Olen taas NIIN kyllästynyt ja pettynyt mieheeni ja parisuhteeseemme.

Voithan toivoa, ettei hän niinkään välitä lasten tunteista vaan jättää sinut.

mie potkasin kesäl ulos petturimiehen... joka ei kotona tehny mitään mutta kyl netissä jakso istuu ja naisia etsiä... ihan hyvin pärjään yksin lasten kans.nuorin oli 5kk kun erottiin:P

että tämä kuulostaa ärsyttävältä lässytykseltä nykyajan itsekeskeisten ihmisten mielestä, mutta onnen salaisuus piilee siinä, että "on autuaampaa antaa kuin ottaa" ja pitäisi enemmän ajatella toisia, kuin itseään. Antaa anteeksi, katsoa läpi sormien toisten puutteita, keskittyä määrätietoisesti niihin puolison hyviin puoliin ja lakata pyörittelemästä niitä huonoja puolia päässään.



Vaikeaa, mutta tepsii, trust me.

Kyllä se rakkaus sieltä löytyy kun ottaa oikeanlaisen katsantokannan esiin. Omassa miehessäni on todella monta hyvää puolta. Haastan kaikki mieheensä kyllästyneet listaamaan omasta miehestänne hyviä puolia niin monta kuin vain mitenkään keksitte. Suhdetta piristää myös se, jos annatte listan miehellenne.



Se jos on vaan kyllästynyt kumppaniin, voi hyvin johtua siitä että on kyllästynyt elämäänsä yleisemmin ja se kohdistuu kumppaniin ihan huomaamatta.



Oletko ap muuten kaikesta 100% onnellinen, vai voisiko elämä alkaa näyttää valoisammalta muillakin keinoin kuin miehen vaihdolla?



Se on sitten eri juttu jos mies on päihteiden väärinkäyttäjä, henkisen väkivallan harjoittaja taikka määrätietoinen kaksoiselämän eläjä. Mutta niistä ei tainnut tässä aloituksessa olla kyse.

ihan vaan olla kyllästynyt parisuhteeseen - ja ihan muista syistä kuin siksi että hakisi jännitystä.



Kannattaa lukea tämä, itseymmärrys kasvaa (ja muidenkin), ehkä parisuhdekin pelastuu (tai ei):

http://kauppa.tietosanoma.fi/epages/Kaupat.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/…

Haluaisin erota, mutta en halua rikkoa lasten perhettä. Jos ei noita lapsia olisi, en keksisi yhtään hyvää syytä elää tuon miehen kanssa. No niin, tulipas sanottua!

Odotan vain kun lapset kasvaa muutaman vuoden ja heitän ukon pihalle, toivon tosin, että tajuu itse lähtee aikaisemmin makaamasta tosta sohvalta;)

Voithan toivoa, ettei hän niinkään välitä lasten tunteista vaan jättää sinut.

Koska sitten hänellä ei olisi varaa asetella ehtoja!

ap, joka ei jaksa valottaa asiaa sen enempää, kunhan purki tuntojaan...

Kyllä se rakkaus sieltä löytyy kun ottaa oikeanlaisen katsantokannan esiin. Omassa miehessäni on todella monta hyvää puolta. Haastan kaikki mieheensä kyllästyneet listaamaan omasta miehestänne hyviä puolia niin monta kuin vain mitenkään keksitte. Suhdetta piristää myös se, jos annatte listan miehellenne. Se jos on vaan kyllästynyt kumppaniin, voi hyvin johtua siitä että on kyllästynyt elämäänsä yleisemmin ja se kohdistuu kumppaniin ihan huomaamatta. Oletko ap muuten kaikesta 100% onnellinen, vai voisiko elämä alkaa näyttää valoisammalta muillakin keinoin kuin miehen vaihdolla? Se on sitten eri juttu jos mies on päihteiden väärinkäyttäjä, henkisen väkivallan harjoittaja taikka määrätietoinen kaksoiselämän eläjä. Mutta niistä ei tainnut tässä aloituksessa olla kyse.

