Lue keskustelun säännöt.
Pitäisikö minun kirjoittaa ylös isäni pahat teot?
09.02.2011 |
Olen jäänyt tässä keski-iän lähestyessä pohtimaan asiaa oikein vakavasti. Välit isääni ovat nykyään asialliset, etäiset ja pinnan alla kytee viha. Pystyn elämään asian kanssa näinkin.
Mutta mutta... ihmiset pitävät isääni hyvänä miehenä. Joskin äkkipikaisena ja temperamenttisena mutta reiluna ja mukavana. Tosiasia kuitenkin on se, että perheemme koki lapsuudessani kovaa perheväkivaltaa isäni taholta. Velejni sai selkäänsä verissäpäin kerran viikossa, me perheen naiset vain kerran kuussa. Lisäksi isäni käytti kovaa ja määrätietoista henkistä väkivaltaa. Kaiken lisäksi hän käytti minua seksuaalisesti hyväksi.
Jostain syystä minulle on tullut kovakin tarve laittaa nämä asiat paperille, ehkä siksi että näistä ei koskaan puhuttu. Nyt minua vaivaa lähinnä se, että tuosta kamaluudesta ei jää ehkä koskaan mitään merkkejä... se häviää ja muuttuu olemattomaksi... unohtuu, painuu unholaan. Toisaalta, vaikka asiat laittaisi paperille, se ei muuksi muuttuisi. Ehkä minun lasteni ei edes tulisi koskaan tietää asiasta. Silti sisällä palaa pakottava tarve ...
Ehkä pitää vainn käydä asioita lävitse omassa päässä.
Kommentit (6)
Totea myös viattomaan sävyyn, että eikö olisikin kauheaa, jos joku ulkopuolinen saisi tietää mitä teidän perheessänne on tapahtunut. Kärsiköön äijä vuorollaan. Sinun ei tarvitse tuntea armoa eikä antaa anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensin vilpittömät pahoitteluni siitä, mitä kaikkea kauheaa olet joutunut käymään läpi.
Työssäni diakoniatyöntekijänä olen kohdannut samankaltaisia tarinoita. Ja kokemukseni on, että ei kannata käydä läpi asioita vain omassa päässään. Kannattaa ilman muuta hakeutua esimerkiksi terapiaan (Kelan sivuilla tietoa psykoterapian hakemisesta ja myöntöperusteista) tai kirkon työntekijöille sielunhoitoon, mikä on ilmaista.
kokemus on myöskin osoittanut, että väkivallan tekijän ja uhrin ei kannata yrittää selvittää välejään keskenään. On äärimmäisen harvinaista, että väkivallan tekijä pystyy katsomaan tekojaan silmiin ja pyytämään anteeksi. Useimmiten hän kieltää tekemänsä, vähättelee niitä tai jopa väittää niitä valheiksi, koska on mielessään sulkenut tekonsa ikään kuin hautakammioon.
Suosittelen siis ammattitaitoisen keskusteluavun hankkimista, että pääset kokemuksistasi terveellä tavalla yli. Unohtuminen ja painuminen olemattomaksi ei ole tervettä.
Voimia matkallesi
Diakoni Meiju
Tikkurilan seurakunta
Vantaan seurakunnat
Totea myös viattomaan sävyyn, että eikö olisikin kauheaa, jos joku ulkopuolinen saisi tietää mitä teidän perheessänne on tapahtunut. Kärsiköön äijä vuorollaan. Sinun ei tarvitse tuntea armoa eikä antaa anteeksi.
Ikävä kyllä minun piinaajani on jo kuollut, oman itseni takia olisin halunnut, että hänkin kärsii tai ainakin joutuu pelkäämään kulissiensa romahtamista.
Toisekseen (tämä nyt menee vähän tuonne yleisesti huuhaana pidetyn puolelle, mutta menköön...), oletko kuullut sellaisesta kuin perhekonstallaatio? Se tuli vain mieleeni, kun mainitsit, ettei lastesi tarvitse tietää asiasta mitään. Itse uskon kyllä, että myös edellisten sukupolvien tekemiset ovat tärkeitä tai vaikuttavat myöhempien elämään, ovathan ne muokanneet heitä kasvattaneita sitä ennen. Eli siis sinä olet ja kasvatat lapsiasi kokemasi muokkaamana (minä myös, enkä tarkoita sitä negatiivisesti, kunnioitamme omia lapsiamme läpikäymämme kohtelun takia sitäkin enemmän), eli se vaikuttaa myös sinun lapsiisi.
