein tiennyt mitä pojalle olisi pitänyt tehdä, että se olisi ollut edes vähän aikaa tyytyväinen. Olisin voinut helposti voinut liukua masennukseen, mutta onneksi mieheni oli kotona kuutisen viikkoa ja otti ohjat käsiinsä, jotta minä sain levätä. Miehen mennessä töihin pelotti hirveästi jäädä yksin vauvan kanssa. Onneksi kaikki meni hyvin...
Onneksi vauva on itse opettanut minua omanlaisekseen äidiksi. Äidinrakkaus ei todellakaan tullut heti pojan synnyttyä, vaan se on kasvanut pikkuhiljaa ja eipä enää tulisi mieleen tuota tähtisilmää palauttaa! Minusta tuntuu vasta nyt, että voin alkaa nauttimaan vauvasta eikä tarvitse koko ajan jännittää osaanko ja ymmärränkö mitä se nyt haluaa.
Jaksamisia!
Hienoa että kirjoitit aiheesta. Täälläkin samanlaisia tuntemuksia, ja olen aina kuvitellut että muut äidit kuitenkin nauttivat enemmän vauva-arjesta ja olen ainoa omituinen. Minulla nimittäin vielä todella tyytyväinen vauva (nyt 6,5 kk tyttö), joka on lähes aina hyvällä tuulella, syö ja nukkuu hyvin, viihtyy yksin ja seurassa, eli mitään valittamisen aihetta ei pitäisi olla. Kuitenkin tuntuu, että monesti olen vain huolissani lapsesta, en tiedä mitä hänen kansaan tekisin jne. Mutta koko ajan tuntuu helpottavan, kun lapselta saa nyt selkeämpää palautetta.
Rakkaus vauvaan heräsi kyllä heti. Olen aina tiennyt haluavani lapsia ja olen ollut hulluna toisten vauvoihin. Pelkäsin jopa jossain vaiheessa, että jaksanko vielä sittenkin olla innoissani äitiydestä, kun vauva ei enää ole vauva vaan lapsi... No, nyt tuntuu kyllä päinvastaiselta. Olen kokenut hurjan raskaaksi juuri sen, kun ihan pieneltä vauvalta ei oikein saa sitä palautetta. En olisi ikinä etukäteen voinut uskoa, että oma vauva voi tuntua hieman vieraaltakin. Nyt tuntuu, että meillä välillä pelaa jo yhteinen huumorikin. En malta odottaa, että lapsen kanssa pääsee vielä selkeämmin kommunikoimaan.
No, vähän sekava kirjoitus, vaikea ilmaista sitä tunnetta. Ehkä on tuntunut että huolta ja vastuuta ja ihmettelyä on ollut enemmän kuin " ihanaa, leppoisaa köllimistä" vauvan kanssa, kuten etukäteen ajattelin. Mutta suuri osa näistä tunteista johtunee myös hormoneista (itse imetän vielä), eikä lievä masentuneisuuskaan liene niin harvinaista.
...mutta toisen kanssa ne ekat vauvakuukaudet menevät musta sata kertaa nopeammin kuin ensimmäisen vauvan kanssa. Mustakin esikoisen kanssa ekat kuukaudet kestivät ikuisuuden, sen sijaan kakkonen on nyt reilut 4 kk ja tuntuu, että eilenhän sieltä laitokselta vasta tultiin. Aika menee siivillä, kun esikoinen touhuaa vieressä koko päivän.
Itse olen nauttinut molempien vauva-ajasta, vaikka jälkeenpäin olen todennut, että esikko oli kyllä varsin vaativa tapaus - onneksi en silloin tiennyt helpommasta ;-) Silti tuntuu, että nautin aina vaan enemmän mitä isommaksi lapset kasvavat. Välillä on huono omatunto kakkosen takia: vauva on tosi ihana, rauhallinen ja tyytyväinen, mutta itse ikään kuin saan enemmän irti esikoisesta, joka osaa kaikenlaista, keksii hauskoja juttuja, osoittaa tunteitaan enemmän ym.
Ja kiva huomata ettei ole yksin näiden mietteiden kanssa. Tsemppiä kaikille :)
T. 5-kuisen tähtisilmäpojan äiti
Voisi olla minun tekstiäni esikoisen aikaan!
