Itken vieläkin kun luen tämän runon:

Äiti, minun täytyy jatkaa



Joku kutsuu kulkemaan.



Täytyy taittaa taival matkaa



vaikken tietä tunnekaan.







Siellä missä toisiansa



aallot vievät tansseihin



siellä veden loiskinassa,



siellä olen minäkin.







Siellä missä korkealla



siintää pilvi sulavin



siellä sinipilven alla



siellä olen minäkin.







Äiti,katso kuinka kasvan



kuule kuinka kohisen.



minkä kasvoin viimevuonna



tänään kasvan ohi sen.







Avara on taivaan syli,



tuulen tietä purjehdin.



Pääsky lentää pääsi yli,



siellä olen minäkin.







Älä pelkää, tulen kyllä,



tulen kyllä takaisin.



Iltatuulen hyväilyssä,



siinä olen minäkin.







Joku lähetti sen minulle keskenmenoni aikaan. Nykyään minulla on kaksi lasta, mutta silti aina itkettää jos luen tuon. Samoin tosin itken kun luen tämän:



Me isäsi kanssa seisottiin

Käsi kädessä tässä

ja juteltiin ihan hiljaksiin:

”No nyt se on elämässä.”



Sinä olit ihan pikkuinen

ehkä viikon vanha vasta.

Minä sanoin: ”Pilvi kukkasten

kai ympäröi tätä lasta,



ja perhoset, lintuset untuvapäät

tuntuu lentävän korin yllä.”

Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?”

Ja minä: ”No ihmeitä kyllä.”



Sinä olit se ihme tietysti

Vaikka poruun puhkesitkin.

Imit minusta maitoa nälkääsi.

Minä ilosta nauroin ja itkin.



”Sill´ olit ripsissä tähden säkenet”,

isäs naurahti ja keksi:

”Sen varpaat on puolukan raakileet.” kehto

Ja hän puki sinut puhtoiseksi.



Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.

Löi kolmisin sydämemme.

”Tästä tulee kai hyvä ihminen”,

me puhuttiin toisillemme.



(Kaarina Helakisa)