Minä kyllä aion kertoa lapsilleni myöhemmin, kun he ovat isoja, minkälainen minun lapsuuteni ja nuoruuteni oli, koska haluan että he tuntevat minut "oikeasti".
En nyt ehkä osaa selittää hyvin, mitä tarkoitan, mutta minusta siis sukupolvien jatkumossa on tärkeätä tietää mahdollisimman paljon meitä ennen eläneiden elämästä.
Voimia matkaan, mihin päädytkin. Mutta pura vihaasi ainakin jonnekin. Itse olen terapiassa, tekee hyvää polkea jalkaa ja sanoa, kuinka epäreilua kokemani on ollut...
Mutta pura vihaasi ainakin jonnekin. Itse olen terapiassa, tekee hyvää polkea jalkaa ja sanoa, kuinka epäreilua kokemani on ollut...
Voi ap, syvimmät osanottoni. :(
Itse hieman samankaltaisessa tilanteessa olen ja nyt mietin, pitäisikö asioista vihdoinkin puhua niiden oikeilla nimillä ja kertoa muille, mitä oikein on aikoinaan (ja osin vieläkin) tapahtunut.
Isäni oli (ja on edelleen) narsistinen sadisti, joka käytti monipuolista henkistä ja fyysistä väkivaltaa omien ailahtelevien mielialojensa mukaan, tietysti enimmäkseen aina kulissien suojissa. Toki hänen aggressiivinen luonteensa on ilmeisesti ollut suurimman osan tiedossa aina. Eihän häntä voi hyvällä tahdollakaan kuvailla rakastavaksi, kannustavaksi isäksi lapsilleen tai ihannepuolisoksi vaimolleen, mutta silti lähipiiri sulki silmänsä perheemme kärsimyksistä.
Ihan tietoisesti olen lakannut rakentamasta kulisseja lapsuusperheeni ympärille ja peittelemästä isäni tekosia: sitähän olen oppinut tekemään koko lapsuuteni! Aina piti hymyillä muiden aikaan ja esittää että kaikki on täydellisesti, vaikka hetki sitten koko maailma on kotioloissa melkein loppunut. Melkein vaikeinta itselleni onkin ollut lakata esittämästä, että lapsuuteni olisi ollut onnellinen tai isäni olisi normaali. Kummasti sitä vain lapsena ja vielä aikuisenakin kantaa syyllisyyttä ja kokee, että kaikki johtuu tavalla tai toisella minusta ja minun vioistani. Että jos vain olisin ollut parempi tai täydellisempi, isäni kohtelisi minua paremmin tai edes kuten ihmistä.
Sukulaisten ja perhetuttujen ilmeet ja reaktiot ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoisia, kun olen viimein sanonut suoraan asioiden laidan. Luulevat varmaan, että kuvittelen tai olen pimahtanut lopullisesti. Monen mielestä olen varmaan kiittämätön, röyhkeä lapsi, joka tahallaan tahtoo vain nolata isänsä. Onhan minulla kuitenkin ollut lapsuuden ajan katto pääni päällä ja jonkinlainen ruokatarjoilu. Eikö lapsensaaneilla olisi silti velvollisuus tarjota lapselleen jotakin muutakin. Vaikka sen onnellisen lapsuuden?
pitää kirjoittaa paperille. Arvaa mitä? Sinun siis pitää kirjoittaa paperille. Kirjoitat jokaisen tunteen ja likaisen yksityiskohdan mitään tai ketään säästämättä. Älä myöskään unohda kirjoittaa omasta häpeästä. Missä tilanteessa sitä koit ja koetko vieläkin. Kun olet kirjoittanut kaiken, kopioi kirjoitus myös isällesi, veljellesi ja äidillesi. Jos isäsi saa lukiessaan halvauksen tai sydärin, niin oikeus on tapahtunut. Olen pahoillasi puolestasi, ihan oikeasti. Toivottavasti aloitat kirjoittamisen ja voit vihdoin alkaa eheytyä kunnolla. Ja ole kirjoittaessasi ehdottoman rehellinen itsellesi joka asiasta.