Äiti kannustaa ujouteen?

että ujon lapsen kohdalla julkinen "rohkaisu" saa lapsen vetäytymään kuoreensa entistä enemmän. Nämä vanhemmat voivat opettaa lapsellensa käytöstapoja ja rohkaisevat lasta avaamaan suunsa vieraiden ihmisten seurassa. Mutta jos lapsi jossain tilanteessa ei kuitenkaan uskalla osallistua tai puhua, ei auta yhtään asiaa että sitä lasta aletaan siinä tilanteessa painostamaan!! Ja vain siksi, että muut mammat näkisivät että kyllä minä tätä lasta rohkaisen!!

sosiaalistaa ja vaikka pitää sylissä, jos lasta jännittää. Suomalaisessa kulttuurissa ollaan loppujen lopuksi ylpeitä siitä, jos lapsi on ARKA, ujo ja sisäänpäinkääntynyt. Huomattavan outona pidetään lasta, joka ei ole ESTYNYT. Siis näin ainakin sen mukaan, mitä puistoissa ja kerhoissa huomaan. Eniten tykätään niistä seinään sulautuvista, jotka - valitettavaa kyllä - saattaisivat syvällä sisimmässään haluta pienen avun avulla osallistua. Mutta ei, kun meidän Liinu, Piinu ja Tiinu ovat vähän sellaisia hiljukaisia ja ujoja (ja *perkele* niin kuuluu ollakin)

näinhän se esimerkkikirjoituksen äiti tekee. Vie lapsia kerhoon ja pitää niitä siellä sylissä koska lapsia jännittää. Mutta ap:lle sekään ei riitä.

että ujon lapsen kohdalla julkinen "rohkaisu" saa lapsen vetäytymään kuoreensa entistä enemmän. Nämä vanhemmat voivat opettaa lapsellensa käytöstapoja ja rohkaisevat lasta avaamaan suunsa vieraiden ihmisten seurassa. Mutta jos lapsi jossain tilanteessa ei kuitenkaan uskalla osallistua tai puhua, ei auta yhtään asiaa että sitä lasta aletaan siinä tilanteessa painostamaan!! Ja vain siksi, että muut mammat näkisivät että kyllä minä tätä lasta rohkaisen!!

sosiaalistaa ja vaikka pitää sylissä, jos lasta jännittää. Suomalaisessa kulttuurissa ollaan loppujen lopuksi ylpeitä siitä, jos lapsi on ARKA, ujo ja sisäänpäinkääntynyt. Huomattavan outona pidetään lasta, joka ei ole ESTYNYT. Siis näin ainakin sen mukaan, mitä puistoissa ja kerhoissa huomaan. Eniten tykätään niistä seinään sulautuvista, jotka - valitettavaa kyllä - saattaisivat syvällä sisimmässään haluta pienen avun avulla osallistua. Mutta ei, kun meidän Liinu, Piinu ja Tiinu ovat vähän sellaisia hiljukaisia ja ujoja (ja *perkele* niin kuuluu ollakin)

arvostetaan introvertteja, eli juuri niitä hiljaisempia seinäruusuja. Kyllä Suomessa ollaan sen verran länsimaalaisia että arvostus menee yleensä niille pää auki oleville, se nähdään vahvan ihmisen merkkinä.

Oma lapseni on ollut todella ujo varsinkin aikuisten seurassa, vieraita lapsia ei yleensä ole ujostellut kuin hetken ja mennyt sitten täysillä leikkeihin mukaan. Lapseni ujouteen on suhtauduttu vaihtelevasti, jotkut ovat ymmärtäneet, että on helpompi jättää lapsi rauhaan ja antaa tarkkailla tilanteita rauhassa sivusta, mutta on näitä AP:n kaltaisia, jotka ovat kohdistaneet huomionsa lapsen ujouteen, pommittaneet kysymyksillä ja tiukanneet vastauksia lapselta, joka on hädissään kuiskutellut niitä äidin korvaan. Kun olen vastannut lapseni puolesta, on tullut "en minä äidiltä kysynyt, minä kysyin sinulta!" -kommentteja ja vaativaa tuijotusta lapsen suuntaan.