En todellakaan usko oman olotilan paranevan miestä vaihtamalla, mieluummin olisin kokonaan ilman miestä. Mutta olisi sekin varmaan aika rankkaa useamman lapsen kanssa. Miehessä kun ei ole varsinaisesti mitään isoa "vikaa", ei ole näitä sohvalöhöukkoja tai juopporenttuja vaan osallistuu perheen asioihin ja kotitöihin ja viettää aikaa lasten kanssa. Ainoa miinus on temperamentti, minkä johdosta korottaa lapsille herkästi ääntä. Mutta lapset ovat kyllä siihen tottuneet... meillä ollaan muutenkin äänekkäitä, olen itsekin (ja lapset myös). En vain löydä tunteita miestä kohtaan. Mutta juuri siksi, että ajatukseni ovat niin kovin itsekkäitä, en eroakaan enkä riko lasten perhettä. Toivotaan, että tämä on joku ohimenevä vaihe...

t. ap

No jos miehessä ei oo muuta vikaa kuin äänekkyys, niin ethän sä silloin ole pettynyt siihen, vaan itseesi ja omiin odotuksiisi. Ja vaikka kliseistä onkin, eihän sun miehes yksin ole vastuussa teidän PARIsuhteestanne. Tsemppiä kumminkin!

AP, kuulostat siltä että olet kyllä miettinyt tilannettanne huolella ja sinulla ei ole harhakuvia siitä, miten teillä menee.



Oletko ollut aiemmin (esim. ilman lapsia) sinkkuna pitkää pätkää? Kaipasitko silloin parisuhde-elämää, ja jos, niin muistele miltä se silloin tuntui. Oletko varma ettet kaipaisi taas, jos olisit yksin?



Nykyhetken hyvien puolien näkeminen on usein vaikeaa, mutta jos ne onnistuu kartoittamaan niin sillä voittaa kyllä itselleen tosi paljon.



Tuo äänekkyys on minullekin sydäntä lähellä oleva juttu. Omat vanhempani olivat todella äänekkäitä, tulisia ja kiivaita koko lapsuusaikani. Toki me lapset totuimme siihen, mutta nykyään vielä aikuisenakin minua häiritsee se mekastus, ja ahdistun jos joudun pitkään viettämään tuon mekastavan talouden keskellä aikaa (eli itsenäistymisvaiheessa oli ihana huomata että voi kuulla omat ajatuksensa). Mutta jos asia on teidän yhteinen piirteenne, oletko varma että se edes helpottuisi jos olisit ilman miestä? Ehkä sitten vaan sinä meuhkaisit lapsillesi ja he sinulle.



Voisitko ottaa tuon äänekkyyden perheessä puheeksi? Ihan syyttelemättä ja sormella osoittamatta, todeta vaan että tiedät olevasi itsekin siinä mukana mutta haluaisit keksiä ratkaisun jolla saisitte sitä vähennettyä?



Minusta perheen asioihin ja kotitöihin osallistuminen + ajanvietto lasten kanssa ovat ihania asioita, vaikka tunteet olisivatkin (ehkä väliaikaisesti) jäissä. Jos eläisit yksinhuoltajana, niin ei siihenkään elämään silloin kiihkeää parisuhdetta mahtuisi, ja menettäisit tuon kodinhoitovastuun jakajan.



Mielestäni olet tekemässä oikean ratkaisun siinä että et eroa. Mietin kuitenkin, miten saisit omat tuntemuksesi mielekkäämmäksi.



Voisiko suhdetta koittaa elvyttää sillä, jos olisit vaikka miehelle vähän mukavampi kuin mitä koet hänen ansaitsevankaan? Koettaisit omalta osaltasi saada hänet rakastumaan sinuun uudelleen? Tämä siis ihan siksi, että on hyvin paljon mahdollista että hän tekee saman sinulle, ja pienellä viiveellä huomaatkin että tunteet alkavat taas herätä... ensin se vaatii vaan vähän pakkopullaa sinulta, jos vaan koet että sellaiseen jaksaisit ryhtyä.

