Lapsiasiamies huolissaan: lasten elämä muuttunut suorittamiseksi

En tunne ketään, joka suorittaisi artikkelin osoittamalla tavalla. Siis lähipiirissä.

lapsilla on aika paljon harrastuksia meidän perheessä. Se juontaa osittain siitä ajatuksesta tai pelosta, että en halua että lapsilla on liikaakaan vapaa-aikaa, aikaa lorvia kaupungilla tai roikkua tietokoneella yms. En pysty kuitenkaan koko ajan järjestämään ohjelmaa ja valvomaan lasten tekemisiä. Harrastukset ovat pääomaa tulevaisuutta varten. Esim. soittamista on hankalampi opetella aikuisena ja liikunnan pariinkin pitää totuttaa nuorena.



Estääkseni burn outin, lapsemme saavat pitää vapaata harrastuksista jos näyttää siltä, että se vie enemmän kuin antaa. Ja kokeilla jotain muuta.

Miettikää miten paljon on julkisuudessa (ja vauvalehdissä erityisesti) juttuja siitä, kuinka lapselle pitää lukea, että hänen kieli kehittyy. Pitää laulaa, että tapahtuu sitä ja tätä. Pitää sormiruokailla, että lapsi tottuu syömiseen. Pitää vauvajumpata, että lapsi tottuu liikuntaan.



Siis ihan oikeestiko lapsi ei kasva normaaliksi ihan ilman noitakin? Ja valitettavasti tunnen noita suorittajia myös vähän vanhempien lasten piiristä. Ystävän lapsi voimistelee, laskettelee, ratsastaa ja luistelee ja kyseessä on sentään 6v lapsi...

En tunne ketään, joka suorittaisi artikkelin osoittamalla tavalla. Siis lähipiirissä.

jääkiekkojunnuilla on lähes joka päivä harjoitukset. pahimpina päivinä parit harjoitukset.

lapsilla on aika paljon harrastuksia meidän perheessä. Se juontaa osittain siitä ajatuksesta tai pelosta, että en halua että lapsilla on liikaakaan vapaa-aikaa, aikaa lorvia kaupungilla tai roikkua tietokoneella yms. En pysty kuitenkaan koko ajan järjestämään ohjelmaa ja valvomaan lasten tekemisiä. Harrastukset ovat pääomaa tulevaisuutta varten. Esim. soittamista on hankalampi opetella aikuisena ja liikunnan pariinkin pitää totuttaa nuorena.

Estääkseni burn outin, lapsemme saavat pitää vapaata harrastuksista jos näyttää siltä, että se vie enemmän kuin antaa. Ja kokeilla jotain muuta.

Mutta onko soittamaan ottaminen itseasiassa edes kamalan tärkeetä? Entä voisko liikuntaan tottua myös yhdessä perheen kanssa liikkuessa?

Itse harrastin sekä soittamista että liikuntaa nuorena ja sain pitää molemmista myös taukoja. Oikeesti kyllä tykkäsinkin noista molemmista ja muistan itse vaatineeni noita harrastukseksi, mutta heräs vaan ajatus, että onko nuo ihan oikeesti todellisia syitä lasten harrastuksiin.

tuosta asiasta, mutta toinen näkökulma on se, että noin kymmenvuotias saattaa jo itse haluta harrastaa monenlaista asiaa. Itse olen joutunut sanomaan ei parille harrastukselle, kun lapsi olisi halunnut harrastuksia jokaiselle arkipäivälle. Intoa ja energiaa hänellä kyllä riittäisi, mutta minusta kotonakin on hyvä ihan vain "lorvia" silloin tällöin ;).

tuosta asiasta, mutta toinen näkökulma on se, että noin kymmenvuotias saattaa jo itse haluta harrastaa monenlaista asiaa. Itse olen joutunut sanomaan ei parille harrastukselle, kun lapsi olisi halunnut harrastuksia jokaiselle arkipäivälle. Intoa ja energiaa hänellä kyllä riittäisi, mutta minusta kotonakin on hyvä ihan vain "lorvia" silloin tällöin ;).

Tärkeintä varmasti olisikin aidosti kuunnella ja kuulla lasta ja herkästi havainnoida myös väsymyksen merkkejä.

Viimeistään teini-iässä tai aikuistuessaan jos eivät tottuisi jo pienestä pitäen suorittamiseen, koska aikuisen elämä ei juuri muuta ole kuin suorittamista. Suurin osa hereilläoloajasta käytetään ruuanlaittoon, siivoamiseen, työmatkoihin ja työpaikalla räpeltämiseen.

Miettikää miten paljon on julkisuudessa (ja vauvalehdissä erityisesti) juttuja siitä, kuinka lapselle pitää lukea, että hänen kieli kehittyy. Pitää laulaa, että tapahtuu sitä ja tätä. Pitää sormiruokailla, että lapsi tottuu syömiseen. Pitää vauvajumpata, että lapsi tottuu liikuntaan.

Siis ihan oikeestiko lapsi ei kasva normaaliksi ihan ilman noitakin? ...