Meillä lapsen ujous on selkeästi ollut synnynnäinen luonteen piirre, joka onneksi on helpottanut iän myötä. Lasta ei ole missään vaiheessa kasvatettu tynnyrissä, vaan olemme viettäneet aktiivista elämää ja lapsikin on ollut päivähoidossa vuoden ikäisestä alkaen. Nyt koululaisena lapsi ei enää kuiskuttele vastauksia minun korvaani, vaan uskaltaa reippaasti vastata kysymyksiin itse, mutta ei edelleenkään itse mielellään lähesty vieraampia aikuisia. Opettajan mukaan pärjää koulussa kuitenkin hyvin ja uskaltaa siellä ottaa kontaktia opettajaan, terveydenhoitajaan, IP-kerhon ohjaajiin, joten en ole huolissani. Ehkä on vain hyväkin, että lapsi suhtautuu varauksellisesti vieraampiin aikuisiin...

muistan lapsuudesta monta useita kertoja kun minua on "rohkaistu". Eli tämmöinen 10 ihmistä töllää, että uskaaltako se nyt tehdä jotain niin ei toimi. Mutta jos kahdenkesken tai huomiota herättämättä rohkaisee niin silloin tuloksiakin syntyi.

että ujon lapsen kohdalla julkinen "rohkaisu" saa lapsen vetäytymään kuoreensa entistä enemmän. Nämä vanhemmat voivat opettaa lapsellensa käytöstapoja ja rohkaisevat lasta avaamaan suunsa vieraiden ihmisten seurassa. Mutta jos lapsi jossain tilanteessa ei kuitenkaan uskalla osallistua tai puhua, ei auta yhtään asiaa että sitä lasta aletaan siinä tilanteessa painostamaan!! Ja vain siksi, että muut mammat näkisivät että kyllä minä tätä lasta rohkaisen!!

että ujon lapsen kohdalla julkinen "rohkaisu" saa lapsen vetäytymään kuoreensa entistä enemmän. Nämä vanhemmat voivat opettaa lapsellensa käytöstapoja ja rohkaisevat lasta avaamaan suunsa vieraiden ihmisten seurassa. Mutta jos lapsi jossain tilanteessa ei kuitenkaan uskalla osallistua tai puhua, ei auta yhtään asiaa että sitä lasta aletaan siinä tilanteessa painostamaan!! Ja vain siksi, että muut mammat näkisivät että kyllä minä tätä lasta rohkaisen!!

sosiaalistaa ja vaikka pitää sylissä, jos lasta jännittää. Suomalaisessa kulttuurissa ollaan loppujen lopuksi ylpeitä siitä, jos lapsi on ARKA, ujo ja sisäänpäinkääntynyt. Huomattavan outona pidetään lasta, joka ei ole ESTYNYT. Siis näin ainakin sen mukaan, mitä puistoissa ja kerhoissa huomaan. Eniten tykätään niistä seinään sulautuvista, jotka - valitettavaa kyllä - saattaisivat syvällä sisimmässään haluta pienen avun avulla osallistua. Mutta ei, kun meidän Liinu, Piinu ja Tiinu ovat vähän sellaisia hiljukaisia ja ujoja (ja *perkele* niin kuuluu ollakin)

arvostetaan introvertteja, eli juuri niitä hiljaisempia seinäruusuja. Kyllä Suomessa ollaan sen verran länsimaalaisia että arvostus menee yleensä niille pää auki oleville, se nähdään vahvan ihmisen merkkinä.

Ei muuten arvosteta.