Ja tuon ajatuksen takia poden huonoa omatuntoa... Ihana lukea tällaistakin keskustelua, taitaakin olla aika tavallista tämä väsymys näihin ruusunpunaisiin vauvakuukausiin. Eihän tämä mitään hohdokasta ole vaativan vauvan kanssa, mutta en kuitenkaan vaihtaisi tätä arkea poiskaan. Kenenkään muun hoitoon en lastani antaisi (pitemmäksi aikaa kuin syöttövälit sallivat), joten elämä on nyt sitten tätä. Niinpä niin... Odotan myös niin kovasti, että vauvamme kasvaisi jo taaperoksi. Vauhdillahan tämä aika kuluu, vaikkakin illat kitisijän kanssa tuntuvat niiiiin pitkiltä.
että näin moni on miettinyt samoja juttuja, vaikka esim. Vauva-lehden äänestyksessä kysyttäessä, mikä on parasta aikaa lapsen kanssa, selvin numeroin voitti vaihtoehto " vauva-aika" versus taapero- leikki- kouluikä tai jopa isovanhemmuus. Koskaan, Luojan kiitos, mulla ei ole tämä väsymys tai alakuloisuus alkanut kohdistua vauvaan, tarkoitan nyt esimerkiksi vauvalle huutamista, suuttumista yms. Onhan se pieni tuhiseva käärö toisaalta ihanakin, mutta nyt kun ystävillä näen pienempiä vauvoja, ajatus kyllä nopeasti kulkee siihen suuhtaan että mahtavaa, kun meidän Ällä on jo näinkin iso!... Mullekin tuo kommunikaation lisääntyminen on ollut tärkeää, kuten joku kirjoittikin, jopa semmoista kahdenkeskistä " huumoria" voi jo harjoittaa. Odotan puheen alkamista minäkin, kuin kuuta nousevaa.
Kakkosen kanssa asiat tosiaan voisivatkin olla toisin. Mutta joskus kun luen tai kuulen juttuja tosissaan vaativista vauvoista, joilla on sairauksia, koliikkia, rytmi aivan hurjasti päin honkia tai muuten hankalaa, niin mulle tulee semmoinen olo että jos mää olin tän ihan suhteellisen helpon lapsen kanssa näin jaksamisen äärirajoilla, niin mitenkäs jos se seuraava vauva ei olekaan terve, tai jotenkin on todella vaikeuksia vaikka imetyksessä, hirveää itkuisuutta tai muuta? No, joka tapauksessa meillä saa se pikkukakkonen luvan tulla vasta kun eka on jo kunnolla tolpillaan. Jos siis kaikki menee suunnitelmien mukaan... Koputetaan puuta!
Musta varsinkin jo vähän vanhempana äideiksi tuleville se suurin yllätys onkin itsensä kanssa oleminen ja itsensä kohtaaminen ja ajan pysähtyminen, ei niinkään vauva. Itse ainakin koin asian niin ensimmäisten kuukausien jälkeen. Varsinkin jos on ollut useamman vuoden töissä ja siihen päälle harrastukset plus muu sosiaalinen elämä ja sitten yht' äkkiä onkin kotona yksin neljän seinän sisällä pienen vauvan kanssa, niin onhan se järkyttävän iso muutos. Tästä puhutaan musta aivan liian vähän. Puhutaan vakavalla nimellä masennuksesta, muttei niinkään siitä isosta elämänmuutoksesta, mikä masennuksen tai ehkä oikeammin alakulon useimmissa tapauksissa aiheuttaa. Ymmärrättekö mitä yritän sanoa?
