Lue keskustelun säännöt.
Kannattaako mahd. tarkkaavaisuushäiriöiselle lapselle yrittää "hankkia" diagnoosi vai ei?
04.02.2011 |
Ekaluokkalaiseni on koko ikänsä ollut taiteellinen oman tiensä kulkija. Hän ei usein jaksa keskittyä tylsiin tehtäviin tai kuunnella ohjeita, vaan uppoutuu rikkaaseen mielikuvitusmaailmaansa. Ylivilkkautta hänellä ei ole, vaan hän on rauhallinen.
Opettaja on pitkin vuotta väläytellyt diagnoosin mahdollisuutta, mutta ei ole sitä varsinaisesti vielä suositellut.
Itse olen nyt vähän hukassa tämän asian kanssa. En kovin kevyesti haluaisi "leimata" lastani diagnooseilla, vaikka tietenkin ymmärrän, että joissakin tilanteissa diagnoosista on etua. Esim. avustajaa ei saa kouluun ilman sitä.
Olen katsonut dg-kriteerejä ad/hd-liiton sivuilta, eivätkä ne minusta täyty lapsellani lähellekään. Opettajan näkemyksistä en oikein ota selvää: välillä hän vaikuttaa huolestuneelta ja antaa ymmärtää, ettei keskittymisestä tule koulussa mitään. Mutta sitten jos itse osoitan huoltani tai esim. ehdotan jotain toimintapaa, niin opettaja onkin että ei tässä mitään, seuraillaan nyt vain ja lapsesi on aivan ihana.
Kertokaa kokemuksianne vastaavista tilanteista. Mikä kannattaa, mikä ei, ja perusteet mukaan. Tack!
Kommentit (30)
mutta selvästi lapsi kaipaa apua koulutyöhön. Apua on usein helpompi saada diagnoosin kanssa
Eikö eskarissa ollut haasteita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli ensin yhteys opettajaan ja tapaatte ja juttelette niistä ongelmista koulussa ihan ajan kanssa. Turha lähteä hakeamaan diagnooseja, jos ei ongelmat ensin ole kunnolla selvillä. Olisi varmasti hyvä tietää ainakin missä ongelmat koulussa ilmenee. Esim. onko lapsellasi vaikeuksia kuunnella ja noudattaa annettuja ohjeita vai unohtaako hän helposti mitä piti olla tekemässä ja alkaa touhuta omiaan vai eikö häneltä onnistu esim kirjainhahmon jäljentäminen mallista jne.
Pienillä lapsilla on paljon tarkkaavaisuusvaikeuksia juuri suullisesti annettujen ohjeiden kuuntelemisessa ja noudattamisessa, mutta tämä pitäisi kaikilla luokanopettajilla olla kyllä selvillä ja heillä on keinoja tukea näitä lapsia. Isolla osalla ongelma korjaantuu iän mukana.
Toisaalta sitten taas esim koulupsykologi voi tehdä alustavia testejä (joitten perusteella ei kuitenkaan leimaavia diagnooseja välttämättä tehdä), joissa voi selvitä esim hahmotusvaikeudet tms. Testien etu on siinä, että lasta on helpompi ymmärtää ja tukea kotona ja koulussa, kun ongelman laatu selviää ajoissa. Oikeanlainen tuki ehkäisee lapsen turhautumistakin, joka voi seurata siitä, että häneltä vaaditaan jotain, mihin hän ei kykene (esim. juuri kirjainmallin kopioiminen).
Diagnoosi voi parhaimmillaan toimia juuri ohjenuorana siihen, millaista apua tai tukea lapsi saattaa kaivata. Huonoimmillaan lapsi alkaa piiloutua diagnoosinsa taakse tyyliin "en mä tähän pysty, kun mulla on se XXXXX".
Ööö... eli tiivistettynä sanoisin, että jos lapsen koulumenestys tai -motivaatio alkaa ongelmien takia kärsiä, on hyvä selvittää ongelmien todellinen laatu, mutta enemmän kuin diagnoosia, lapsi kaipaa positiivista ohjausta ja kannustusta ja tukea sekä vanhemmilta että opettajalta.