Tiedän mitä ujous on. Itse olen ollut ja olen ujo. On tilanteita, jolloin uskaltaa paremmin ja toisaalta taas tilanteita ettei uskalla. Se voi jostakin näyttää ja kuulostaa erittäin kummalliselta, että aikuinen ihminen ei uskalla puhua tai osallistua johonkin tilanteeseen. Ujot lapset ovat kertoneet joskus tälläkin palstalla miten lapsena esim. koulussa eivät yksinkertaisesti saaneet ääntä tulemaan että olisi voinut jotain sanoa.



Ujous on luonteenpiirre, jota ei voi eikä saakaan muuttaa. Omaa lastani olen juuri käyttänyt koulupsykologilla ujouden takia, mutta viesti häneltä ja lastenpsykiatrilta oli, että ujon lapsen täytyy saada olla rauhassa. Kannustaa saa, mutta ei julkisesti esim. luokassa, koska se kerää muiden huomion juuri tähän ujoon lapseen, ja se taas pahentaa ujostelua ja ehkä jännittämistä. On tärkeää korostaa ujolle lapselle, että hänessä ei ole mitään vikaa ja hän on arvokas sellaisenaan, vaikka ei uskallakaan samaan mitä toiset. Monesti ujokin lapsi lähtee mukaan touhuihin, kun hänelle annetaan aikaa sopeutua ja hänen annetaan rauhassa tutustua tilanteeseen. Lasta täytyy kuunnioittaa ja häneltä voi kysellä joko on valmis ottamaan osaa yhteisiin juttuihin. Mutta pakottaa ei saa. Mielestäni ap:n esimerkissä äiti ymmärtää lapsiaan, mutta ymmärtääkö hieman liikaakin? En tiedä.



On käsittämätöntä, miten aikuiset ihmiset eivät voi ymmärtää, että meitä ihmisiä on erilaisia. Ujous ei ole koskaan kasvatuksen tulosta. Ei-ujon voi olla mahdotonta käsittää ujon mielenliikkeitä, mutta siinä tapauksessa ei kannata tulla arvailemaan mikä vanhemmilla on mennyt kasvatuksessa pieleen. Tilanteet eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät.

Samoista geeneistähän ne lapset on rakentuneet. Joten mitä ihmeellistä siinä on, että lapsissa on paljon samaa?



Meilläkin on kolme isän näköistä lasta. Miten se on mahdollista? Eikö meille ihan väkisinkin olisi pitänyt syntyä edes yksi minun näköiseni lapsi? Varmasti olisi syntynytkin, jos oltaisi osattu tehdä lapset paremmassa asennossa tai suotuisammassa kuun asennossa. Jotenkinhan meidän on täytynyt se itse aiheuttaa, että kolme noin samannäköistä lasta on, sillä eihän se muuten ole mahdollista, vaikka kuinka on samoista geeneistä tehdyt.

Mutta ap saa kyllä niskakarvatkin nousemaan pystyyn. Ap:n esimerkkien äiti/äidit toimivat ihan oikeaoppisesti niin kuin ujojen lasten kanssa kuuluukin toimia eli kannusteataan pehmeästi, ei nolata julkisesti jne. Käytöstapoja opetetaan ujoille lapsille juuri noin, että sanotaan lapselle esim. että nyt sanotaan kiitos. Missään nimessä ei aleta jankkaamaan asioita, jolloin lapsi menee entisestään lukkoon. Leikeissä ujon lapsen tulee saada olla tarkkailijana, jos niin haluaa. Jossain vaiheessa nämä hitaasti lämpenevätkin lapset sitten oikean kasvatuksen sallimana kyllä lämpenevät. Minulla on täällä kotona jo kolme hienosti kasvatettua ujoa lasta, jotka nyt kouluikäisinä pärjäävät loistavasti sosiaalisissa ympyröissä. Kavereitakin jo piisaa ja paljon, ujous ilmenee enää lähinnä ryhmätilanteissa siten, että lapseni eivät todellakaan hakeudu huomion keskipisteeksi.

