Miksi imetys onnistui / epäonnistui?

Eka epäonnistui jo lähtökohtaisesti. Lapsi ei ruvennut hengittämään ja oli ensimmäisen viikon happikaapissa enkä saanut edes syliin. Maitoa tuli vain vähän ja sen pumppasin sähköpumpulla ja juotin pullolla, kun vauva oli oppinut pullolle osastolla. Jaksoin 3 kk täyspumppausta, sitten osapumppausta.



Toinen lapsi syntyi onnekkaampana ja otin hänet heti välittömästi rinnalle ja hän alkoi imemään heti. Imetys teki kipeää, rinnat kipeytyivät, nännit vuosivat verta aluksi jne. mutta en antanut periksi ja imetin lopulta puolitoista vuotta.



Kolmas syntyi sekin rinnalle ja imetys alkoi suorastaan raivokkaasti, maitoa tuli niin paljon että jo osastolla luovutin keskosille maitoa. Imetin taas pitkään. Taas alussa oli nännit verillä ja kipu kova, mutta selvittiin hyvin.

Onnistuneissa imetyksissä en noudattanut mitään neuvoja. Imetin kun lapsi halusi, nukuttiin perhepedissä, jossa lapsen sänky oli sivuvaununa (ilman toista laitaa, sidottuna parisänkyyn) ja vauva ja minä nukuimme s.e. vauva nukkui kiinni rinnassa ja joi kun tahtoi.



Mitään aikarajoja tms. en noudattanut, vaan täysin vauvan halujen mukaan.

... vanahan kansan neuvolan täti alkoi kertoa jostain ihmeen imetysajoista, ja selitti että imettää saa vain kolmen tunnin välein.

enkä oikein osannut edes varautua siihen, että toinen epäonnistuisi. Toinen ei lähtenyt oikein missään vaiheessa sujumaan. Vauva ei syönyt kunnolla rinnasta ja nukahteli koko ajan. Kun meidät kotiutettiin, ei suostunut syömään mitään. Pumppasin mutta maitoa sain pumppaamalla aika vähän. Lopulta oli pakko antaa korvikettakin.



Osaimetys alkoi parin viikon jälkeen joten kuten sujua, mutta vauvan paino ei noussut. Joka toinen päivä rampattiin neuvolassa ja sain tiukkoja aikatauluja, miten imetetään ja miten annetaan korviketta. Lopulta jouduttiin sairaalaan, jossa kävi ilmi, että vauva imi rinnasta vain 10 ml, vaikka olin mielestäni imettänyt hyvin puolisen tuntia... Sain tiukat ohjeet antaa varsinaisen ruoan pullosta (korviketta ja pumpattua maitoa) ja vasta sen jälkeen imettää. Vauva alkoi heti hylkiä rintaa, koska piti siitä imemistä vaivalloisena ja imetys loppui siihen. Jaksoin pari kuukautta pumpata, kunnes maito loppui.



Nyt koko imetystouhu on mieletön mörkö takaraivossa. Jossittelen koko ajan, mietin, missä meni vikaan ja olisiko jotain voinut tehdä toisin. Ärsyttää, miksi tuosta imetyksestä tehdään koko äitiyden suurin merkkipaalu, ja samalla silti teen siitä itselleni mielettömän kynnyskysymyksen. Tuntuu tosi pahalta ajatella kolmatta lasta, kun imetys tuntuu niin pelottavalta ja stressaavalta.

koska olin hakenut jo etukäteen aika paljon tietoa imetyksestä esim. netistä. Alunperin luulin että se tapahtuu ihan itsestään, mutta onneksi olin hakenut tietoa. Tiesin jotakin siitä missä asennossa vauva pitää tuoda rinnalle jotta se pystyy tarttumaan kiinni, miten rinnasta pidetään kiinni, miten nännejä hoidetaan. Tiesin mikä on hyvä imuote ja mikä merkitys sillä on. Tiesin vähän siitä että ihokontakti ja vauvan ajattelu jne. edesauttaa maidonnousua. Ja että ei kannata heti luulla että maito loppuu. Olin lukenut että äidinmaito on parasta ravintoa vauvalle, ja mitään imetysaikatauluja on turha ainakaan alkuun pitää. Koin myös saavani hyvää imetysohjausta synnytyssairaalassa. Alkuun olin tosi huolellinen rintojen hoidon suhteen, käytin lanoliinia, suojasin rinnat kylmältä, pidin kaalikääreitä, lypsin maitoa ja vaihtelin vauvan asentoa, jotta rinnat olisivat tyhjentyneet tasaisesti. Perhepedissä nukuttiin ja imetys oli lapsentahtista.



Ensimmäisen kuukauden imetys oli tuskallista, nännit ei olleet rikki ja vauvan imuote oli hyvä, mutta silti kiinni tarttuminen ja myös imu sattui ihan älyttömästi. Olisin mielelläni pumppaillut kaikki päivät rintapumpulla kovakouraisimmalla asetuksella, koska se tuntui niin taivaallisen hellältä vauvan imetykseen verrattuna. Onneksi kestin sen kuukauden kuitenkin, koska jossain vaiheessa kipu vain hävisi. Ilmeisesti oli joku epäsuhta vastasyntyneen suun koon ja rinnanpäiden välillä, ja kipu ehkä hellitti vauvan kasvaessa.



Nännit eivät menneet missään vaiheessa rikki, eikä yhtäkään rintatulehdusta tainnut tulla. Aika pian hölläsin kovasti huoltotoimenpiteitä. Jossain vaiheessa, ehkä 3kk ikäisen vauvan kanssa, mietin paljon etu- ja takamaidon eroja tai sitä että onko sillä väliä annanko imeä pitkään samaa rintaa vai vaihdanko tiheästi. Koska huomasin usein imettäessäni vaihtavani vauvaa rinnalta toiselle sitä mukaa, kun toisesta alkoi valua maitoa. Ja samaan aikaan vauva hieman hoikistui, ja vaikutti kärsivän jonkin verran ilmavaivoista. Pelkäsin siis että vauva sai liikaa "liian ohutta" maitoa. Neuvolatäti oli kylläkin sitä mieltä, että ei sillä ole mitään väliä vaan samaa maitoa tulee molemmista rinnoista koko ajan (no myöhemmin selvitin itselleni että ilmeisesti rauhasten tuotteista rasva kulkeutuu vettä hitaammin tiehyeissä eteenpäin, joten siinä mielessä imetyksen loppupuolella maito on rasvaisempaa kuin heti alussa), mutta häne ohjeiden mukaan keskityin kuitenkin pitämään vauvaa yhdellä rinnalla per imetyskerta, ja tarkkailin myös hieman imetyksen väliaikoja, niin etten ollut heti tuppaamassa tissiä uudestaan vauvalle. Koin että tämä helpotti ja aloin taas luottaa omiin kykyihini (tai no ehkä oman elimistöni kykyyn ja vauvan kykyyn) hoitaa homma. En ajattele että imetyksen onnistuminen oli jotenkin erityisesti omaa ansiotani, vaan kyllä siinä varmasti on tekijänsä sattumallakin tai elimistön toiminnalla. Voi olla että jos olisin joutunut kovasti pohtimaan esim. omaa ruokavaliotani lapsen hyväksi, olisi ehkä imetyskin vaihtunut korvikkeeseen. Mutta meillä meni kaikki hyvin (sen alkukuukauden jälkeen), ja koin että tämän helpompaa tapaa ruokkia lapsi ei olekaan.



Nyt sitten onkin haikea paikka rinnalta vieroitus. Siinä en ole vielä kokonaan onnistunut...