Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajattelette suunnistusta harrastavista perheistä?
Kommentit (33)
on hyvä osata suunnistaa ja kehittää kuntoakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etenkin jos harrastavat koko perheenä. Oikeastaan vähän kadehdin tälläisiä perheitä, olen joskus itsekin miettinyt viikkorasteille menoa, mutta kun en ole suunnistanut sitten kouluaikojen (jolloin tykkäsin kyllä) niin en ole uskaltanut :)
Minkä ikäiset lapset on aloittaneet? Ja uskaltaisiko /kehtaisiko sitä tälläinen tavis tulla kokeilemaan, jos vaikka alkuun yksin ja myöhemmin lapset mukaan..
Nykyään etsitään gps:n avulla geokätköjä yms.
En ole ap, mutta voin omasta kokemuksesta kertoa, että harrastus kannattaa nimenomaan aloittaa iltarasteilla. Siellä on eritasoisia ratoja, kannattaa tietty aloittaa helpoimmasta. Yleensä rastien järjestäjät neuvoo mielellään ekakertalaista, kun vaan rohkeasti kysyt. Hyvä laji ja suunnistustaito erittäin hyödyllinen! Ite oon suunnistanut helppoja ratoja yhdessä lasten kanssa (4 ja 6 v) ja lapset on tykännyt. Varsinainen suunnistusopetus on yleensä 5 tai 6 vuotiaista eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tykkäävät muutenkin paljon liikkua metsässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua aina vähän nolotti kun koko perheellä oli sama harrastus, eikä ollut mitään " omaa" , jossa minä olisin pärjännyt puhtaasti oman innostukseni ansiosta. Minusta jotenkin se että sain ylettömästi (liikaakin) tukea lajia harrastamiseen, oli tavallaan noloa silloin nuorempana. Nykyään en kyllä ajattele enää niin.
Toisaalta toivon kyllä että lapseni alkavat harrastaa urheilua, ja suunnistus olisi kyllä yksi hyvä vaihtoehto, mistä nyt sitten pitävätkin. Voi harrastaa ja käydä kilpailuissakin, vaikkei olisi siinä tähtäämässä mihinkään Suomen huipulle. Minusta jotenkin pehmeämpi urheilulaji kuin esimerkiksi hiihto, yleisurheilu tai jääkiekko. Suunnistus aloitetaan usein kouluiässä rastireitillä, jolloin lapsi on jo kykenevä hahmottamaan karttaa.
Itse nautin suunnistamisesta, nykyään vain viikkorasteilla. Nuorempana kävin ympäri Suomea kilpailuissa ja valmennusleireillä ym. Hyvät muistot ovat jääneet.
ovat taviksia, ystävällisiä, vastuuntuntoisia, yhteisöllisiä, tavoitehakuisia.
Me harrastetaan jaollaan tosiaan aika tylsiä ja taviksia. Se on kuitenkin myös juuri se urheilulaji, jossa pienet (jopa erityis-)lapset on parhaiten otettu huomioon ja jossa kesken kilpailujen kuuluu asiaan pysähtyä auttamaan eksynyttä tai loukkaantunutt kilpakumppania - vaikka olisi naapuriseurastakin. Luontoa ei tosiaan roskata, eikä myöhästelyä suvaita. Tavoitehakuisuutta perustelen sillä, että onhan toki kokonaan eri asia juosta JONNEKIN rastille, kuin vain jotain tylsää lenkkiä jollain pururadalla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon ihan samaa mieltä tosta, että mieluummin metsässä juoksee jonkun muun suunnittelemaa rataa kuin aina samaa lenkkiä. T:12
Vierailija:
Minkä ikäiset lapset on aloittaneet? Ja uskaltaisiko /kehtaisiko sitä tälläinen tavis tulla kokeilemaan, jos vaikka alkuun yksin ja myöhemmin lapset mukaan..
Noin viisivuotiaana vanhin alkoi sitten itse haluta suunnistaa, ja menikin helpoimpia reittejä.
Rasteilla on todella erotasoista porukkaa mukana, tervetuloa vaan sinäkin.
Me käydään joka viikko kesäaikaan neljä viisi kertaa suunnistamassa. Muuten ei kilpailla, paitsi Jukolassa tietenkin joka kesä. Talvisin suunnistetaan kerran viikossa.
Mulle mielestä oli yllätys, että suunnistavaa perhettä pidetään tavallisena... Kun mun uusissa tuttavissa suunnistusta on pidetty jotenkin erikoisena ja omituisenakin lajina.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi harvoja ns. kestäviä lajeja. Harrastus harvemmin kaatuu rahapulaan, muuttoon tai epidemiavuosiin.
Miksi näin vanha ketju on nostettu?
Kun olin lapsi, isäni halusi aloittaa koko perheen suunnistusharrastuksen. Isäni oli siis nuorena kovakuntoinen ja urheilullinen ja varmaankin halusi innostaa lapsensakin ulkoliikunnan pariin. Kävimme rasteilla muutaman vuoden ajan. Myös hiihtämään minut pakotettiin.
Voin täydestä sydämestä sanoa, että vihaan ulkoliikuntaa ja erityisesti suunnistusta. Koiran kanssa kyllä menen mieluusti päivittäin metsään kävelemään ja kallioille kiipeilemään, ja koulussa olin haka niinä muutamina kertoina, kun oli suunnistusta, koska tunnistin karttamerkit. Saimme suunnistaa koulussa pienissä ryhmissä, eikä minulla ollut pulaa suunnistuskavereista.
Ap:n kysymykseen liittyen: minulle suunnistusta harrastavista perhekunnista tulee mieleen ulkoiluvimmainen isä ja nöyrät, pelokkaat lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ovat yleensä ns. kunnollisia perheitä. Suunnistus on erittäin edullinen laji, mutta silti jotkut pitävät sitä hieman elitistisenä lajina. No ainakin Suomen kilpasuunnistajat ovat korkeasti koulutettuja.
Kovakuntoisia ovat.
Kohta alkaakin tämän kevään suunnistuskoulut kautta maan.
Lapset ja nuoret ovat niitä jotka pokkaavat koulujen stipendit. Siis hyvin koulussa pärjääviä.
Jos jotain asiaa inhoan niin suunnistusta harrastavia perheitä.
Hyvä aikuisille. Lapsilta voisi hieman kysyä että onko se heidän juttu, rämpiä metsässä. Ikä pitää huomioida. Ja onko turvallisuus ensin. Kaatuuko puu päälle. Onko kaivokuoppia tai muuta. Onko kylmä.
En oikeastaan mitään, tiukat trikoot ja otsalamppu enkä?
Hyvä harrastus harmi vaan minä menisin hukkaan. Kartan ja kompanssin käyttö hepreaa. Tykkään kattoa tv:stä Jukolat ja muut kisat.
Ovat luonnonläheisiä, siistejä, vähään tyytyväisiä ja niin tavallisia (ehdottoman positiivisessa merkityksessä)!!!
Eivät nurise, kiukkuile, sotke luontoa. Eivät vaadi " heti kaikki mulle juuri nyt!"
Perheeni ei (vielä) harrasta suunnistusta, mutta olen paljon ollut mukana suunnistustouhussa, vapaaehtoispohjalta, ihan vaan sen upean tunnelman vuoksi. Toivon, että lapseni alkaisivat suunnistaa!