Ap:n esimerkkien äiti/äidit toimivat ihan oikeaoppisesti niin kuin ujojen lasten kanssa kuuluukin toimia eli kannusteataan pehmeästi

yhtään mitään kuin sen mitä näkee ja kuulee parissa erissä hetkessä...

Että taapero iässä lapsi on vielä hyvinkin sosiaalinen ja muuttuu ujoksi, juuri tuossa 2v iässä. Näin kävi meidän ujolle pojalle. Alle 2v ei osannut vierastaa ketään ja oli hyvin iloinen tapaus vieraidenkin läsnä ollessa.

Meillä on kaksi muutakin poikaa ja ne taas on hyvinkin sosiaalisia ja puheliaita olleet aina.



Me ollaan kyllä pakotettu tuota ujoa osallistumaan kaikkeen ja se on välillä tosi vaikeaa. Ei halua yhtään olla esillä ja pelkää esiintymistä. Menee monesti ihan lukkoon.



Valitettavasti tuo jännittäminen ja arkuus ymmärretään monesti väärin. Siitä aiheutuvan käytöksen vuoksi meidänkin poika on leimattu masentuneeksi ja arka käytös on kuulemma meidän vanhempien syytä. Ei kukaan usko, että se on koti oloissa ihan iloinen, leikkivä poika. Samanlainen kuin veljensä, joista kukaan ei ole huolissaaan. Koulussa ujot ei pärjää, varsinkin jos opettajaksi osuu ihminen, joka ei voi sietää ujoja nahjuksia.



Mielestäni ujoa lasta kyllä pitäisi rohkaista ja innostaa osallistumaan kaikeen. Tuo meidän ujo poika on kyllä aina leikkinyt muiden kanssa, vaikka pelkääkin villejä poikia. Hänellä on muutama hyvä ystävä.

Tuosta puhumisesta muille, niin monesti ujolla lapsella ne sanat jää kurkkuun ja se ei rohkaise yhtään puhumaan muille, jos toinen ei kuule tai saa selvää lapsen puheesta. Minun on pakko välillä puhua lapseni puolesta, jos tämä kerta kaikkiaan kieltäytyy puhumasta.

mutta AV-mamma tietää sen mitä AP kertoo. Joten ihan turha tehdä mitään olettamuksia, että kyllä se äiti kannustaa juuri oikealla tavalla sitä omaa kultamussukkaa. Valitettavasti me äidit ei olla täydellisiä.

ap ei tiedä yhtään mitään kuin sen mitä näkee ja kuulee parissa erissä hetkessä...

mutta AV-mamma tietää sen mitä AP kertoo. Joten ihan turha tehdä mitään olettamuksia, että kyllä se äiti kannustaa juuri oikealla tavalla sitä omaa kultamussukkaa. Valitettavasti me äidit ei olla täydellisiä.

ap ei tiedä yhtään mitään kuin sen mitä näkee ja kuulee parissa erissä hetkessä...

Ujoa lasta ei pidä "kannustaa" julkisesti, ja äiti toimii siis ap:n antamien tietojen mukaan juuri oikein.

että ujon lapsen kohdalla julkinen "rohkaisu" saa lapsen vetäytymään kuoreensa entistä enemmän. Nämä vanhemmat voivat opettaa lapsellensa käytöstapoja ja rohkaisevat lasta avaamaan suunsa vieraiden ihmisten seurassa. Mutta jos lapsi jossain tilanteessa ei kuitenkaan uskalla osallistua tai puhua, ei auta yhtään asiaa että sitä lasta aletaan siinä tilanteessa painostamaan!! Ja vain siksi, että muut mammat näkisivät että kyllä minä tätä lasta rohkaisen!!

Minulla on todella ujo 6v. poika. Ei kyllä auta yhtään mitään, jos mä alan ns. rohkaista lasta jossain tilanteessa sanomaan jotain, mitä selvästi ei sillä hetkellä uskalla.