Hei,
vaikka olen tullut nk. vanhemmalla iällä äidiksi, itselleni kotona olo ei ole se muutos, sillä olen elänyt erilaisia vaiheita työelämässä, myös tehnyt töitä kotona tai ollut vailla työtä tms. ja siksi ollut kotona aika paljon.
mutta: iso muutos on ollut ajanhallinnan menettäminen. Meidän vauva on nyt 3 kk ja koliikkiaika onneksi takana, mutta unirytmi edelleen osin ennakoimaton. Niinpä, kun hän päivällä nukahtaa, en koskaan tiedä, aikooko hän nukkua kymmenen minuuttia vai puolitoista tuntia.. On tosi vaikea suunnitella siinä sitten tekemisiään - myös univelkojen poisnukkuminen päivisin on siksi tosi vaikeaa.
pidän lapsista, mutta en erityisemmin pidä vauvoista. niinpä olen aina ajatellut, että kaikki se höpinä suloisesta vauva-ajasta on epäilyttävää. En edes odottanut että meillä olisi nyt ihanaa. Vaikka lasta rakastankin, tietyllä tapaa odotan koko ajan että hän kasvaisi vähän lisää. Iloinen asiahan on että näin pieni vauva kehittyy joka päivä ja vähän väliä tuntuu, että hän on kommunikoivampi kuin hetki sitten..
Ihanaa, että kuulen muiltakin että on raskasta. Itselläni on nyt 5kk poika eikä varmaan " hankalammasta" päästä, nukkui ihan hyvin jne. mutta mua ahdisti tosi paljon olla kotona. Synnytyksen koin tosi voimakkaasti ja jäi vähän sellainen olo, etten enää haluaisi synnyttää. Nyt vasta ymmärtää senkin, että synnytyksen jälkeen ei heti ole kunnossa vaan kesti yllättävän kauan että oma elimistö toimi normaalisti. Alapää oli kipeä kauan ja kun oli tikkejä niin tuli tietysti ummetus ja väsyneenä istuin vessanpytyllä ja itkin kun sattui niin paljon eli nyt tuli todennettua mitä on lapsivuodeaika.
Alku kuukausista en muista yhtään mitään. Mietin just yks päivä, että mitä mä oikeastaan tein...
Mulla oli ihan selkeästi baby bluesia ja koin että musta ei ole äidiksi.
Kaikista raskainta on ehkä ollut se, että on oikestaan aika harva kenelle voi sanoa että ahdistaa, ja kaipaa sitä elämää mitä ennen oli. Monet ei halua jotenkin edes kuulla sitä, kun vauvat on niin " ihania" .
Nyt kun poika on 5kk, niin on toki helpottanut. Nyt on kuitenkin ollut se ongelma, että mies on paljon pois työn takia ja olen yksin kotona. Harvoin kukaan tulee käymään ja itse ei aina jaksaisi lähteä käymään vauvan kanssa muualla, kun se on aina sellainen operaatio. Raskauskilojakin jäi 10kg ja olin ihan normaalipainoinen. Koen että olen itsekäs kun mua ahdistaa se etten koe olevani omassa vartalossa ja vaatteet ei mahdu päälle ja on tympeää katsoa itseä peilistä.
Että tällainen vuodatus. Raskasta on ollut, mutta uskon että pikkuhiljaa helpottaa.
Minäkin olen jotenkin niin kypsä siihen toitotukseen miten ihanan autuasta vauva-aika on. Minulla on 3kk vauva, joka omaa aikamoisen tempperamentin ja nukkumaan mennään aina raivolla. Odotan todellakin että hän kasvaa ja saa kunnon rytmin päiväuniin. Tämä on esikoiseni ja tätä ennen olin töissä opiskelujen jälkeen kuutisen vuotta. Elämänmuutos on valtava! Luulin että olisin tosi aktiivinen vauvan kanssa jo tässä vaiheessa ja shoppailisin ja kahvittelisin kauppakeskuksissa, mutta ei tämän vaativan (mutta ah niin ihanan!) epelin kanssa voi vielä minnekään lähteä, siitä tulisi vaan enemmän stressiä kuin nautintoa. Niin ja synnytys oli shokki (repesin pahasti) ja vaikutti minuun tosi syvästi. Rakastuin kuitenkin vauvaani jo heti synnärillä ja se ei ole muuttunut miksikään. Joka päivä on ihanampi ja odotan että veijari kasvaa ja päästään hiekkalaatikolle, jossa voi jutella muiden äitien kanssa. Se että tästä asiasta ei viitsi puhua monellekaan ystävälle on se, että ainakin minun ystävistäni monet ylistävät vauva-aikaa ja pitävät minua omituisena/masentuneena kun en koe asiaa ihan samalla tapaa.