Kun eihän lapsi siitä varsinaisesti kärsi, että hänelle luetaan tai hänelle annetaan ruokaa sormin syötäväksi. Vauvajumpassa taas on usein kivaa loruttelua ja vuorovaikutuksen tukemista, en ole ainakaan sellaiseen osallistunut, jossa vauvalta olisi vaadittu virstanpylväitä ;)

Mutta voi noista äiti stressin saada, jos vauva ei olekaan kiinnostunut luetun kuuntelusta tai syömään aina sormin.

Äitini kertoo usein vinkkejä, miten vauvaa voisi "treenauttaa". Joka kerta kiehahdan melkoisesti. Silti meillä luetaan, lauletaan, sormiruokaillaan, jumpataan, loruillaan. Näitä tehdään siksi, että sekä vauva että minä tykätään niistä ja nuo myös helpottaa meidän arkea.

On kivaa lukea sylikkäin, viettää yhdessä rauhallisempi hetki. Mä tykkään laulaa, ja lapsi tykkää kuunnella. Moni paha mielikin on hälvennyt, kun olen laulanut lempilaulua. Lisäksi pukeminen on helpompaa, kun lapsi keskittyy venkoilun sijasta kuuntelemaan laulua. Sormin itse ruokaillessaan vauva syö paljon enemmän ja paljon helpommin kuin lusikalla syöttämällä. Lisäksi samalla saan itsekin syödä oman ruokani lämpöisenä. Jumppaaminen on lähinnä rupsujumppaa vatsakivun vaivatessa. Ja hui kauhistus, laulan samalla, vieläpä itse keksimääni laulua, koska joskus ihan pikkuisena rupsujumppa ei muuten onnistunut ja hätäpäissäni aloin sitten sepittää laulua. Loruja luetaan vain joskus, silloin kun huvittaa kaivaa lorupussi esiin. Muskarissa käydään, koska itse pidän kovasti musiikista ja haluan tutustuttaa lapsenikin musiikin iloon ja elämyksiin. Hänkin tykkää kovasti, ekalla kerralla muskarissa hän nauroi ilosta ääneen. Jos hän myöhemmin haluaa mennä soittotunneille tms, fine. Jos ei halua mennä, fine. Lisäksi rakentelen lapsen kanssa palikkatorneja, leivotaan, kutitellaan toisiamme, rummutellaan pöydällä/nurinperin olevalla ämpärillä/jopa vessanpytyn kannella. Höpöillään, silitellään, kikatetaan. Tämä on elämää, ihanaa elämää! Eikä lapseni tarvitse oppia noista yhtään mitään varsinaista taitoa. Haluan tietoisesti pitää jatkuvan tuottavuus-/kehitysnäkökulman pois meidän arjesta. Haluan taata lapselle kasvurauhan. Toivon kuitenkin, että hän huomaa kaikesta yhdessä touhuamisesta, miten tärkeä hän on vanhemmilleen.

Pari juttua olen tietoisesti opettanut: laskeutumaan hallitusti tukea vasten seisonnasta polvilleen, ja liukumaan vanhempien sängystä/sohvalta jalat edellä pois. Nuo on opetettu ihan turvallisuuden takia, kun on kovat laattalattiat. Myöhemmin aion tietoisesti opettaa (itse ensin opeteltuani...) liikkumaan suht säännöllisesti. Se liikkuminen voi sitten olla pihapelejä, uimista, jotain joukkuepeliä, trampoliinia, ihan mitä vain, kunhan liikkuu.

Miettikää miten paljon on julkisuudessa (ja vauvalehdissä erityisesti) juttuja siitä, kuinka lapselle pitää lukea, että hänen kieli kehittyy. Pitää laulaa, että tapahtuu sitä ja tätä. Pitää sormiruokailla, että lapsi tottuu syömiseen. Pitää vauvajumpata, että lapsi tottuu liikuntaan.

Siis ihan oikeestiko lapsi ei kasva normaaliksi ihan ilman noitakin? ...

Kun eihän lapsi siitä varsinaisesti kärsi, että hänelle luetaan tai hänelle annetaan ruokaa sormin syötäväksi. Vauvajumpassa taas on usein kivaa loruttelua ja vuorovaikutuksen tukemista, en ole ainakaan sellaiseen osallistunut, jossa vauvalta olisi vaadittu virstanpylväitä ;)

Mutta voi noista äiti stressin saada, jos vauva ei olekaan kiinnostunut luetun kuuntelusta tai syömään aina sormin.

Esim. soittamista on hankalampi opetella aikuisena

tosi lahjakkaita lapsia lukuunottamatta en ymmärrä miksi on niin tärkeää opettaa lapset soittamaan. Itsekin kärsin vuosikausia musiikkitunneilla enkä edelleenkään osaa soittaa kuin auttavasti enkä edes pidä siitä. Aika harva lapsi varmaan oikeasti mielellään istuu yksinään opettelemassa jotain viulunsoittoa. Ja aika harva aikuinen tekee soittotaidolla yhtään mitään. Itsekin olisin näin akuisen näkökulmsta voinut jättää sen piinan väliin ja tehdä jotain ihan muuta.