Joskus kyläillessäkin on ollut tilanteita, että poika on ollut nousemassa kahvipöydästä ja mä oon sanonut, että "Muistathan sanoa kiitos". Poika on mennyt ihan lukkoon ja jäänyt istumaan paikoilleen, koska ei voi nousta pöydästä kiittämättä (tietää kyllä kohteliaat tavat, kotona kiittää aina ja tutummissa paikoissa), mutta ei uskalla vaan sanoa sitä kiitosta ääneen. Onneksi näissä tilanteissa on sitten kyläpaikan aikuinen huomannut tilanteen ja sanonut, että saa mennä leikkimään ja sanonut pojalle myös "Ole hyvä" siitä huolimatta, että poika ei ole vaan kyennyt sanomaan kiitosta.

Joskus vaan on semmoisia tilanteita näiden ujojen kanssa, että pakottaminen (ns. rohkaisu) ei auta mitään - päinvastoin.

Ja juuri ap:n kuvailemassa perheessä lapsille saattaa olla jo kova ponnistus se itse kerhoon meno. Sekin voi itsessään jo pelottaa ja jännittää jne...

Itse olen ollut lapsena todella ujo ja muistan sen kun ns. pakotettiin aina joihinkin tilanteisiin ja puhumaan jossain tilanteissa, missä ei ois millään uskaltanut. Selkäsaunan uhalla sitten itkukurkussa tuli suoriuduttua joistain tilanteista, mutta eipä se kyllä hyviä jälkiä jättänyt. Aikuisena sain taistella itseni kanssa todella paljon, että sain itsetuntoni kuosiin ja rohkaistuin hoitamaan asioita ja puhumaan vieraille ihmisille.

Nykyään olenkin oikea hölösuu ja papupata täysin vieraassakin seurassa.

Minä puhun kotona pojalle monia asioita, jotka toivottavasti häntä rohkaisee pikkuhiljaa. Ainakin hän tietää olevansa arvokas juuri sellaisena kuin on, eikä hänen tarvitse väkisin yrittää olla jotain muuta. Tiedän, että pojalle itselleen moni tilanne olisi helpompi ja koulussakin tulisi varmasti olemaan helpompaa, jos olisi rohkeampi, mutta kun sille ujoudelle ei voi mitään. Sitä ei saa millään taikaiskulla pois. Se on osa lapsen persoonaa ja sitä piirrettä tulee arvostaa yhtä paljon kuin rohkeankin lapsen sosiaalisia piirteitä.

Mielestäni voi ja kannattaa rohkaista ujoa lasta. Ei kesken tilanteen, vaan kotona ennen pelottavia tilanteita. 6-vuotias on kohta koululainen ja koulussa eteen tulevat esim. esitelmät ja laulukokeet...

"täyspäisten" joukkoon mahtuu muutama ujokin, oli sitten lapsi tai aikuinen.

säätelemällä heidän käytöstään. Lapset tod.näköisesti opetettu olemaan hiljaa ettei 'tarvitse hävetä' tms. Tyypillistä suomalaista kasvatusta.

kannusteataan pehmeästi, ei nolata julkisesti jne. Käytöstapoja opetetaan ujoille lapsille juuri noin, että sanotaan lapselle esim. että nyt sanotaan kiitos.

Painostaminen ja kannustaminen ovat eri asioita. Kannustamisen ei tarvitse tapahtua julkisesti ja siten, että lapsi joutuu huomion keskipisteeksi. Mutta kyllä lapsen rohkaisu ja pehmeä kannustaminen kuuluvat asiaan. Ihan samoin kuin villimmän lapsen rauhoittelu välillä. On vanhemman tehtävä yrittää opettaa lapselle sellaiset taidot, joilla maailmassa pärjää. Edes jonkinasteinen sosiaalisuus ja normaalit käytöstavat ovat aika olennainen osa niistä taidoista, jotka jokaisen on opittava. Se ei tarkoita, ettei lasta hyväksyttäisi omana itsenään.