Voimia kaikille äideille! Kyllä se siitä!
niinhän se on että aika kultaa muistot eli älä ole huolissasi että ystävät ylistävät vauva-aikaa. Ne huonot muistot nimittäin katoavat nopeasti ja vain hyvät jäävät jäljelle. Itsekin olen aina unohtanut miten synnyttäminen todella sattuu ja kuinka väsynyt voi olla (ja tylsistynyt). Ellei vauva-aika nyt ole ollut aivan hirveää niin varmaan viidessä, kymmenessä vuodessa suurin osa ikävyyksistä on jäänyt unholaan ja vauva-aika tuntuu ihanalta muistolta =D Ja ehkä jos sitten vertaa teini-ikäsiin ja heidän aiheuttamaan jatkuvaan huolissaan oloon niin... en tiedä.
moi.
luulin myös olevani ainoa jonka mielstä vauvaikä ei ole niin mahtavaa. lisäksi inhosin raskausaikaa.synnytys oli karmea , jota en halua kokea enää ikinä ja kätilöt sairaalassa olivat myös todella tylyjä. päätökseni oli etten imetä ja siitäkös riemu repesi.. nyt poika on 3kk ja toki hän on ihana. mutta on välillä tosi tylsää ja odotan innolla että päästään leikkiin ja höpiseen. nyt kun se on sitä helistimien heilutusta ja vaunuilua. ei todellakaan aina tunnu edes mahtavalta olla äiti. joskus haaveilen että olisinkin jatkanut opiskelua ja ollut vielä pari vuotta yksin mieheni kanssa ilman lasta. mutta toki kun häntä katsoo niin en luopuisi mistään hinnasta.
kiitokset alkuperäiselle, luulin olevani maailman paskin ihminen ja ainut joka ajattelee välillä että ei aina oo niin hauskaa..rohkea aloitus.
Minulla 3 lasta ja olen kyllä kaikkien kohdalla ollut samaa mieltä, että elämä paranee, kun lapsi lähentelee puolta vuotta.
Ovat vauvat tietysti tavallaan ihania, mutta mielestäni paljon ihanampia, kun heidät oppii tuntemaan ja pystyy paremmin tulkitsemaan viestejä jne eli LUE= kun he ovat hieman vanhempia ;-)
Aika toki kultaa muistot, kyllä !!!! Ei meilläkään muuten kolmea lasta olisi ;-)
Minusta pienen vauvan kanssa olo on hienoa mutta samalla myös raskasta aikaa. En muista, että olisin kertaakaan 1,5 vuoden aikana (raskaus plus vauva-aika) nukkunut 8 h yöunia yhtäjaksoisesti. Johan sekin rasittaa. Välillä miehen kanssa todetaan, että pitää pitää mielessä, että tämä aika menee ohi ja tulee vielä aika, jolloin oikeasti jaksetaan muutakin kuin huoltaa muksuja.
Meillä on kolme lasta, jotka ovat aloittaneet tai aloittavat koulun lähiaikoina ja yksi kohta 1v täyttävä vauva. Kaikki lapset ovat olleet vatsa-vaivaisia koliikin, tai jonkin muun takia ensimmäiset kuukaudet. Pienin oppi nukkumaan kokonaisia öitä vasta noin 1kk sitten kun lopetin imetyksen. Vieläkin heräilen vauvan öisiin vikinöihin. Aina on flunssaa, hampaita, jokin uusi opittu taito, joka vie yöunet.
Omat menot on pitänyt laittaa syrjään. Yhteinen aika miehen kanssa on kortilla. Täyttä elämää tämä on, mutta yhtäkaikki myös väsyttävä vaihe.
Kun en ole mitään kotiäiti-tyyppiä, tämä kotonaolokin tuntuu jo tylsältä.. vaikka toisaalta kauhulla ajattelen tilannetta joulun jälkeen kun pitää jaksaa työ ja kotityöt. Toki mies on auttamassa mutta kyllä se kuitenkin enemmän minun hartioilleni jää kun minulla on lyhyemmät työpäivät.
Minulla on 10 kk vauva, jota rakastan mutta samalla on jotenkin niin raskasta. Olen 24 h vauvan palveluksessa, oma vapaus on menetetty. Se auttaa jaksamaan masentuneita hetkiä ja välillä niin tylsää arkea, kun tietää että lapsi kasvaa koko ajan, tämä ei ole mikään ikuinen vankeusrangaistus (siltä vauva-aika on välillä tuntunut).