AP, kuulostat siltä että olet kyllä miettinyt tilannettanne huolella ja sinulla ei ole harhakuvia siitä, miten teillä menee. Oletko ollut aiemmin (esim. ilman lapsia) sinkkuna pitkää pätkää? Kaipasitko silloin parisuhde-elämää, ja jos, niin muistele miltä se silloin tuntui. Oletko varma ettet kaipaisi taas, jos olisit yksin? Nykyhetken hyvien puolien näkeminen on usein vaikeaa, mutta jos ne onnistuu kartoittamaan niin sillä voittaa kyllä itselleen tosi paljon. Tuo äänekkyys on minullekin sydäntä lähellä oleva juttu. Omat vanhempani olivat todella äänekkäitä, tulisia ja kiivaita koko lapsuusaikani. Toki me lapset totuimme siihen, mutta nykyään vielä aikuisenakin minua häiritsee se mekastus, ja ahdistun jos joudun pitkään viettämään tuon mekastavan talouden keskellä aikaa (eli itsenäistymisvaiheessa oli ihana huomata että voi kuulla omat ajatuksensa). Mutta jos asia on teidän yhteinen piirteenne, oletko varma että se edes helpottuisi jos olisit ilman miestä? Ehkä sitten vaan sinä meuhkaisit lapsillesi ja he sinulle. Voisitko ottaa tuon äänekkyyden perheessä puheeksi? Ihan syyttelemättä ja sormella osoittamatta, todeta vaan että tiedät olevasi itsekin siinä mukana mutta haluaisit keksiä ratkaisun jolla saisitte sitä vähennettyä? Minusta perheen asioihin ja kotitöihin osallistuminen + ajanvietto lasten kanssa ovat ihania asioita, vaikka tunteet olisivatkin (ehkä väliaikaisesti) jäissä. Jos eläisit yksinhuoltajana, niin ei siihenkään elämään silloin kiihkeää parisuhdetta mahtuisi, ja menettäisit tuon kodinhoitovastuun jakajan. Mielestäni olet tekemässä oikean ratkaisun siinä että et eroa. Mietin kuitenkin, miten saisit omat tuntemuksesi mielekkäämmäksi. Voisiko suhdetta koittaa elvyttää sillä, jos olisit vaikka miehelle vähän mukavampi kuin mitä koet hänen ansaitsevankaan? Koettaisit omalta osaltasi saada hänet rakastumaan sinuun uudelleen? Tämä siis ihan siksi, että on hyvin paljon mahdollista että hän tekee saman sinulle, ja pienellä viiveellä huomaatkin että tunteet alkavat taas herätä... ensin se vaatii vaan vähän pakkopullaa sinulta, jos vaan koet että sellaiseen jaksaisit ryhtyä.

Nämä asiat ja tuntemukset eivät ole minulle uusia. Olen oikeastaan varmaan jo vuoden-pari elänyt sellaisen alaspäin painottuvan vuoristoradan tunteiden vallassa, useammin olen ahditunut tai tyytymätön kuin tyytyväinen parisuhteemme tilaan. Mies ei tunnu näkevän mitään ongelmaa. Mietin tätä asiaa kausittain aktiivisemmin ja aina välillä kaivan itsestäni voimavaroja ja yritän tsempata ja olla miehelle ystävällisempi. Jonkin aikaa se toimii, mieskin reagoi positiiviisesti. Mutta sitten aina tulee jotakin, työväsymystä tai muuta ja joku tilanne saa taas tunteeni miinuspuolelle niin voimakkaasti, että en jaksa enää yrittää. Näin on menty kuukausikaupalla, aaltoliikkeenä. Suurimmaksi osaksi tämä luultavasti on minun korvieni välissä oleva asia. Minulla on taipumusta (ja sukurasitetta) lievään masentuneisuuteen, mutta yritän kovasti pitää sen "aisoissa". Meillä on ollut aika raskas vuosi myös monien kuolemantapausten ja sairastelujen vuoksi ja talouskin on tiukilla. Onhan niitä taustatekijöitä! Oman lisänäsä perheen dynamiikkaan tekee se, että olemme uusperhe, olen itse kerran eronnut. En kuitenkaan halua korostaa uusperheyttämme, koska en näe sitä syynä tunteisiini. Mies on hyvä isähahmo myös ei-biologisille lapsilleen. Kaikki nämä seikat yhdessä johtavat siihen, että en aio erota miehestäni, vaikka silloin tällöin kovasti sitä haluankin!

ap

AP, hyvin tunnut tosiaan olevan asiaa miettinyt.