Niistä ei kuitenkaan ehdotettu koskaan diagnoosia. Varsinaisia oppimisvaikeuksia lapsella ei ole, vaan koulutehtävät sujuvat hyvin, kunhan hän keskittyy niihin.
ap
Varsinaisia oppimisvaikeuksia lapsella ei ole,
esim. äidinkieli ja matematiikka sujuvat sinänsä hyvin. Ongelma on tarkkaavaisuudessa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siinä menetä mitään jos ongelmille löytyy selittävä tekijä. Silloin on helpompi tukea lasta myöhemminkin esim. murkkuiässä, jos tuntee lapsensa kyvyt ja heikkoudet kuten psykologin testeissä kartoitetaan.
Kaikki "tavallisuudesta" poikkeava ei ole jotain diagnoosia vaativaa oireyhtymää. Lapsilla on myös erilaisia persoonallisuuksia! Luepa Liisa Keltikangas-Järvisen kirja Temperamentti ja koulumenestys. On ihan avaava kirja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sellainen, että ei yrittänyt tasapäistää. Minulla oli jopa 2 haaveilevaa lasta (poikia).
Kummatkin ovat nyt ylemmillä luokilla ja luokan pojista parhaita koulumenestyksessä. Keskiarvo reilusti yli 9 kummallakin.
Mutta edelleen saattaa esimurkun silmät jäädä kattoon kiinni ja kynä pyörittää hiuksia päässä ja ei näe, eikä kuule mitään. Kumpikin erittäin lahjakkaita taiteellisesti.
Jos ope olisi ollut erilainen, olisimme taatusti saaneet juosta testistä toiseen. Välillä oli kirjat missä sattui muka (olivat pulpetissa), koulusta myöhästyttiin kun jäätiin katsomaan oravaa. Välillä ei nähty, ei kuultu mitään tunnilla kun piti miettiä jotain tärkeämpää juttua.
Ja kumpikaan ei paljoa luke kokeisiin, eikä uhraa aikaa läksyjentekoon. Silti kokeista tulee koko ajan 9-10 numeroita. Joskus on opettajan kanssa ihmetelty, että missä välissä tietonsa imevät kun tuntuu, etteivät koskaan kuuntele. Ehkä he kuuntelevat haaveidensa keskellä kuitenkin ja tekaisevat tehtävänsä sillai puolihuolimattomasti jossain välissä.
Hän ei usein jaksa keskittyä tylsiin tehtäviin tai kuunnella ohjeita, vaan uppoutuu rikkaaseen mielikuvitusmaailmaansa.
Äitinä et ainakaan tolla ajattelulla helpota lapsesi koulun alkua. Voisin provosoidusti sanoa tohon että älä ihmeessa hae diagnoosia ja siirrä lapsesi omaan kotiopetukseesi ja tee tehtävistä niin kivoja kuin haluat. Voit myös kirjottaa pressalle ja pyytää erityisvapautta lapsellesi ettei hänen tarvitse suorittaa oppivelvollisuutta!
-Sinuna hakisin sen, koska lapsesi voi myöhemmin tarvita koulunkäyntiavustajaa tai esim. lisäopetusta jolloin niiden saaminen on helpompaa kun diagnoosi on olemassa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kyse on vain persoonasta tai temperamentista, sekin selviää testeistä eikä tarvi enää olla huolissaan. Jos kyse on jostain muusta, voi saada sopivanlaista tukea.
jos kerran ei oo ylivilkas ja perustaidot kehittyy ihan hyvin. Ei se diagnoosi sillon onnelliseksi tee.
Kannustat ja tuet lasta ja pidät keskusteluyhteyden kouluun ja lapseen auki.
Yks mahdollinen ongelma tarkkaavaisuushäiriöissä voi muodostua siint, että jos opettaja joutuu usein huomauttamaan ja toistamaan ohjeita lapselle ja puuttumaan tämän tekemisiin, voi lapsi alkaa tuntea että opettaja pitää häntä "silmätikkuna" tai ei pidä hänestä tai että hän alkaa kuvitella olevansa huono oppilas tms. Sen suhteen kannattaa pitää silmät auki, sillä huono minäkuva itsestä oppijana voi olla isompi este kuin varsinainen tarkkaavaisuushäiriö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"taiteellinen oman tiensä kulkija. Hän ei usein jaksa keskittyä tylsiin tehtäviin tai kuunnella ohjeita, vaan uppoutuu rikkaaseen mielikuvitusmaailmaansa"
Just, näitähän riittää koulussa nykyisin....