Esim. soittamista on hankalampi opetella aikuisena

tosi lahjakkaita lapsia lukuunottamatta en ymmärrä miksi on niin tärkeää opettaa lapset soittamaan. Itsekin kärsin vuosikausia musiikkitunneilla enkä edelleenkään osaa soittaa kuin auttavasti enkä edes pidä siitä. Aika harva lapsi varmaan oikeasti mielellään istuu yksinään opettelemassa jotain viulunsoittoa. Ja aika harva aikuinen tekee soittotaidolla yhtään mitään. Itsekin olisin näin akuisen näkökulmsta voinut jättää sen piinan väliin ja tehdä jotain ihan muuta.

Minut laitettiin 7-vuotiaana soittamaan viulua. Koko ala-asteen ajan soitin, ja olin yläasteen alkaessa todella hyvä. En silti muista yhtään hetkeä, jolloin olisin tuosta soittamisesta nauttinut. Muistan kuinka oli "pakko" tehdä soittoläksyt, oli pakko esiintyä matineoissa, käydä teoriatunneilla, suorittaa tutkintoja... Ei se ollut vain soittamaan opettelemista, vaan aina oli joku tavoite, joko konsertti tai tutkinto tms.

Yläasteella uuvuin soittamiseen. Halusin lopettaa, mutta en saanut ennenkuin noin vuoden vänkäämisen jälkeen. Sen koommin en viuluun ole koskenut. Enää en osaisi soittaa edes ukkonooaa. En ymmärrä, mitä hyötyä tuosta harrastuksesta minulle on ollut.

Mielelläni olisin harrastanut jotain muuta, vaikkapa liikuntaa. Mutta ei meillä liikuntaa saanut harrastaa, siinähän voi vaikka sormet katketa ja sit ei voi soittaa.

Vanhempani eivät vieläkään tiedä, mitä mieltä nyt aikuisena olen tuosta soittoharrastuksesta. Heille tietenkin aina sanoin, että haluankin soittaa, ja olin ylpeä siitä miten hyvä olin ja miten menestyin. Ja kai mä itsekin uskoin siihen, että soittaminen on hienoa. Mutta ei mulla siitä silti ole yhtään hyvää muistoa. Vasta silloin yläasteella aloin vanhemmilleni puhua, että mä en jaksa soittaa, haluan lopettaa. Viimeisen vuoden kun soitin, muistan todella raskaaksi. Soittotunnit oli tuskaa, enkä soittoläksyjä tehnyt juuri enää ollenkaan, paitsi pakon edessä joskus. Tippaakaan ei harmita, että en enää osaa soittaa.

Enää en osaisi soittaa edes ukkonooaa.

Olen käynyt vuosia viulutunnilla, istunut teoriatunneilla ja suorittanut niitä teoriajuttuja. Varsinkin teoriaa vihasin. Enkä todella osaisi enää soittaa edes tuota ukko-nooaa, kirjaimellisesti. Enkä edes halua, eikä tippaakaan harmita.

innokkaasti harrastaa vai onko kyse vanhempien kunnianhimosta. Meillä 9-v harrastaa (eri asioita) 4 krt/vko, mutta jaksaa hyvin eikä kuulemma halua karsia mitään. Asia on silloin mielestäni ok.

muualtakin kuin vanhemmista. Kaveripiirissä on eri ikäisten lasten äitejä, sekä kotiäitejä sekä että heitä, joilla on jo lapset hoidossa. Ainakin kotiäitinä kuunnellen tuntuu, että ainakin vanhemmille lapsen elämästä tulee suorittamista pian, kun lapsi menee päiväkotiin.



Kotona on ollut vielä ihan sama pitääkö lasta joskus syöttää, sujuuko itse pukeminen vai ei, on opeteltu sitä tahtia, kun on oppinut. Mutta kun päiväkotiin pääsee, niin samat äidit alkavat hermostuneena kyselemään ja kertomaan, kun meidän lapsi ei ole vielä päiväkuiva, ei suostu aina syömään itse, ei osaa pukea, ei osaa solmua. Ei tee sitä eikä tätä, ja päiväkodista vähän väliä ilmoitetaan jotakin, että tätä juttua nyt pitäisi harjoitella ja se nyt ei suostu tai osaa tehdä tuota ja kehityskeskusteluissa otetaan tavoitteeksi milloin minkäkin hanskan pukemisen oppiminen. Välillä jopa ihan hullun kuuloisia vaatimuksia pienille lapsille.



Joskus tuntuu, että joissakin päiväkodeissa tehdään hirveätä suorittamista asioiden opettelusta, jotka lapset oppivat ihan ilman hermoiluakin jopa omasta halustaan. Ja siinä ainakin joillekin kokemattomammille vanhemmille tulee suorituspaineita, kun päiväkodista kerran sanottiin, että 1,5 v:n pitää syödä aina itse, mutta kun minä raukka menen välillä syöttämään omaani, onko se nyt ihan kehityksestä jäljessä ja olenko ihan huono äiti.