Tuo on itsellekin tuttua, joskus suhteeseen jaksaa panostaa ja joskus ei. Varsinkin jos elämä potkii muutenkin päähän, niin on tosi helppoa antaa itselleen lupa käyttäytyä vähän eri tavalla ja sitten saa samanlaista vastakaikua -> negatiivinen kierre.



Jos olet tällä hetkellä masentunut, niin uskon että tilanne miehenkin kanssa helpottuu kun itse pääset masennuksestasi voiton puolelle.



Tässä tilanteessa on mielestäni ihana asia että miehesi ei näe ongelmaa. Sehän tarkoittaa, että miehesi ei syytä sinua masentuneisuudestasi eikä koe että se rasittaisi suhdettanne. Ajattele miten paljon huonommin asiat olisivat, jos miehesi kaataisi tuon masennuksen olemassaolon vielä taakkana sinun niskaasi ja vaatisi sinua korjaamaan asian.



Toivoisin osaavani antaa ohjeita siihen miten pääset masennuksestasi, mutta ammatti-ihminen en ole, ja tiedän että näitä ohjeita on helpompi antaa kuin noudattaa. Usein masennus lähtee vain omalla ajallaan ja omalla painollaan, eikä sen kieltäminen kovasti auta.



Itsensä psyykkaaminen positiiviseen suuntaan ja tilanteen hyvien puolien tiedostaminen auttaa kuitenkin jaksamaan, vaikkei se masennusta poistaisikaan. Mutta luulen että se on sinulla aika hyvin hanskassa jo nyt.



Nostan sinulle hattua siinä, ettet ole alistunut sellaiseen "meillä on suvussa masennusdiagnoosi joten en voi itselleni mitään" vaan otat itse vastuun omasta voinnistasi ja pyrit pitämään itsestäsi huolta.



Tuo asenne on se pärjäämisen avain, ja minusta sinulla on erittäin hyvät mahdollisuudet selviytyä masennuksestasi voitajana.

AP, hyvin tunnut tosiaan olevan asiaa miettinyt. Tuo on itsellekin tuttua, joskus suhteeseen jaksaa panostaa ja joskus ei. Varsinkin jos elämä potkii muutenkin päähän, niin on tosi helppoa antaa itselleen lupa käyttäytyä vähän eri tavalla ja sitten saa samanlaista vastakaikua -> negatiivinen kierre. Jos olet tällä hetkellä masentunut, niin uskon että tilanne miehenkin kanssa helpottuu kun itse pääset masennuksestasi voiton puolelle. Tässä tilanteessa on mielestäni ihana asia että miehesi ei näe ongelmaa. Sehän tarkoittaa, että miehesi ei syytä sinua masentuneisuudestasi eikä koe että se rasittaisi suhdettanne. Ajattele miten paljon huonommin asiat olisivat, jos miehesi kaataisi tuon masennuksen olemassaolon vielä taakkana sinun niskaasi ja vaatisi sinua korjaamaan asian. Toivoisin osaavani antaa ohjeita siihen miten pääset masennuksestasi, mutta ammatti-ihminen en ole, ja tiedän että näitä ohjeita on helpompi antaa kuin noudattaa. Usein masennus lähtee vain omalla ajallaan ja omalla painollaan, eikä sen kieltäminen kovasti auta. Itsensä psyykkaaminen positiiviseen suuntaan ja tilanteen hyvien puolien tiedostaminen auttaa kuitenkin jaksamaan, vaikkei se masennusta poistaisikaan. Mutta luulen että se on sinulla aika hyvin hanskassa jo nyt. Nostan sinulle hattua siinä, ettet ole alistunut sellaiseen "meillä on suvussa masennusdiagnoosi joten en voi itselleni mitään" vaan otat itse vastuun omasta voinnistasi ja pyrit pitämään itsestäsi huolta. Tuo asenne on se pärjäämisen avain, ja minusta sinulla on erittäin hyvät mahdollisuudet selviytyä masennuksestasi voitajana.

