Kummassa onnistuminen oli sinulle tärkeämpää,

Tässä ammatissa kun ei puolimatkan etappeja lasketa miksikään. Eipä sun lapsesi sitä aikuisena arvosta oletko osannut onnistua synnyttämään hänet parhaiten tai vielä vähemmän imettää parhaiten.

Mutta jos tähän pitää vastata, niin vastaan että synnytyksessä "epäonnistumiset" ovat pahimmillaan sellaisia komplikaatioita, että niihin voisi kuolla sekä äiti että lapsi.

Sen sijaan en usko, että montaakaan ihmistä ns. sivistysmaissa olisi kuollut siksi ettei olisi pystynyt imettämään, eikä heidän lapsistaankaan.

Vaikka synnytys ei onnistukkaan suunnitellusti ja maitoa ei vaan tule, niin ei sille voi mitään. Minun mielestäni se miten hoidat lapsesi koko hänen elämän aikanaan on TÄRKEIN. Minun oli tarkoitus synnyttää alakautta, mutta sektio tuli, minun oli tarkoitus imettää niin kauan kun pystyn mutta 2 viikkoa sitä vaan kesti. Että Näin jälkikäteen ajatellen minulle on ihan sama vaikka en onnistunutkaan kummassakaan tavoitteessa. Sain kauniin tyttövauvan, joka kehittyy hyvin ja rakastan häntä kovasti se on minulle kaikkein tärkeintä. Olen joskus onnistunut tulemaan raskaaksi se on tärkeää

Alatiesynnytystä ilman kipulääkkeitä vai sitä ettei vauva tai äiti kuole syynytykseen?



Epäonnistuin kahdessa synnytyksessä varmaan monen mittapuun mukaan, kun minulle tehty kaksi kiireellistä sektiota.



Imetyksessäkin epäonnistuin, koska maitoa ei tullut riittävästi ja esikoinen oli reilusti alipainoinen...

että nämä olisivat jotain henkilökohtaisia haasteita tai mahdollisuuksia onnistumisen kokemukseen. Mutta se ehkä johtuu siitä, että minulla on elämässäni paljon omia tavoitteita ja äitiyden ohessa muitakin asioita.



Ja oikeastaan synnytyksen kulkuun ei voi itse kovin paljon vaikuttaa, ja imetykseenkin vaikuttaa niin monet muut asiat, että en itse koe, että MINÄ olisin onnistunut niissä (vaikka synnytys eteni jotakuinkin toiveitteni mukaan ja lapsi oli terve, ja täysimetin 6 kk ja osittain imetin yli vuoden ikäiseksi asti). Pikemminkin ajattelen, että ne nyt menivät kuten olin toivonut, mutta itselleni ne eivät ole onnistumisen paikkoja. Minulle ei yleensäkään tämä äitiys ole mikään onnistumisen koe tai mahdollisuus päteä. Voin tehdä sen muissa asioissa!

ihmisestä kiinni. Tyhmä kysymys!

Ja ihan olen omasta mielestäni onnistunut ihan jokaisessa.

mutta teoreettisella tasolla vastaisin, että onnistuminen synnytyksessä olisi tärkeämpi, koska sen tuloksena todennäköisemmin terve ja hyvinvoiva lapsi sekä hyväkuntoinen äiti. Synnytyksessä epäonnistuminen voisi olla sitten hengenmenoa. Imetys on tärkeä juttu mutta ilman äidinmaitoakin pysyy hengissä ja kehittyy normaalisti, joten siinä epäonnistuminen ei ole katastrofi.

Ei kannata mielestäni edes puhua synnytyksen yhteydessä, koska siihen ei voi paljoa itse vaikuttaa. naisilla on erilaiset kivunsietokyvyt ja vartalot... varmaan siihen vaikuttaa jonkun verran oman kehon tunteminen ja itseensä luottaminen, mutta eipä synnytyksessä mikään ole niin varmaa kuin että se on epävarmaa!

Imetyksen onnistumiseen nainen voi enemmän itse vaikuttaa, ja uskon että täysimetys onnistuisi yhä useammalta jos siihen saisi enemmän tukea ja oikeaoppista ohjausta täällä Suomessa. itse onnistuin imetyksessä vain osittain, neljän kuukauden ajan, ja se harmitti TODELLA paljon, olin erittäin pettynyt tilanteeseen. Mutta kun pystyin asian suhteen luovuttamaan ja lopetin imetyksen, niin helpotus oli suuri.... enpäs tiedä, mutta imetys oli mulle paljon suurempi koettelemus kuin synnytys, jonka kivut olivat ihan siedettävät.

On ollut tärkeää onnistua molemmissa. Synnytyksessä kai jokainen etenee tilanteen mukaan. Itse olen iloinen, etten kirkunut, kiroillut ja kieltäytynyt ponnistamasta, mutta ehkä jos synnytys olisi ollut kivuliaampi, olisin voinut tehdä niinkin. Imettämisessä olisin epäonnistunut, jos en olisi edes yrittänyt tosissani.

sellaisia, joista jäi hyvä ja luottavainen mieli synnyttämistä kohtaan. Toisessa sain yhden annostuksen epiduraalia (myöhässä ponnistusvaiheen alkamiseen nähden) ja toinen ilman kivunlievitystä (sairaalaan tultua kohdunsuu jo kokonaan auki, kivunlievitys olisi kelvannut). Imetys epäonnistui näiden lasten kohdalla, koska olin niin alipainoinen ja huono syömään, että maitoa ei "kehittynyt", enkä ymmärtänyt, että olisin itse voinut edistää imetyksien onnistumista.



Kolmas synnytys päätyi kiireelliseen sektioon vauvan jalkatarjonnan vuoksi. Todettiin ponnistusvaiheessa. Keisarinleikkaus oli kamala kokemus, paranemisajasta puhumattakaan. Toivottavasti ei koskaan enää. Imetys puolestaan onnistui täydellisesti ja lopetin omasta tahdostani vuoden jälkeen.



Pääasiana ollut kuitenkin se, että jokainen lapsi sai mahdollisuuden syntyä terveenä ja turvallisesti. Ilman sektiota näin ei viimeisen kohdalla olisi tapahtunut. Lasta voi pitää lähellään muutenkin kuin imettäessä. Ruokkiessani lastani imettämällä, olin ikään kuin korvaamaton. Korvike ei aiheuttanut riippuvuutta minuun. Olen tyytyväinen onnistuneesta imetyksestä, mutta tuosta riippusvuusaspektista en. En halua olla lapsille korvaamattomampi kuin heidän isänsä.



Hyvin menneistä synnytyksistä on jäänyt parempi muisto kuin onnistuneesta imetyskokemuksesta. Kaikki lapseni ovat yhtä rakkaita ja läheisiä. Syntymä- tai ruokintatavastaan riippumatta. Tissilapsella kesti kauiten päästä eroon pullukkareisistään ("Pullolapsilleni" ei sellaisia syntynyt :)) ja tulla vartaloltaan sopusuhtaiseksi.

että osaisin heidän kasvattaa hyvin.



Olen synnyttänyt kaikki kolme alateitse ja imettänyt kahta noin puoli vuotta. Keskimmäiselle lypsin 2kk, kun ei huolinut rintaa. Nuo eivät silti enää merkkaa yhtään mitään, nyt lähinnä naurattaa kuinka tosissaan noita aikanaan pohti :D