...mutta tarvitsisiko lapsi mahdollisesti jotain erityistukea koulussa tai toimintaterapiaa tms.? Aika erikoista mielestäni, jos eskarissa ei olla asiaan mitenkään puututtu, jos jotain todellista "ongelmaa" on. Olisi varmaan paikallaan varata kunnollinen kahdenkeskinen keskusteluaika open kanssa ja puhua asiat selviksi ja lähteä sitten sen pohjalta miettimään mitä jatkossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tavannut aika paljon ADHD-nuoria, ja parasta mitä heille on tapahtunut, on välittävät ja jaksavat vanhemmat, ymmärtäväinen ja välittävä ope ja mahdollisesti pieni koulu.
Diagnoosi voi leimata loppuiäksi negatiivisessa mielessä.
Ekaluokkalaiset monesti vielä haaveilevat ja ovat omissa maailmoissaan, eli kypsyvät hieman hitaammin koulumaailmaan, eli parin vuoden päästä tilanne voi olla korjaantunut ihan itsestään.
- saatte mahdollisesti vammaistukea kelalta 85 e / kk tai 200 e / kk
- koulusta saa hojksin mukaan tukitoimia
- hojksin avulla lapselle voi saada ryhmä- tai henkilökohtaisen avustajn luokaan
- taksikuljetus kouluun mahdollistuu
- vuosimaksulla 50 e noin eli lähes ilmainen uimahalli lapselle ja avustajallöe/mukana olevalle aikuiselle/ mahdollistuu
---
Olen miettinyt samaa kuin nro 11. Kuulostaa varsin tutulta tuo kuvaus lastesi luonteesta.
En tosin ole miettinyt tätä vain lapsen opettajan, vaan koko koululaitoksen kohdalla. Koululaitos on järjestelmä, joka toimiakseen suunnitellulla tavalla vaatii tietyllä tavalla toimivat ja käyttäytyvät oppilaat.
Jos/kun joku poikkeaa tästä normista, hänelle tyrkytetään ratkaisuksi diagnoosia. Toisin sanoen erilaisuudesta tehdään sairaus, vaikka monesti oikea ratkaisu olisi erilaisuuden kunnioittaminen ja resurssien lisääminen, jotta kaikenlaiset oppijat saisivat tilaisuuden!
Tämä on yksi niistä syistä, joiden takia vähän karsastan diagnoosin hakemista. Mutta kuten kirjoitin, se on varmasti joissakin tapauksissa paras ratkaisu lapsen kannalta.
Niin ja tämä on sitten vain yksi osa ajatuksiani, joten ei kannata tulla selittämään, että tuolla asenteella et pitkälle pötki tai muuta tuubaa ;)
ap
Aika erikoista mielestäni, jos eskarissa ei olla asiaan mitenkään puututtu, jos jotain todellista "ongelmaa" on.
siksi asiaan ei puututtu.
ap
esim mukautetulla opetuksella ja pääsee ammatilliseen koulutukseen pienempään ryhmään...kuntoutuksesta puhumattakaan.
Omalla pojallani on asperger ja sitä korttia vilautetaan ainakin ammatinvalinnassa ja kun haetaan vapautusta armeijasta.
diagnoosi nimenomaan auttaa saamaan erityisapua ja tukitoimia arkeen, jotta kehitystä tuettaisiin oikein ja lapsesta kasvaisi mahd ehjä aikuinen.
Ajatelkaa millaista on kasvaa erilaisena, tajuta olevansa aivan erilainen kuin muut, kukaan ei kerro miksi ja jos vanhemmat vielä häpeävät ja salailevat asiaa niin ei hyvä heilu.
Jos dianoosia ei tule, voit todeta opettajalle, että lapsi on ihan normaali. Jos diagnoosi taas tulee, lapsenkin on helpompi sitten isompana ymmärtää itseään, kun niille "oudoille" piirteille on nimi.
Meidän perheessä oli ainakin valtava helpotus kaikille, kun lapsi sai diagnoosin.