Ihan oikeasti!

t. ap, paremmalla mielellä

että tämä kuulostaa ärsyttävältä lässytykseltä nykyajan itsekeskeisten ihmisten mielestä, mutta onnen salaisuus piilee siinä, että "on autuaampaa antaa kuin ottaa" ja pitäisi enemmän ajatella toisia, kuin itseään. Antaa anteeksi, katsoa läpi sormien toisten puutteita, keskittyä määrätietoisesti niihin puolison hyviin puoliin ja lakata pyörittelemästä niitä huonoja puolia päässään.

Vaikeaa, mutta tepsii, trust me.

Antanut ja antanut, mutten saanut itse oikeastaan mitään. Nyt alkaa tuntua siltä, että mitta on täynnä. Jos ei itse saa koskaan mitään niin ei sitä jaksa vain loputtomiin antaa ja antaa.

Ei ap mutta yksi toinen joka on tässä liitossa enää vaan siksi, että on nuo lapset.

Oma "tarinani" on se, että itsekin olin jollain lailla masentunut ymv ja syytin tästä miestäni - hänen olisi mielestäni pitänyt vetää jotain ihmevipua ja saada minut onnelliseksi. Näinhän ei tietenkään ole. Emme kuitenkaan eronneet vaan jatkoimme yhdessä ja jossain vaiheessa ymmärsin että puolisoni ei ole vastuussa siitä, olenko onnellinen vai ei. Oletin paljon asioita (en pääse yksin ulos, minun pitää tehdä sitä sun tätä ymv mitä hän ei suinkaan minulta vaatinut, vaan itse vaadin tuota itseltäni). Kun lopetin olettamisen ja aloin elää omaa elämääni niin kuin itse halusin ja hiljaisesti annoin hänen ymmärtää että näin tulee olemaan halusi hän tai ei (oman mielenterveyden vuoksi oli pakko tehdä näin) sain omaan elämääni onnen takaisin.



Eli ei minun onnellisuus mitenkään ole miehen käsissä vaan minun omissa käsissäni. Miehesi kuulostaa kuitenkin "järkevältä" joten toivon itse että saat tuon oman masennuksen aisoihin jotta jonkin ajan kuluttua taas näet elämän valoisia puolia!



Kaikkea hyvää sinulle!

Eli ei minun onnellisuus mitenkään ole miehen käsissä vaan minun omissa käsissäni.

Tämkin on hyvä muistaa!

t.ap

että tämä kuulostaa ärsyttävältä lässytykseltä nykyajan itsekeskeisten ihmisten mielestä, mutta onnen salaisuus piilee siinä, että "on autuaampaa antaa kuin ottaa" ja pitäisi enemmän ajatella toisia, kuin itseään. Antaa anteeksi, katsoa läpi sormien toisten puutteita, keskittyä määrätietoisesti niihin puolison hyviin puoliin ja lakata pyörittelemästä niitä huonoja puolia päässään. Vaikeaa, mutta tepsii, trust me.

jos aikuinen mies ei osaa hoitaa raha-asioitaan vaan jatkuvasti järjestää v-mäisiä yllätyksiä ja elää kotona kuin possu, niin paha niitä huonoja puolia on unohtaakaan. Komppaan ap.tä minä olen myös NIIN kypsä mieheeni ja yhdessä olen vain koska lapset tarvitsevat isää ja roikun ns.löysässä hirressä taloudellisesti tuon ukon takia.

Komppaan ap.tä minä olen myös NIIN kypsä mieheeni ja yhdessä olen vain koska lapset tarvitsevat isää ja roikun ns.löysässä hirressä taloudellisesti tuon ukon takia.

minun mieheni ei elä kuin possu, hoitaa talousasioita siinä kuin minäkin ja osallistuu sekä lasten arkeen että kotitöihin. Eli minun kyllästymiseni ei johdu miehen käytöksestä vaan omista ajatuksistani ja tunteistani.

t. ap, jolle tämä ketju on oikein avartava, hyvä että tuli aloitetuksi!