Hassua että sitä on välillä niin alakuloinen, vaikka vauvan saaminen oli unelmien täyttymys - kävimme hedelmöityshoidoissa, ja paljon jo pohdimme sitäkin, että ehkemme ikinä saa lasta. kauhean tyhjältä tuntui ajatus lapsettomasta elämästä.
Nyt odotan innolla että lapsi kasvaisi, ja että saisin nukkua... kaikkein raskainta on ollut jatkuva yöheräily ja siitä aiheutunut unettomuus, välillä valvon yökaudet.
Välillä ärsyttää kun lukee vauvalehtiä ja kaikki on aina vaan sellaista auvoa. Olen kyllä itse tavannut muitakin äitejä joilla on ollut rankkaa. Jaksan ihmetellä miten jotkut jaksavat hankkia useampia lapsia! Meille ei enempää tule, emme kerta kaikkiaan mieheni kanssa halua enää kokea tätä vauvavuotta uudestaan...
Joo kyllä on minullakin ollut jonkinlaista alakuloa ja huono omatunto omista ajatuksista. Vauva 5kk on tietysti maailman ihanin ja kilttikin mutta aamuisin tulee välillä mieleen että mitäköhän taas keksitään koko päiväksi tekemistä. Miehellä ei ollut isyys tai kesälomaa ja 7 päivää viikossa töissä ja sukulaiset kaukana. Että rankkaa on ollut toisinaan mutta jo helpottaa ja miehenkin työt vähenee talvea kohden. Tuntuipas hyvältä kirjoittaa tämä tähän.
Tsemppiä kaikille !
kommentoin vielä tuota " oman itsensä kohtaamista" . Ei se musta ole ollut vaikeaa, pikemminkin itsensä unohtaminen ja asettuminen 24/7 vauvan palvelukseen. Oma aika on todellakin kortilla, vaikka mies onkin tuossa vierellä. Vauva 8 kk ja nukkuu edelleenkin melko ennustamattomia päiväunia ja heräilee öisin milloin mihinkin.. Eli omaa aikaa ovat lähinnä ne vauvan unihetket jolloin pitäisi sekä tehdä kotitöitä, omia juttuja ja levätäkin.. Ei voi enää itsekkäästi tehdä yhtään mitään silloin kun huvittaa, vaan vauvan tarpeet menevät kaiken edelle.
t. Mauku
Esikoinen oli kaikin puolin vaativa vauva lisäksi hän kärsi koliikista. Hänen kanssaan elo helpotti n. 6kk iässä, 1-vuotiaana oli jo suurimman osan ajasta kivaa ja 1,5-vuotiaana ensimmäisen kerran todella nautin yhdessäolosta. Eli minulla meni vieläkin pidempi aika sopeutumiseen:) 2-vuotiaana iski hirveä uhma, joka nyt lähemmäs 2,5-vuotiaana alkaa _kai_ pikkuhiljaa helpottaa, mutta tämä ei ole niin kuluttavaa kuin vauvavuosi, koska poika osaa jo puhua ja tiedän vähän paremmin, mistä päin tuulee.
Kuopus (nyt 8kk) on helppo vauva, tosin hänkin kärsi kovista vatsavaivoista/koliikista. Kun vatsavaivat helpottivat, olen nauttinut hänen kanssaan olosta täysin rinnoin, koko ajan enenevässä määrin, kun hän oppii uusia taitoja ja on enemmän " läsnä" . Olen tosi onnellinen siitä, että sain vielä kokea tällaisen helponkin vauva-ajan ja toisaalta tyytyväinen, että lapsista näyttää tulleen näin erilaiset (ja että luonteenlaatu meni tässä järjestyksessä; vaativa ensin ja sitten helppo, toisin päin olisi voinut olla ikävämpi).
Kakkosesta rohkaistuneena mietin joskus, minkälaisia ihania lapsia vielä saisimme miehen kanssa aikaan, mutta koska raskausajan ja vauvavuoden yli ei pääse hypättyä, taidan tyytyä näihin kahteen!