Lue keskustelun säännöt.
Isäni kuoli syöpään ollessani 12 v. Jäin tai minut jätettiin sairauden ja surun ulkopuolelle
04.02.2011 |
enkä saanut tukea mistään. Äidillä ja isällä ei ollut koskaan aikaa minun surulleni. Kukaan ei kysynyt kuulumisiani tai lohduttanut minua. Sairaudestakin kerrottiin vain pintapuolisesti.
Tämä kuvio sai aikaan sen, että minusta tuli perheen selviytyjä. Esitin reipasta ja pidätin itkua. Ja sitten kun en itkenyt isän hautajaisissa, sukulaiset syyttelivät minua liian kepeästä mielialasta.
Edelleen 20 v. myöhemmin tämä asia on minulle vaikea. Ymmärrän nyt aikuisena täysin, että tilanne oli äidilleni äärimmäisen vaikea, sillä hän oli menettämässä puolisonsa ja jäämässä kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. En siis tässä mielessä syytä äitiäni.
Silti saan vieläkin joskus voimakkaita surukohtauksia, jolloin itken valtoimenaan ja olen niin vihainen vanhemmilleni tästä "hylkäämisestä".
En todellakaan pystyisi puhumaan tästä asiasta äitini kanssa. Tuntuu, etten millään voisi tai haluaisi surra hänen nähtensä nyt - eihän siihen ollut lupaa aikaisemminkaan. Myöskään nuoremmille sisaruksilleni en ole puhunut.
Mistä kannattaisi aloittaa asian purkaminen?
Kommentit (6)
Ja ihan omasta kokemuksesta. Siinä kehohoidolla autetaan purkamaan tunnetraumoja kehon muistista. Hoito on ihanan rentouttava päästä varpaisiin hoito. Se avaa unia ja synnyttää oivalluksia omista padotuista tunteista. Hoito kestää 1,5-2h ja maksaa noin 60-75 euroa pk-seudulla. Alkuun kannattaa käydä pari hoitoa viikon välein, sen jälkeen yleensä riittää kerran kolmessa viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tiedän kaksi perhettä joissa toisessa menetettiin äiti toisessa isä.
Muistan kun tuon toisen perheen poika huusi ja hakkasi seinää kuultuaan isänsä kuolleen, sanoi äitinsä ei noin saa tehdä, isä on kuollut ei saa meluta.
Toisen perheen pojat kävivät ensi kerran äitinsä haudalla yli 40v perheellisinä miehinä.
Miksi et koittaisi puhua vaikka sisaruksillesi tai äidillesi, voithan tehdä sen syyttelemättä, kysy vaikka että vieläkö he kaipaavat isää ja kerro että sinä välillä kaipaat.
isäni kuoli yllättäen ollessani 14-vuotias.
Siihen aikaan terapiaa ja sairaslomaa tarjottiin vain leskelle, lapset jätettiin pärjäämään itsekseen.
Muistan sen, että kukaan aikuinen ei edes puhunut minulle mitään moneen viikkoon isäni kuoleman jälkeen. Kaikki vain sivuuttivat minut, aivan kuin olisin ollut ilmaa ö.ö
ja haluaisin antaa sulle ison parantavan halin, vaikkei sellaista ole olemassakaan.
Olen sanaton, kenekään lapsen ei pidä tuollaista kokea.
Tsemppiä sulle ja uskon varmasti, että olet parempi vanhempi omille lapsillesi.
ei tule käymään. Kummisedällä on "kiireitä". Kukaan ei ole kertonut lapselle, että kummisetä lopetti itsensä jo vuosia sitten. No, eipähän lapsi traumatisoidu kun ei tiedä.